Turkki ulos NATO:sta!

Maanantai 16.1.2023 - Pirkko Jurvelin

Turkki ulos NATO: sta!

Turkin tahallinen venkoilu Suomen ja Ruotsin Nato- jäsenyyshakemusten kanssa on saanut sekä rivikansalaiset että poliitikot kiehumispisteeseen. Mikä on tuo maa ja sen presidentti, joka tahallaan, keksityillä syillä, estää näitä kahta sivistynyttä eurooppalaista maata saamasta puolustusliiton jäsenyyden?

Valitettavasti on niin, että yksityisellä jäsenmaalla on paljon valtaa Nato:ssa, sillä päätöksenteon on aina tapahduttava yksimielisesti. Jäsenmaa voi kyllä halutessaan jäädä ulkopuolelle päätöksenteosta, mutta siinä tapauksessa se ei kuitenkaan estä päätöksen syntymistä. Nato- mailla on oikeus myös olla osallistumatta niihin toimintoihin, jotka on päätetty, toisaalta jäsenmaa ei saa toimia vastoin Nato:n päätöksiä. Selkeä juttu, mutta kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että vaatimus täydellisestä yksimielisyydestä antaa kikkailijoille liian paljon valtaa.

Turkki pyrkii jäseneksi myös Euroopan Unioniin. Se hyväksyttiin hakijamaaksi vuonna 1999, mutta maan poliittisen tilanteen vuoksi jäsenneuvottelut ovat käytännöllisesti katsoen jäissä. EU:n viime lokakuisen raportin mukaan Turkki on ottanut takapakkia lähes kaikilla aloilla, ennen kaikkea oikeusvaltioperiaatteen alueella. ”Demokraattisten instituutioiden toiminnassa on vakavia puutteita”, totesi EU:n laajentumiskomissaari Olivér Várhelyi. Turkin käymä sota Syyriassa ja Irakissa sekä maan presidentin läheinen ystävyys Putinin kanssa ovat ymmärrettävästi ongelmallisia EU:n näkökulmasta katsottuna. Yhdysvallat on puolestaan määrännyt Turkille pakotteita ja keskeyttänyt Yhdysvaltain F-3-hävittäjäkoneiden toimitukset maalle, koska Erdogan tilasi vuonna 2017 venäläiset ilmapuolustusjärjestelmät.

Turkin presidentti, 68- vuotias Recep Tayyip Erdogan, on hallinnut maata yli kaksikymmentä vuotta eli pisimpään sen jälkeen, kun moderni Turkki perustettiin. Erdogan toimi ensiksi pääministerinä ja myöhemmin presidenttinä edustaen konservatiivista islamilaista Oikeus- ja kehityspuoluetta. Nyt ovat jälleen vaalit edessä, sillä kesäkuussa turkkilaiset saavat valita maalleen uuden presidentin. Saavat ja saavat, sillä jos miettii EU:n tutkimustuloksia kyseisen maan demokratiasta, niin eiköhän vaalien tulos voida julistaa jo nyt ja kertoa, että nykyinen presidentti jatkaa vielä yhden viisivuotiskauden tai ainakin siihen saakka kuin terveys kestää.

Vaalitulos ei kuitenkaan ole ihan tähtiin kirjoitettu. Juuri aiemmin mainittu maan huono ihmisoikeustilanne sekä inflaatio, joka on lähes 86 prosenttia, saa ihmiset miettimään, olisiko Erdoganin tilalle saatava presidentti, jolla olisi modernimpi käsitys maan ja maitten välisten suhteiden hoidosta.

Viime sunnuntaina Erdogan ilmoitti, että Suomen ja Ruotsin täytyisi luovuttaa 130 ”terroristia” Turkkiin, jotta se hyväksyisi näiden hakijamaiden Nato-jäsenyyden. Tämä vaatimus ilmoitettiin sen jälkeen, kun Tukholman kaupungintalon eteen ripustettiin jaloista roikkumaan Erdogania esittävä nukke. Tämän vaatimuksen lisäksi Erdogan eväsi Suomen ja Ruotsin edustajien matkan Turkkiin.

Suomeksi sanottuna asia menee näin: Suomi ja Ruotsi luovuttavat 130 ”terroristia” (lähinnä kurdeja), jotka sitten Turkki mitä ilmeisimmin tuomitsee kuolemaan ”maanpetoksen” vuoksi. Kun 130:n ihmisen henki on uhrattu, niin Suomi ja Ruotsi saavat Nato-jäsenyytensä. Kysyn vain: Miten tämä voi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa ja Ruotsissa? Ei mitenkään. Mutta se on mahdollista yksinvaltiaan hallitsemassa Turkissa, jossa peruskansalainen on rahaton ja vailla minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia.

Suomalaisena minä häpeän, jos joudumme käymään ihmishengillä kauppaa saavuttaaksemme jonkin edun, mutta toisaalta ymmärrän tietysti, kuinka tärkeä Nato-jäsenyys on maallemme. Missä ovat ihmisoikeudet?

Lähteenä mm. Frankfurter Rundschau

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Turkki, Nato, Eu, ihmisoikeudet

Kun ukrainalaiset lähtivät puolukkaan

Lauantai 22.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Kun ukrainalaiset lähtivät puolukkaan

Meitä nuoria, vastavalmistuneita opettajia oli vähän joka lähtöön. Porukkamme oli kuitenkin jossain määrin erityinen, sillä lehtorit ja kasvatustieteilijät Oulun OKL:ssa mainitsivat silloin tällöin, että juuri tässä vuosikerrassa oli sitä jotain. Kierteli myös sellaisia huhuja, että valintaprosessi olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava. No, siihen en kyllä osaa sanoa mitään.

Onhan meillä ollut pari, kolme yhteistä tapaamista, ja joistakin opiskelutovereista on tullut elinikäisiä ystäviä.

