Kuka minä olen?

Maanantai 26.10.2026 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen?

Olin viikonloppuna Tampereella Keliakialiiton järjestämillä Gluteeniton elämä- messuilla. Väkeä oli niin paljon, että yleisöllä oli vaikeuksia päästä kuuntelemaan esitelmiä saatikka sitten maistelemaan erilaisia tuotteita. No, toki jotakin lähti myös mukaan, sen verran lähelle esittelytiskejä pääsin.

Vasta nyt minulla oli vihdoinkin tilaisuus käydä myös vierailemassa Anneli-siskoni luona, jonka olen oppinut tuntemaan vasta muutama vuosi sitten, vaikka meillä on yhteinen isä. Pidämme yhteyttä eri viestimien välityksellä, mutta Tampere ja Oulu ovat kuitenkin kohtuullisen etäällä toisistaan, ja meillä molemmilla on useinkin säätämistä tämän arjen kanssa, joten tapaamisia ei ole ollut turhan usein.

Pengoimme valokuvia, joimme kahvia ja söimme erinomaista mustikkapiirakkaa (kiitos, sisko!) sekä puhuimme ja puhuimme. Jälleen kerran näiden monenlaisten keskustelujen aikana mieleeni tuli, että saan olla kiitollinen tasaisesta, turvatusta lapsuudestani, johon isän ja äidin lisäksi kuuluivat läheisesti myös ukkini ja hänen vaimonsa, jota nimitimme Eila-tädiksi. Minulla on vahvat juuret, ja vaikka en olekaan niin hyvin perillä äitini puolen suvusta (he asuivat kauempana), niin olen oppinut tietämään, kuka minä olen, mistä tulen, ja totta kai myös sen, mikä minun pitäisi olla.

Olen yrittänyt asettua sisarpuoleni asemaan, jolle heti syntymästä saakka on tehty selväksi, ettei hän ole sitä, mitä yritetään luulotella. Voiko huomattavan ennenaikaisesti syntynyt lapsi painaa yli neljä kiloa? Kuka semmoista uskoo? Joka tapauksessa perhe halusi niin uskotella ympäröiville sukulaisille ja tuttaville. Tietenkään nämä eivät nielleet epämääräistä tarinaa, ja epäluulon ja vähättelyn kohteeksi joutui lapsi ja luonnollisesti myös lapsen äiti.

Vaikka lapselle ei kukaan sanonut totuutta suoraan vasten kasvoja, hän sai kokea ikävää kohtelua ”virallisen” isänsä suvun puolelta. Voi vain kuvitella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa pieneen lapseen, joka ei voi ymmärtää lähipiirin vihamielistä käytöstä.- Siskoni elämäntarina löytyy teoksestani ”Terveisiä isälle”.

Kun pyörin sängyssä unta odotellen ja kaikkia näitä asioita miettien, mieleeni tuli myös se, että vaikka ihmisillä on sama koti ja kokemuspiiri, elämänkohtalot voivat kuitenkin vaihdella kovastikin. Minusta kasvoi hyvissä olosuhteissa tavallinen tallaaja, kun taas siskoni sairastui anoreksiaan ylioppilaskeväänä, ja sairaus määritti oikeastaan koko hänen elämänsä kulun ihan surulliseen loppuun saakka. Siskoni tarinan olen kertonut kirjassani ”Lapseni kuin nukke”. Sen ilmestyttyä moni lukija tuli juttelemaan kanssani, sillä heillä oli samanlaisia elämänkohtaloita kerrottavanaan.

Näitä miettiessäni miksi- kysymyksistä ei tule loppua. Miksi minä olen tällainen, miksi hän oli tuollainen, molemmilla samat geenit ja sama kasvuympäristö? Nykyisten tutkimustulosten mukaan geeneillä ja ympäristöllä on ihmisen kehitykseen yhtä merkittävä vaikutus. Mutta miten ihmeessä meistä voi tulla niin erilaisia, vaikka nämä perusasiat ovat samat? Kai tiedemiehillä on tähänkin vastaus.

Mitä tapahtuu sitten, kun aikuinen tai lapsi pakotetaan muuttamaan kauas omasta asuinympäristöstään, omasta maastaan? Tuonne jonnekin jäivät tuttu kasvuympäristö, läheiset ihmiset, ja edessä on vieras maa ja sen asukkaat. Asenneilmapiiri pakolaisia kohtaan on alkanut kiristyä huomattavasti. Kun Suomikin kymmenen vuotta sitten toivotti pakolaisaallon mukana tulleet ihmiset tervetulleiksi, nyt heitä aletaan jo herkästi poistaa maasta. Miettikää, miltä tuntuu vaihtaa maata, tuttua ympäristöä, jättää taakseen ihmiset, joilla on sama geeniperimä ja yrittää asettua asumaan muukalaisten joukkoon. Epäluulot ja vähättely jättävät jälkensä. Onneksi näillä tarinoilla – sekä siskoni että kauempaa tulevien – on myös onnellisia loppuja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: geenit, ympäristö, osallisuus, omaiset