Kiitos, Viktor Staudt!

Sunnuntai 6.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, Viktor Staudt!

Haeskelin eilen kirjahyllystäni erästä teosta, ja vaikka en sitä harmikseni löytänytkään, käsiini sattui hollantilaisen Viktor Staudtin kirjoittama ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand” (”Itsemurhani tarina – ja kuinka löysin elämäni uudelleen”). Staudtin kirja ja hänen esiintymisensä olivat tehneet minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Kirjoitin aiheesta kolmisen vuotta sitten myös blogin, mutta eipä se nyt sattunut silmiini, vaikka yritin sitä etsiä.

Olin Aachenissa eräässä seminaarissa muutama vuosi sitten. Kolmen päivän ohjelmasta jäi ehdottomasti tärkeimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni hollantilaisen Viktor Staudtin esiintyminen. Mies istui pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa olivat poikki polvien kohdalta, mutta hän liikehti sujuvasti tuoleineen pitkin ja poikin esiintymistilaa koko puheensa ajan. Hän puhui erinomaisen hyvin saksaa, mikä tietysti auttoi suurta osaa yleisöä ymmärtämään hänen tarinansa (puhe tulkattiin tietysti myös useammalle kielelle).

Staudt aloitti kertomuksensa lapsuudestaan tavallisessa perheessä. Mieleeni jäi tapaus siitä, kun hänen äitinsä oli tapaamassa lapsen opettajaa. Tämä oli kiitellyt ja kehunut rauhallista poikaa, mutta ihmetellyt lopuksi:”Miksi Viktor ei koskaan naura?”

Viktor kärsi pahasta masennuksesta jo aivan lapsuudesta alkaen. Hän valmistui juristiksi,osallistui innokkaasti yöelämään, harrasti aktiivisesti urheilua, mutta kärsi sisimmässään koko ajan. Odottaessaan aamuisin junaa metroasemalla työpaikalle mennäkseen, häntä lohdutti ajatus, että hän voisi milloin vain halutessaan hypätä junan alle ja lopettaa tuskallisen elämänsä.

Eräänä aamuna mies hyppäsi. Staudt ei kuollut, mutta menetti molemmat jalkansa. Hänen oli muutettava takaisin kotiin vanhempiensa luokse, koska ei pystynyt aluksi selviytymään arjesta pyörätuolinsa kanssa. Tästä itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin myös jotain hyvää. Sairaalassa Staudt tapasi lääkärin, joka kysyi häneltä, oliko mies koskaan kuullut rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Termi oli Viktorille outo, mutta kun diagnoosi oli tehty, niin lopulta siihen löydettiin myös hyvät lääkkeet.

Mieleeni jäi kirjasta kohtaus, jossa Staudt asui vielä kotonaan itsemurhayrityksensä jälkeen. Hänen äitinsä oli aamulla keittiössä, kun poika tuli paikalle ja sanoi: ”Hei, kahvi tuoksuu hyvälle!” Silloin äiti rupesi itkemään, sillä hän ei muistanut, milloin hänen poikansa olisi sanonut jotain noin tavallista, noin tavalliseen tapaan. Viktor oli paranemassa.

Lopulta mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja esiintyi paljon ympäri Eurooppaa auttaen ja kannustaen mielenterveysongelmista kärsiviä kuulijoitaan ja lukijoitaan.

Staudtin kirja siis sattui käteeni, kun olin etsimässä erästä toista teosta. Päätin heti tarkistaa verkosta, mitä miehelle kuului tänään. Olin järkyttynyt löytäessäni muistokirjoituksia. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olin ollut seuraamassa Staudtin luentoa Aachenissa, mies oli lopulta päätynyt itsemurhaan. Hän kuoli 50-vuotiaana kaksikymmentä vuotta ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen. ”Isä, minä olen niin väsynyt”, Staudt oli sanonut isälleen puhelimessa vähän ennen kuolemaansa. Hyvin monet kertoivat, kuinka raskasta hänelle oli lopultakin ollut yrittää auttaa ja rohkaista kaikkia niitä ihmisiä, joille hän luennoi, ja jotka lähestyivät häntä henkilökohtaisesti.

Kirjansa lopussa Staudt kirjoittaa ajatuksistaan ja epäilyksistään siitä, millaista vanhenevan miehen elämä pyörätuolissa tulisi olemaan. Lopulta hän toteaa kuitenkin:”Minä tiedän kuolevani joskus – sitä vastaan ei ole lääkettä -, mutta olen päättänyt odottaa kuolemaa sen sijaan, että etsisin sitä.”

Kun ei enää jaksa

Perjantai 2.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Jos ei enää jaksa

Minulla oli muutama vuosi sitten Saksassa tilaisuus päästä kuuntelemaan Viktor Staudtin luentoa itsemurhasta. Hän on aika lailla tunnettu henkilö ainakin saksaa puhuvissa maissa ja pidetty, lahjakas esiintyjä.