Muistan Ilkan hyvin, koska hän oli kunnollinen, rehellinen, mukava tyyppi. Kun eläkeikä koitti, hän ei jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan opiskeli papiksi, jota työtä hän tekee edelleen. Kun Ukrainasta alkoi tulla pakolaisia Suomeen, Ilkka tahtoi olla mukana avustustyössä. Loppukesällä hän saikin hienon idean: Pakolaiset kuljetetaan metsään, he saavat poimia puolukoita niin paljon kuin jaksavat, ja marjoista saadut tulot poimijat pitäisivät tietysti itse.

Ilkka organisoi homman: poimijoiden kuljetukset metsään ja takaisin sekä tämän lisäksi ostajat puolukoille. Ihmiset maksoivat sangollisesta marjoja 50 euroa. Idea oli hieno, kaikki toimi hyvin, koska joka yksityiskohta oli suunniteltu ja hoidettu huolella etukäteen. Lopuksi Ilkka järjesti ukrainalaisille juhlat kotonaan. Kaikki olivat tyytyväisiä, oli saatu apua, oli saatu auttaa, tutustua uusiin ihmisiin, suomalaiset olivat hiljaa mielessään kiitollisia siitä, että olivat Suomen kansalaisia.

Tietysti tällainen toiminta herätti mielenkiintoa, taisi paikallinen lehtikin mainita siitä, ja somesta löytyi monenlaisia kuvia ja tekstejä. Ukrainalaisten toiminnallinen auttaminen keräsi paljon tykkäyksiä, ja varmasti Ilkan ohella moni muukin rupesi miettimään, löytyisikö vastaavia tapoja auttaa sodan jaloista paenneita ihmisiä.

Ja kuten usein somessa käy, joku rupesi miettimään, paljonko idean isä siitä viisikymppisestä piti itsellään. Oliko hyväkin bisnes? Kai nyt edes polttoainekulut? Keskustelu taukosi kuitenkin, kun eräs puolukoiden ostaja ilmoitti, että hän ainakin antoi viisikymppisensä suoraan poimijan käteen.

Ilkka ei lähtenyt asiaa retostelemaan julkisesti. Hän laittoi keskustelun aloittajalle yksityisen viestin, jossa kysyi, voisiko mies tulla auttamaan marjastajien kyydityksessä. Hommaa olisi vaikka kuinka paljon. Vastausta ei tullut koskaan.

Minä olen hemmoteltu Suomen kansalainen. Tällä hetkellä lomailen Fuengirolassa, Espanjassa, jossa asiat hoidetaan ja hoituvat omalla tyylillään. Ensimmäisenä lomapäivänäni hotellista kuului tuon tuostakin kamala palohälyttimen ujellus. Kävin kysymässä asiasta, ja kyseessä oli kuulemma testaus. Hyvä juttu. Kun kello oli kymmenen illalla, alkoi jälleen kuulua korvia särkevä hälytysääni, eikä se loppunut. Katsoin, oliko tukka hyvin, vetäisin yöpuvun päälle puseron, laitoin jalkaani rantatossut ja rupesin laskeutumaan portaita myöten kahdeksannesta kerroksesta rivakkaa vauhtia alas. Meitä oli paljon, mutta mitään paniikkia ei ollut.

Me yöpukuun pukeutuneet turistit seisoimme hotellia tuijotellen, vitsejä vääntäen ja ihmetellen ulkona lähes puoli tuntia. Missään vaiheessa kukaan ei tullut kertomaan mitään, ja vähitellen aloimme valua sisään. Siellä joku mainitsi, ettei täällä mitään tulipaloa ole. No, tulipa harjoiteltua.

Tänä aamuna asunnostani menivät yhtäkkiä sähköt pois päältä. Join kahvin loppuun, laitoin sisäsiistit vaatteet ylleni, mietin, kuinka kauan pakasteessa oleva kala säilyisi sulamatta ja lähdin respaan. Selitin asiani, tyttö tuli mukaani, katseli ympärilleen ja meni lopulta sähkökaapin luo. Hän väänsi kaikki mittarinkannat ensin alas ja sitten takaisin ylös, ja valkeus tuli! Ai, niin, tuotahan minäkin jouduin tekemään aikoinani usein Espanjassa asuessani ja myös lomaillessani.

Sattuuhan näitä. Mutta mietipä, jos se olisi arkipäivää, että hirveät hälytykset valvottaisivat sinua yöllä ja päivällä ja laittaisivat elämäsi sekaisin, tekisivät sinut valppaaksi ja pelokkaaksi, hermostuneeksi. Mieti, mitä se merkitsisi, jos sähkökatkot kuuluisivat arkeesi. Talvisaikaan asuntosi olisi kylmä, ruoan laittaminen, vaatteiden peseminen, koko arki olisi yritettävä rakentaa siten, että pian voi tulla sähkökatko, joka kestäisi ties kuinka kauan.

Ukrainalaiset elävät tämän todellisuuden keskellä. Jos joku yrittää auttaa heitä, niin meidän tulee miettiä, miten minä voin tehdä osani. Kyseenalaistamisen sijaan voimme kysyä: Miten voin auttaa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ukrainalaiset, auttaminen, kateus

Pride-henkilöt - Suomen ainoa vähemmistö?

Keskiviikko 3.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Pride- henkilöt – Suomen ainoa vähemmistö?

Elokuun ensimmäisellä viikolla vietetään Oulu Pridea, jonka teemana on tänä vuonna kansainväliset sateenkaarioikeudet. Ohjelmassa näytti olevan työpajoja, paneelikeskusteluja, puistojoogaa, itämaiseen tanssiin tutustumista, taiji- ja qigong-treenejä, sateenkaarimessu, opiskelijoiden pridebileet ja niin edelleen. Asialle omistautunut tai omistautumaton voi hakea itselleen sopivaa aktiviteettia.

