Kuka minä olen?

Maanantai 26.10.2026 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen?

Olin viikonloppuna Tampereella Keliakialiiton järjestämillä Gluteeniton elämä- messuilla. Väkeä oli niin paljon, että yleisöllä oli vaikeuksia päästä kuuntelemaan esitelmiä saatikka sitten maistelemaan erilaisia tuotteita. No, toki jotakin lähti myös mukaan, sen verran lähelle esittelytiskejä pääsin.

Vasta nyt minulla oli vihdoinkin tilaisuus käydä myös vierailemassa Anneli-siskoni luona, jonka olen oppinut tuntemaan vasta muutama vuosi sitten, vaikka meillä on yhteinen isä. Pidämme yhteyttä eri viestimien välityksellä, mutta Tampere ja Oulu ovat kuitenkin kohtuullisen etäällä toisistaan, ja meillä molemmilla on useinkin säätämistä tämän arjen kanssa, joten tapaamisia ei ole ollut turhan usein.

Pengoimme valokuvia, joimme kahvia ja söimme erinomaista mustikkapiirakkaa (kiitos, sisko!) sekä puhuimme ja puhuimme. Jälleen kerran näiden monenlaisten keskustelujen aikana mieleeni tuli, että saan olla kiitollinen tasaisesta, turvatusta lapsuudestani, johon isän ja äidin lisäksi kuuluivat läheisesti myös ukkini ja hänen vaimonsa, jota nimitimme Eila-tädiksi. Minulla on vahvat juuret, ja vaikka en olekaan niin hyvin perillä äitini puolen suvusta (he asuivat kauempana), niin olen oppinut tietämään, kuka minä olen, mistä tulen, ja totta kai myös sen, mikä minun pitäisi olla.

Olen yrittänyt asettua sisarpuoleni asemaan, jolle heti syntymästä saakka on tehty selväksi, ettei hän ole sitä, mitä yritetään luulotella. Voiko huomattavan ennenaikaisesti syntynyt lapsi painaa yli neljä kiloa? Kuka semmoista uskoo? Joka tapauksessa perhe halusi niin uskotella ympäröiville sukulaisille ja tuttaville. Tietenkään nämä eivät nielleet epämääräistä tarinaa, ja epäluulon ja vähättelyn kohteeksi joutui lapsi ja luonnollisesti myös lapsen äiti.

Vaikka lapselle ei kukaan sanonut totuutta suoraan vasten kasvoja, hän sai kokea ikävää kohtelua ”virallisen” isänsä suvun puolelta. Voi vain kuvitella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa pieneen lapseen, joka ei voi ymmärtää lähipiirin vihamielistä käytöstä.- Siskoni elämäntarina löytyy teoksestani ”Terveisiä isälle”.

Kun pyörin sängyssä unta odotellen ja kaikkia näitä asioita miettien, mieleeni tuli myös se, että vaikka ihmisillä on sama koti ja kokemuspiiri, elämänkohtalot voivat kuitenkin vaihdella kovastikin. Minusta kasvoi hyvissä olosuhteissa tavallinen tallaaja, kun taas siskoni sairastui anoreksiaan ylioppilaskeväänä, ja sairaus määritti oikeastaan koko hänen elämänsä kulun ihan surulliseen loppuun saakka. Siskoni tarinan olen kertonut kirjassani ”Lapseni kuin nukke”. Sen ilmestyttyä moni lukija tuli juttelemaan kanssani, sillä heillä oli samanlaisia elämänkohtaloita kerrottavanaan.

Näitä miettiessäni miksi- kysymyksistä ei tule loppua. Miksi minä olen tällainen, miksi hän oli tuollainen, molemmilla samat geenit ja sama kasvuympäristö? Nykyisten tutkimustulosten mukaan geeneillä ja ympäristöllä on ihmisen kehitykseen yhtä merkittävä vaikutus. Mutta miten ihmeessä meistä voi tulla niin erilaisia, vaikka nämä perusasiat ovat samat? Kai tiedemiehillä on tähänkin vastaus.

Mitä tapahtuu sitten, kun aikuinen tai lapsi pakotetaan muuttamaan kauas omasta asuinympäristöstään, omasta maastaan? Tuonne jonnekin jäivät tuttu kasvuympäristö, läheiset ihmiset, ja edessä on vieras maa ja sen asukkaat. Asenneilmapiiri pakolaisia kohtaan on alkanut kiristyä huomattavasti. Kun Suomikin kymmenen vuotta sitten toivotti pakolaisaallon mukana tulleet ihmiset tervetulleiksi, nyt heitä aletaan jo herkästi poistaa maasta. Miettikää, miltä tuntuu vaihtaa maata, tuttua ympäristöä, jättää taakseen ihmiset, joilla on sama geeniperimä ja yrittää asettua asumaan muukalaisten joukkoon. Epäluulot ja vähättely jättävät jälkensä. Onneksi näillä tarinoilla – sekä siskoni että kauempaa tulevien – on myös onnellisia loppuja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: geenit, ympäristö, osallisuus, omaiset

Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?

Tiistai 27.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen – perimä vai ympäristö?

Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta.

Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma.

Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia?

Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa.

Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin.

Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut.

Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: perimä, ympäristö, geenit, sisko