Staudt tuli esiintymislavalle pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa on jouduttu amputoimaan polvien alapuolelta. Yrittäessään tehdä itsemurhan hyppäämällä junan alle Staudt selvisi hengissä, mutta menetti kuitenkin jalkansa. Staudt liikehti esiintymislavan puolelta toiselle pyörätuolissaan koko luennon ajan, hänellä ei ollut minkäänlaisia muistiinpanoja mukanaan, hän puhui sujuvasti ja upeasti saksaa, joka ei ole hänen äidinkielensä.

Viktor oli kiltti ja hyvä oppilas. Alakoulussa opettaja oli kuitenkin kysynyt kerran äidiltä : ”Miksi Viktor ei koskaan naura?” Tästä vakavasta lapsesta kasvoi vastuuntuntoinen nuorukainen, joka salassa omaisiltaan ja ystäviltään hautoi ajatusta itsemurhasta. Ulkopuolisesta voi tuntua kummalliselta se, että jos ihmisen elämä on ulkoisesti kaikin puolin kunnossa, niin hän ei kuitenkaan enää jaksa elää. Elämä on liian raskasta. Viktorilla oli suunnitelma: sitten, kun hän ei enää jaksaisi, hän hyppäisi junan alle. Se olikin helppo suunnitelma, sillä mies joutui joka aamu menemään töihin junalla ja palaamaan sillä takaisin. Lopulta tuli se aamu, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän hyppäsi - vain herätäkseen myöhemmin sairaalassa molemmat jalat osittain amputoituina. Hän joutui aluksi muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, koska arki oli liian vaikeaa vammautuneelle. Onneksi lopulta löytyi lääkäri, joka löysi Viktorin sairaudelle oikean diagnoosin: rajatilapersoonallisuushäiriö. Diagnoosin myötä miehen lääkitys pystyttiin määrittämään kokonaan uudelleen, ja elämä alkoi vähitellen helpottua.

Oli aamu. Viktorin äiti oli herännyt ennen poikaansa. Hän kuuli, kuinka pyörätuoli lähestyi keittiötä, ja samassa Viktor olikin jo siellä:”Nyt pitää kyllä saada kahvia”, tämä sanoi. Nämä sanat kuultuaan äiti rupesi itkemään, sillä mitään niin arkipäiväistä, tavallista, jopa iloista hän ei ollut kuullut poikansa sanovan vuosiin.

Staudtin elämä ei ole vieläkään helppoa - eikä tule koskaan olemaan. Nyt hän kuitenkin jaksaa. Nyt hän pystyy ymmärtämään ja auttamaan niitä tuhansia muita, joista tuntuu, että elämä on liian raskas velvollisuus. Olen kiitollinen siitä, että pääsin kuuntelemaan tuon luennon. Opin paljon sellaista, mitä lukemalla ei opi. Olin monesti ajatellut mielessäni, että pitäisi ihmisen nyt sen verran ajatella lähimmäisiään, ettei tee itsemurhaa (typerästi ajateltu). Viktor kertoi, että sillä hetkellä, kun hän seisoi raiteiden yläpuolella, ainoa ajatus oli se, että vihdoinkin hänen kärsimyksensä loppuu.

”Ei aina taho oikein jaksaa”, sanoi vanhempi ihminen kerran. Näin on joskus. Toisinaan nuo raskaat tuntemukset laimenevat hiljalleen, toisinaan suuri apu on se, jos saa jutella jonkun kanssa. Ihmisillä on monenlaisia selviytymiskeinoja, kun elämä pahoinpitelee, mutta joskus ne eivät riitä.

Staudt on juristi ja luennoitsija, joka asuu nykyisin Italiassa. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan: Die Geschichte meines Selbstmords - und wie ich das Leben wiederfand (Kertomus itsemurhastani - ja kuinka löysin elämäni uudelleen). Hän on kirjoittanut myös ”jatko-osan” tälle kirjalleen, mutta se on ilmestynyt ainoastaan hollanniksi. Blogissaan (viktorstaudt.de) hän kirjoitti kokemuksestaan ollessaan palaamassa luentomatkaltaan Alankomaista. Hän oli Schipholin lentokentällä ja ajatteli, kuinka suuresti kenttä on muuttunut parin vuosikymmenen ajan. Vain yksi asia oli pysynyt täysin muuttumattomana: lähtötiski C, jota kautta hän oli niin usein aikaisemmin joutunut nousemaan koneeseen. Paikka ei ollut muuttunut lainkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli kävellyt tästä monta kertaa, kävellyt omin jaloin. Nyt hän istui pyörätuolissa. Staudt tunsi, kuinka hänelle tuli fyysisesti huono olo, häntä oksetti, mihin aika oli kadonnut? Kunpa hän voisi tehdä kaiken toisin. Kun Staudt istui myöhemmin koneessa ja tunsi olonsa jo rauhoittuneeksi, hän kaivoi esiin Paulo Coelhon kirjan, josta hän löysi itselleen merkityksellisen ajatuksen. ”Sillä minä en elä menneisyydessä enkä tulevaisuudessa. Minulla on vain nykyisyys, ja vain tämä kiinnostaa minua. Jos pystyt aina elämään nykyisyydessä, silloin olet onnellinen ihminen.”