Pride näkyy ja kuuluu. Mikä pride? ”Pride tai gay pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään. Pride-liike puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhtäläisten oikeuksien ja etujen puolesta tehtyä työtä” (wikipedia).

Pride-liike osaa pitää melua itsestään, ja sillä on tietysti siihen oikeus. On kuitenkin huomattava, ettei tämä liike edusta Suomen ainoaa vähemmistöä. Arviot seksuaalivähemmistöihin kuuluvista suomalaisista vaihtelevat, ja oletetaan, että 5-15 prosenttia väestöstämme kuuluu siihen. Muita vähemmistöjä ovat esimerkiksi seuraavat ihmisryhmät, joiden ääni ja ihmisoikeudet eivät useinkaan ole tasavertaisia valtaväestön kanssa: romanit (n.10 000-12 000), saamelaiset (n. 10 000), maahanmuuttajat (n. 470 000), vammaiset (n. 511 000), lapset ja nuoret (vuonna 2019 alaikäisiä oli Suomessa 1 049 000 asukasta), ikääntyvät ja vanhukset ( vuonna 2019 oli Suomessa 65 vuotta täyttäneitä asukkaita 1 231 274) ja uskonnolliset vähemmistöt ( vuonna 2020 1,7 % maamme asukkaista kuului johonkin muuhun kuin kristilliseen uskonnolliseen yhteisöön, uskontokuntiin kuulumattomia oli 29,4%).

Suomen kansa näyttää aika pitkälti koostuvan vähemmistöistä, joista suurin osa ei pidä ääntä itsestään jo yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät he siihen kykene.

Vierailin hoivakodissa (inhoan tuota nimitystä) leskeksi jääneen yli 90 vuotta vanhan ystäväni luona. Mies itki ja sanoi, että miksi esimerkiksi kouluissa ei opeteta, kuinka raskasta aikaa vanhuus on. Sanoin hänelle, ettei ihminen havahdu, ennen kuin asia on hänelle itselleen tärkeä ja ajankohtainen.

Tänä vuonna Vanhustenviikkoa vietetään lokakuun alussa. Teemana on tällä kertaa ”Yhdessä luontoon – joka iän oikeus”. Niinpä niin. Sama tuttava saattaa viettää pitkiä aikoja sisällä, koska ulkoiluttajia ei ole. Hän pystyy itse liikkumaan rollaattorilla saattajan kanssa, ja hoivakodin lähellä sijaitsee hieno puisto, mutta ei, hänellä ei ole oikeutta mennä luontoon.

Luin tänään verkkolehdestä uutisen, jossa Itä-Uudenmaan poliisi kertoi kohtaamisesta vanhuksen kanssa. Poliisi oli lähtenyt vuokranantajan pyynnöstä tarkistamaan 85-vuotiaan vuokralaisen asuntoa. Vuokran maksut olivat viivästyneet, eikä henkilöön oltu muutoinkaan saatu yhteyttä. Jo rappukäytävään kantautunut paha haju antoi aavistaa, ettei kaikki ollut hyvin. Partio löysi vuokralaisen makaamasta alasti lattialta, jossa hän ilmeisesti oli ollut useita tunteja. Kun poliisi kutsui paikalle ensihoidon, vanhus sanoi:”Paljonko se maksaa? En halua olla vaivaksi.” - Ihmisoikeudet?

Olisi hienoa nähdä se mielenosoittajien kulkue, joka koostuisi hoitolaitosten vanhusasukkaista, mutta eiväthän he tietenkään pääse osoittamaan mieltään kuten esimerkiksi Pride- kulkueen porukka, sillä heidän kuntonsa ei riitä siihen.

Haluaisin myös nähdä vammaisten mielenosoituskulkueen, jossa ihmiset lippuja heilutellen ja leveästi hymyillen tervehtisivät tietä reunustavia ihmismassoja.

Entä maahanmuuttajien mielenosoitus? Missä heidän ihmisoikeutensa ovat? Mitä ajattelet, kun kaupungissa törmää tuon tuostakin ulkomaalaisen näköiseen ruokakuskiin? Minä ajattelen, että he haluavat tehdä työtä, suomalaisia näiden ruokalähettien joukossa ei näe.

Mitä ajattelisit, jos romanit osoittaisivat mieltään ja marssisivat omien oikeuksiensa puolesta? Mitä?

Pride on vankasti esillä, koska lehdistö rakastaa teemaa. Klikkaukset kasvavat, kun otsikoidaan seksuaalivähemmistöistä, heidän oikeuksistaan, heidän kulkueestaan jne. Sitä vastoin lehdistö ei rakasta romaneja, vanhuksia, vammaisia, maahanmuuttajia, ei ainakaan siinä määrin, että tekisi juttuja heidän oikeuksistaan. Haluaisinpa lukea sen jutun, jossa vammainen, vanhus, romani, maahanmuuttaja, uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva tai vaikka pieni lapsi kertoo oikeuksistaan ja siitä, että on ylpeä (=tyytyväinen) itsestään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: seksuaalivähemmistöt, vanhukset, vammaiset, oikeudet

Suviseurat

Lauantai 2.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Suviseurat

Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu on tänä vuonna ruuhkaan asti täynnä hengellisiä kesäjuhlia: Kansanlähetyspäivät Ryttylässä, Herättäjäjuhlat Joensuussa, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Evankeliumijuhla Sastamalassa, Vapaakirkon kesäjuhla Tampereen Teopoliksella ja Suviseurat Lopella. Jo runsas tarjonta kertoo siitä, että hengellisyys kiinnostaa ihmisiä yhä, vaikka joskus voisi toisinkin ajatella.

En ole itse ollut koskaan mikään ”suviseuraihminen”, sillä suuret ihmisjoukot, telttailu ja pienten lasten hoitaminen leiriolosuhteissa ei ole saanut minua syttymään (en ole myöskään kesämökki-ihminen, lomamatkoilla hotelli on paras vaihtoehto). Mieluummin pistän päälle jonkin älylaitteen ja rauhoitun kotona. Joskus tunsin huonoa omaatuntoa tästä ei-innostuksestani, koska mielessäni kyti ajatus, että suviseurailun kuului olla osa uskonnon harjoittamista. Näin vanhemmiten – kun ei enää tarvitse arkailla sitä, mitä toiset minusta ajattelevat – en enää mieti näitä. Päivämiehessä oli vinkkaus Markku Kamulan blogiin, jossa hän kirjoittaa:”Vaikka Suviseuroihin lähteminen on monille kesän kohokohta, seurat eivät ole uskomisen kohde eivätkä edellytys.”

Kotimaa- lehden verkkosivun blogissa joku jaksoi pitää meteliä siitä, kuinka lapset ja nuoret pakotetaan vanhempien mukaan suviseuroihin. Ehkä näinkin. Ihan juuri kuuluttaja kertoi radiossa, että yli puolet Lopen seuravieraista on lapsia ja nuoria. Luonnollisesti lapsia näkee vanhempiensa mukana hengellisillä juhlilla, pride- kulkueissa ja monenlaisissa mielenosoituksissa ja erilaisissa tapahtumissa, ei kai heitä voi kotiinkaan jättää. Sitä paitsi näin vanhemmat jakavat lapsilleen omaa arvomaailmaansa. Toinen asia on sitten, periytyykö tämä arvomaailma seuraavalle sukupolvelle, vai hakeeko nuori omansa.

Olin kauppareissulla ja sain samalla tilaisuuden jutella lapsenlapseni kanssa. Hän on kesätöissä marjanmyyjänä marketin ulkopuolella, ja pitihän minun ostaa häneltä pensasmustikoita. Tällä nuorella ei ole henkilökohtaista kiinnostusta vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta hän on aikoinaan kulkenut perheensä mukana suviseuroissa. ”Harmi, kun suviseurat ovat nyt niin kaukana, ettei pääse käymään, kun on tässä vain yksi vapaapäivä. Onneksi ne pidetään parin vuoden kuluttua Pudasjärvellä, ja sinne on helppo mennä”, tyttö sanoi. Hänen muistikuvansa kyseisestä kesätapahtumasta ovat siis ilmeisen mukavia.

Lauantain Kalevassa oli laaja artikkeli suviseuroista. Ohessa oli faktaluettelo, joka sinällään antaa kuvan siitä, kuinka valtavan suuresta massatapahtumasta on kyse. Artikkelissa esiteltiin myös oululainen pariskunta, jonka molemmat osapuolet ovat käyneet suviseuroissa vauvasta saakka. Kirjoituksesta huokui pariskunnan vahva tunne siitä, kuinka tärkeä merkitys seuratapahtumalla on ollut heille sekä hengellisen elämän että ystäväsuhteiden ylläpitämisen kannalta. Varmasti näin tuntee moni seuravieras.

Minä olen siis kotona, mutta missä Kalevi on uusine (= vähän käytettyine) keuhkoineen? No, Lopella tietysti! Hän kävi puhallustestissä OYS:ssa perjantai- aamuna klo 8.15, ja juna lähti klo 9.15. Tilannetta ei hidastanut edes se, ettei hänellä ollut junalippua. Eilen illalla tyttäreni lähetti kuvan, jossa hänen isänsä kurkisti suu leveässä virneessä pienen teltan oviaukosta. Kaksi vuotta sitten Kalevin tilanne oli niin erilainen, että iloitsen sydämestäni hänen puolestaan. Olen myös iloinen siitä, että itse voin olla kotona ja kuunnella lähetyksiä ties mistä laitteesta. - Mutta nyt lähden uimaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suviseurat, hengelliset kesäjuhlat

Katso peiliin ja hymyile

Tiistai 26.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Katso peiliin ja hymyile

Luen silloin tällöin niin sanottuja ”elämäntaito-oppaita”. Kyseisen kirjallisuusgenren kirjoittajista on minulle jäänyt parhaiten mieleeni yhdysvaltalainen Dale Carnegie (1888-1955) sekä suomalainen Frank Martela (1981-). Carnegien teoksista lienee kuuluisin ”Miten saan ystäviä menestystä ja vaikutusvaltaa”, ja vaikka teos on kirjoitettu vuonna 1936, sitä painetaan, myydään ja luetaan eri kielille käännettynä yhä tänä päivänä ympäri maailman. Jotain erityistä siinä siis täytyy olla. Minuun teki vaikutuksen kirjan konstailemattomuus, arkipäiväisyys ja lukuisat tavallisesta elämästä otetut esimerkit.

Frank Martelan ”Valonöörit” ja ”Elämän tarkoitus” sisälsi mielestäni samantyyppisiä elementtejä, arkipäiväisiä, jokaiselle mahdollisia asioita, mutta Martelalla on tekstinsä tukena myös monenlaisia tutkimustuloksia ja filosofista näkemystä.

Ei siis ole kumma, että kirjastosta lähti viimeksi mukaani englantilaisen (oletan, koska opinnoiksi oli ilmoitettu King´s College, Cambridge) Therese Cheungin uutuusteos ”21 rituaalia, jotka muuttavat elämäsi”. Kirjan takakannessa ilmoitetaan, että Cheung on menestyskirjailija ja esiintyjä, joka on perehtynyt ihmisen henkiseen kasvuun ja kehitykseen. Hänen kirjojaan on käännetty kymmenille kielille, ja teksti perustuu naisen omiin kokemuksiin ja tutkimustietoon. Tämän lisäksi hän tekee takakannen mukaan yhteistyötä tutkijoiden kanssa. Cheung on aikaisemmin julkaissut teoksen ”21 rituaalia, jotka voimistavat intuitiotasi” (voi hyvänen aika!).

Nykyajan ihminen karsastaa usein uskontoa, ylimaalliseen Jumalaan uskomista. Näyttää kuitenkin siltä, ettei tämä sama ihminen oikein tunnu pärjäävän pelkästään omillaan, vaan hänellä on sisäinen tarve uskoa johonkin, mitä silmä ei näe, ja mitä järki ei ymmärrä. Buddhismi, hindulaisuus, taolaisuus ja ylipäätään erilaiset uskonnot voivat olla ajateltavissa oleva vaihtoehto kristinuskon sijalle. Jos uskonto ei näissäkään muodoissa miellytä, niin sitten kannattaa turvautua ”henkisen kasvun” kehittämiseen, jota nykyajan self help-kirjat anteliaasti tarjoavat. Onko siinä sitten jotain väärää? Ei varmaankaan, mutta asioita kannattaa miettiä ja tutkia aika tarkasti. Mitä on kaiken takana? Onko siellä sittenkin jonkinlainen kultti, joka haluaa sinut (ja rahasi) omakseen.

Mutta palataanpa Cheungin teokseen ”21 rituaalia, jotka muuttavat elämäsi”. Sinun ei tarvitse lukea sitä, tein sen jo ihan sinun puolestasi ja jaan tässä keskeiset opit.

Aamun rituaalit, jotka pitää tehdä säännöllisesti. Voit vaikka kuvata listan ja muistuttaa itseäsi sen avulla tai panna muistilapun jääkaapin oveen.

Rituaali 1: Herää aikaisemmin

Rituaali 2: Älä tartu puhelimeen vaan venyttele

Rituaali 3: Esitä itsellesi yksinkertainen kysymys (tyyliin:”Jos tänään olisi elämäni viimeinen päivä, haluaisinko tehdä sitä, mitä aion tänään tehdä?”)

Rituaali 4: Hengitä

Rituaali 5: Hymyile peiliin

Rituaali 6: Kuvittele maaliviiva (tavoite, jonka tänään saavutat)

Rituaali 7: Kuuntele musiikkia

Myös päivän aikana sinun on toteutettava seitsemän eri rituaalia. Niihin kuuluvat esimerkiksi yhden asian siivoaminen, kahvin juominen kaikessa rauhassa,kuunteleminen, auttaminen jne. Iltarituaaleja ovat sitten esimerkiksi kiittäminen, asioiden muistiin kirjoittaminen ja henkisen selfien ottaminen. Tuo viimeinen tarkoittaa sitä, että kehut itseäsi kuinka komea tai kaunis olet ja monella tapaa erinomainen, ja näin kasvatat itseluottamustasi.

Kaikkiaan Cheung kannustaa tekemään 3 x 7 rituaalia 21:n päivän ajan, ja tämän jälkeen ne ovatkin sitten automatisoituneet, ja elämäsi on muuttunut niin paljon paremmaksi, että!

Kuinka ahdistavaa olisi, jos jääkaapin ovessa olisi kolme lappua, jokaisessa seitsemän tehtävää, ja kaikki ne pitäisi suorittaa kolmen viikon ajan joka päivä. Kuka semmoista jaksaa ja kestää hulluksi tulematta? Minä en ainakaan jaksaisi aloittaa päivääni tuijottamalla hymyillen peiliin. En suostu menemään peilin eteen, ennen kuin olen juonut kahvia ja mieluiten kammannut hiukseni.

Cheung ja monet muut tahkoavat rahaa kirjoillaan ja luennoillaan. Ei siinä mitään, raha tekee elämästä helpomman ja mukavamman. Kaipaan kuitenkin jonkinlaista vastuunkantamista. Onko kirjailija oikeasti sitä mieltä, että nuo pikku rituaalit muuttavat ihmisen elämän, näinhän kansi lupaa.

Mikä on muuttanut/muuttaa/parantaa sinun elämääsi?

2 kommenttia . Avainsanat: D. Carnegie, F. Martela, T.Cheung, elämänmuutos

Pelosta sekaisin

Maanantai 3.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Pelosta sekaisin

Kirjastosta tarttui mukaani Scott Stosselin teos ”Pelosta sekaisin”, ja vaikka olen lukemisessa vasta alkumetreillä (teoksessa on lähes 500 sivua), niin haluan laittaa asioita muistiin ja jakaa niitä.

Kirjan takakannen tekstiä: ”Mikä saa aikuisen miehen pelkäämään kuolemaa tiskatessaan astioita? Tuntemaan huimausta ja vapinaa tavallisessa kokouksessa? Kirjailija Scott Stosselin elämä ahdistuneisuushäiriön kanssa on ollut juuri tätä: kuolemanpelkoa arjen keskellä. Tuskastuneena hän alkaa tutkia taudin perimmäistä olemusta. Johtuuko ahdistuneisuushäiriö geeneistä, lapsuuden traumasta vai aivojen kemiallisesta epätasapainosta? Stossel haastattelee asiantuntijoita ja perehtyy ahdistuneisuushäiriön historiaan. Hän yrittää ymmärtää oman piinansa – ja jopa löytää sille tarkoituksen.”

Olen lukenut teoksesta vasta jonkin verran yli viidesosan, mutta olen jo ihan koukussa. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tai ollut ahdistunut? Me kaikki, tietysti! Mutta kuka elää jonkinasteisen pelko- ja ahdistusneuroosin kanssa kimppakämpässä? Hyvin, hyvin monet, useammat kanssaihmiset kuin osaamme kuvitellakaan.

Kirjaa lukiessani huokailen joskus epätoivosta ja säälistä: Kuinka raskas elämänmittainen taakka Stosselille on annettu! Miten ihmeessä hän voi tehdä töitä kirjailijana ja Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana ja työn lisäksi vielä yrittää elää tavallista perhe-elämää? Kun luin miehen kertomusta siitä, kuinka hän stressivatsansa vuoksi joutui piileskelemään vessassa, koska oli sotkenut sekä housunsa että puseronsa ollessaan Kennedy-klaanin vieraana Cape Codissa, niin säälilläni ei ollut mittaa eikä määrää. Miten paljon suunnittelua, piilottelua ja pelkoa vessassa käynti, oksentamisen jännittäminen ja vieraiden tapaaminen sai aikaan! Lopulta Stossel osui käytävällä pakomatkalla hiippaillessaan vastakkain John Kennedyn kanssa, ja tässä tilanteessa miehellä oli yllään ainoastaan ulosteen tahraama kylpypyyhe (Kennedy moikkasi vierasta ihan normaalisti). Kaikki tämä temppuilu ja sählääminen johtui siitä, että Stosselilla on voimakkaita pelkoneurooseja, jotka pakottavat hänet käyttäytymään mitä oudoimmalla tavalla.

Tietysti Stossel on hakenut apua ongelmiinsa. Hänen oksentamisen- ja esiintymispelkojaan (mies luennoi suurille yleisöille) on yritetty helpottaa monilla tavoin. Joku terapeutti syötti miehelle oksennuspulveria, mutta tuntikausien yökkäilyjen jälkeen Stossel ei oksentanut kertaakaan. Paikalla ollut sairaanhoitaja oli hyvin turhautunut ja sanoi, ettei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Erään toisen terapiakokeilun aikana hän joutui pitämään luentoa muutamalle opiskelijalle, ja samanaikaisesti heidän takanaan seinällä pyöri filmi, jossa ihmiset oksensivat. Tästäkään harjoituksesta ei ollut mitään apua.

Lohduttaako ketään se tieto, että monet kuuluisuudet ja hyvin menestyneet henkilöt kärsivät pelko- ja ahdistusneurooseista kaikkine lisukkeineen? Charles Darwin (1809-1882) kirjoitti teostaan ”Lajien synty” kahden vuosikymmenen ajan. Suuren osan päivästä (ja aikuiselämästään) hän vietti vuoteessaan vatsakipuja valitellen, oksennellen, psykologisesti hyvin riippuvaisena vaimostaan. Erään lääkärin neuvosta hän piti terveyspäiväkirjaa, ja oireiden listassa löytyy seuraavia asioita: krooninen väsymys, ankarat vatsakivut ja ilmavaivat, toistuva oksentaminen, pyörrytys, vapina, unettomuus, ihottumat, rohtumat, paiseet, tykytys, kipu sydämessä sekä melankolia. Toki hänkin kokeili mitä moninaisimpia hoitoja - sekä fyysisiä että terapeuttisia -, mutta ei valitettavasti koskaan päässyt eroon ongelmistaan.

Stossel mainitsee monia muitakin kuuluisuuksia, jotka kärsivät pelkohäiriöistä. Heitä ovat (olleet) esimerkiksi Britannian pääministeri William Gladstone, näyttelijä Laurence Olivier, Intian itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi, kirjailija Henry James, pianisti Vladimir Horowitz, laulaja-näyttelijä Barbra Streisand, laulaja Donny Osmond, näyttelijä Hugh Grant (tämän nimen luettuani ajattelin, että ei voi olla totta) ja amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Ricky Williams. Tässä muutamia nimiä, joiden takana olevat ihmiset kärsivät ahdistuksesta ja erilaisista peloista niin paljon, että ovat joutuneet rajoittamaan omaa työtään ja omaa elämäänsä, ja jotka ovat koettaneet turruttaa ahdistustaan alkoholin ja monenlaisten lääkkeiden avulla.

Kuten jo kerroin, olen kirjan kanssa vasta alkutaipaleella. ”Ahdistuksen arvoitus” ja ”Stressivatsan historia” on käsitelty ja muistilapuin merkitty, edessä odottavat jaksot ”Lääkkeet”, ”Ympäristö vai perimä” sekä ”Jotain positiivista”. Vaikka teos on painava, aion pistää sen matkalaukkuuni ensi keskiviikkona. Tämä ei voi jäädä odottamaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Scott Stossel, pelko, ahdistus, neuroosi

Kehoneutraalius

Sunnuntai 4.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kehoneutraalius

Miltei jokainen meistä on saanut kuulla,lukea ja nähdä lähes kyllästymiseen saakka juttuja ja ohjelmia, joissa kerrotaan, kuinka tärkeää kehopositiivisuus on. Siis mikä? Kehopositiivisuudella tarkoitetaan sitä, että meidän jokaisen tulisi rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme välittämättä siitä, onko painomme, pituutemme, kehonosien mittasuhteet, raajojen määrä, hiusten malli ja laatu jne sellaisia kuin ne keskivertoihmisellä yleensä ovat.

Aate tuntuu hyvältä. Jos olen menettänyt käteni tai jalkani onnettomuuden tai sairauden seurauksena, se ei muuta ihmisarvoani ollenkaan. Ei tietenkään. Jos en näe tai kuule, tai jos en pysty hengittämään ilman happirikastetta, on minun ihmisarvoni näistä poikkeavuuksista huolimatta sama kuin kaikilla toisillakin. Tietysti on.

Nykyisin kehopositiivisuuden käsite liitetään kuitenkin hyvin vahvasti yhteen ylipainon eli lihavuuden kanssa. Jokaisen tulisi rakastaa itseään kaikista ylimääräisistä kiloista huolimatta. Totta kai. Tähän keskusteluun on viime aikoina yhdistetty voimakkaasti kuitenkin myös terveysnäkökulma, ja tämä on aiheuttanut närkästystä ja suoranaista suuttumista. Onko hyvä, että ihminen vain rakastaa ja rakastaa itseään, eikä yritä tehdä mitään sille, että ylipainosta johtuvat sairaudet uhkaavat tulevaisuudessa, elleivät jo ole olemassa? Kuinka paljon ylipainosta johtuvat terveysongelmat kuormittavat jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän yhteiskunnan hoitokapasiteettia? Onko oikein, että ihminen pitää mieluummin sairautensa kuin pudottaa painoaan ja tulee terveeksi? Saavatko lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ylipäätänsä puhua asiasta potilaille, vai onko se liian loukkaavaa ja henkilökohtaista?

Muutama vuosi sitten näin suomalaisen dokumentin todella ylipainoisesta nuoresta tytöstä. Hän kertoi itsestään avoimesti, kävi terveystarkastuksessa kuvausten aikana (kaikki kunnossa toistaiseksi), hän harrasti valokuvausta, ja elämä tuntui olevan hallinnassa, vaikka tämän nuoren naisen liikkuminen olikin vaivalloista ja hidasta.

Dokumentin loppupuolella haastattelija kysyi, millaisena tyttö näkee elämänsä vuoden kuluttua. Tämä vastasi:”Toivon, että olisin muutaman kilon kevyempi.” Ohjelmasta jäi surullinen olo, vaikka se ei varmaankaan ollut tekijöiden tarkoitus.

Kehoneutraaliuden periaatteena on oman kehon hyväksyminen: Minä olen tällainen, näillä eväillä mennään. Hyväksyn itseni, ja vaikka en niin ylenpalttisesti rakastakaan peilikuvaani, niin tämä riittää.

Minä pidän tuosta sanasta: kehoneutraalius. Mitä väliä sillä on, onko kehoni musta vai valkoinen (tai siltä väliltä), lihava tai laiha, ryppyinen tai sileä, kulunut tai kimmoisa, sopusuhtainen tai jotain muuta! Minulla oli kouluaikoina kaveri, joka puhui leveämpää Tornion murretta kuin minä. Hänen lempisanontansa oli:”Mitä se viehraalle kuuluu!” Niin juuri.

Ja jotta tämä teksti ei aivan näin lyhyeen loppuisi, liitän tähän mukaan vielä kolmannen ilmaisun: ”toksinen positiivisuus”. Tämä ilmaisu kertoo, että ihminen näkee positiivisuuden ainoana oikeana tapana elää elämää, keskittyy pelkästään hyviin asioihin ja työntää ikävät ajatukset ja tapahtumat syrjään. Some-maailmassa tämä ilmiö näkyy erityisen hyvin: Vain hyvät asiat ovat julkaisemisen arvoisia, ja jos niitä ei ole, niitä keksitään. Toksisen positiivisuuden ajatusmallia on tutkittu – tietysti on -, ja on todettu, ettei tällainen yltiöpäinen myönteisyys ja hehkuttelu ole aina pelkästään hyväksi. Ihmiselämään kuuluu kaiken mukavan ja hyvän ohella huolia ja murheita, itseinhoa ja epäonnistumisia. Niitä ei tarvitse eikä tulekaan lakaista maton alle ja teeskennellä, että aurinko paistaa myös kaamosaikana ympäri vuorokauden. Ei paista, eikä tarvitse paistaa! Ihmisiähän tässä ollaan, ja sen näköistä elämää eletään. Ja sitä paitsi: Mitä se viehraalle kuuluu!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kehopositiivisuus, kehoneutraalius , toksinen positiivisuus

Elämää uusien keuhkojen kanssa

Keskiviikko 27.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämää uusien keuhkojen kanssa

Runsaat neljä kuukautta sitten mieheni sai leikkauksessa uudet keuhkot ja samalla uuden elämän. Keuhkojensiirtoleikkaus suoritettiin HUS:ssa kuten kaikki elinsiirrot täällä Suomessa. Keuhkofibroosi-diagnoosin saaminen kolmisen vuotta sitten oli minulle suuri järkytys, mutta tuolloin Kalevi tuumi, ettei hän usko koko juttuun. Aikaa myöten sairaus oli kuitenkin otettava todesta, ja viime kesänä hänen tilanteensa oli jo vakava: Hengitys oli mahdollista vain lisähapen avulla, liikkumiseen tarvittiin pyörätuoli. 14.9.2020 tuli HUS:sta kaivattu puhelinsoitto: Uudet keuhkot ovat löytyneet! Tuo viesti muutti elämämme täydellisesti siitä, mihin olimme jo alistuneet (tuosta päivästä olen kertonut16.9.2020 kirjoitetussa blogissa).

Leikkauksesta on kulunut vasta vähän aikaa, mutta päivitän mieheni ”terveystiedot” hänen luvallaan, sillä uskoakseni asia kiinnostaa niitä, jotka ovat tilannetta seuranneet. Kalevi tuli eilen HUS:sta normaalilta kontrollikäynniltä. Näin toipumisen alkuvaiheessa Helsinkiin on mentävä joka kolmas kuukausi, OYS:ssa piipahdetaan sitten välillä veri- ja monissa muissa kokeissa. Tällä kertaa Helsingissä käynti oli hieman jännittävämpi, koska keuhkoista otettiin koepaloja, joista tutkittiin mahdollisia hylkimisreaktioita. Näytteet olivat puhtaat, ja siitä iloitsemme tietysti kovasti! Samalla käynnillä sovittiin, että tiettyjä lääkkeitä saa vähentää, mikä on aina myös hyvä asia. Esimerkiksi kortisoni turvottaa ja tuntuu piristävänkin sen verran, että toipilaan yöunet jäävät lyhyiksi, vaikka hänellä ei ole aiemmin ollut minkäänlaisia univaikeuksia.

- Miten se oikein on, joko minä pian saan ruveta ajamaan linja-autoa? Millaiset käytännöt näissä jutuissa on? kyseli Kalevi hoitavalta lääkäriltä.

- No eipä ole kukaan koskaan aikaisemmin kysellyt neljä kuukautta keuhkojensiirron jälkeen, että joko pääsee palaamaan töihin, ihmetteli lääkäri.

- En minä ihan vielä töihin, mutta tällainen periaatekysymys vain.

- Odotellaan nyt ainakin se puoli vuotta ja katsotaan sitten.

Jo aikaisemmin mieheni oli yrittänyt selvittää, miten koronarokotteen kanssa toimitaan. Hänelle vastattiin: Kukaan ei tiedä. Asia on täysin uusi, ja pitää odottaa niin kauan, että saadaan kokemuksia ulkomailta. Kunhan jossakin päin maailmaa aletaan rokottaa myös elinsiirtopotilaita, ja jos heillä ei ilmene ongelmia, niin sitten Suomessakin voidaan antaa rokote.

Elinsiirtopotilaamme arki alkaa jo olla hyvin samanlaista kuin vanhoina hyvinä aikoina. Suuri päivä oli se, jolloin Kalevi sai jälleen ajaa autoa. Hän oli onnessaan ja minä myös, koska kuljettajana toimiminen ja pitkin moottoriteitä huristeleminen ei ole ollenkaan minun juttuni. Miten sitten pitäisi suhtautua toipilaaseen, jolla on enemmän intoa kuin voimia? Minä olen päättänyt olla stressaamatta ja kieltelemättä, menköön ja tehköön niin kuin hyvältä tuntuu. Esimerkiksi nyt katson kelloa, koska tiedän hänen lähteneen tänään hiihtoreissulle (uuden elämän toiselle!) kolmisen tuntia sitten. Minua ei suuremmin huoleta, koska laskeskelen, että automatkoihin menee aikaa, eikä hiihtovauhtikaan ole järin kova. Sitä paitsi mies saattaa tulomatkalla kiertää jonkun tuttavan kautta ja jutella tämän pihalla tai ehkä käväistä kaupassa. Tällaisen urakkapäivän jälkeen seuraakin yleensä lepopäivä, jolloin Kalevi valittaa jalkasärkyä tai käy muuten hitaammalla. Palautuminen siis kestää. Mutta huomatkaa: Leikkauksesta on kulunut vasta neljä kuukautta!

Yksi asia tässä nykytilanteessa huvittaa minua, vaikka ei tietenkään saisi, mutta ei voi mitään. Kalevin elopaino on lähtenyt komeaan nousuun operaation jälkeen. Nyt oli lääkäri sanonut HUS:ssa, että 75 kg riittää (nykyinen paino), lisää ei juurikaan saisi tulla. Hän oli kertonut myös siirteen saaneesta henkilöstä, joka lihoi leikkauksen jälkeen 30 kg. ”Se oli sen miehen menoa”, lääkäri oli todennut. Miksi minua siis huvittaa, vaikka asia on tärkeä? No, kun itse olen koko elämäni ajan saanut vahtia puntarin lukemia ja katsella haikeana Runebergintorttuja ja täytekakkuja, kun taas mies on kaksi käsin ja täysin huoletta hotkinut näitä herkkuja, niin hei, nyt on hänen vuoronsa miettiä, mitä suuhunsa pistää! Laittakoon mitä tahansa, minä en huomauttele enkä laske, mutta nyt tämä toipilas on siinä tilanteessa, että yhdetkään entiset farkut eivät mahdu enää kiinni.

Uusia farkkuja saa kaupasta, ja toivottavasti kortisonin vähentäminen hillitsee myös ruokahalua. Parasta ja tärkeintä on, että uudet (käytetyt) keuhkot on asennettu hienosti paikoilleen, ja että ne suostuvat yhteistyöhön muun kehon kanssa. Jospa ensi vuonna tähän aikaan saamme katsella aurinkoa Gran Canarialla. Olemme jo varanneet matkan!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keuhkojensiirto, keuhkofibroosi, uusi arki

Tarvitsemmeko uutta uskonpuhdistusta?

Lauantai 3.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Tarvitsemmeko uuden uskonpuhdistuksen?

Oulun seurakuntalehdessä, Rauhan Tervehdyksessä, Kiimingin kirkkoherra ja kyseisen lehden hallituksen puheenjohtaja kertoo tuntemuksistaan Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen johdosta. Tämän päätöksen mukaan ”hiippakunnan papisto on piispan ja tuomiokapitulin erityisen ohjaus- ja valvontavallan alaista.” Ilmoituksessa on siis vastaus kysymykseen, voiko yksityinen pappi vihkiä samaa sukupuolta olevia henkilöitä, vaikka se ei ole kirkkojärjestyksen mukaista. Yksittäiset papit (jopa jokunen piispakin) ovat suorittaneet kyseisiä vihkimisiä, vaikka ovat pappisvalassaan sitoutuneet muuhun. Niemelä toteaakin hyvin:”Jokaisella yhteisöllä on järjestyksensä, myös kirkollamme. Sitä on viranhaltijoiden, myös pappien noudatettava.

Lehden seuraavassa numerossa oli kaksikin vastinetta Niemelän kirjoitukselle. Mirja-Liisa Sassi-Puitti aloittaa vastineensa siteeraamalla Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumin luvussa 19, jae 6:”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”. Jostakin syystä kirjoittaja oli napannut kyseisestä evankeliumin kohdasta tekstiinsä vain yhden jakeen, jonka sisältö yksinään ei avaa asiaa. Matteus 19:”Ja kun Jeesus oli lopettanut nämä puheet, lähti hän Galileasta ja kulki Jordanin tuota puolta Juudean alueelle. Ja suuri kansan paljous seurasi häntä, ja hän paransi heitä siellä. Ja fariseuksia tuli hänen luoksensa, ja he kiusasivat häntä sanoen:”Onko miehen lupa hyljätä vaimonsa mistä syystä tahansa?” Hän vastasi ja sanoi:”Ettekö ole lukeneet, että Luoja jo alussa” loi heidät mieheksi ja naiseksi” ja sanoi:”Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi? Niin eivät he enää ole kaksi vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” - On sanomattakin selvää, että kontekstistaan irrotettu ajatus kääntyy tässä päälaelleen.

Sassi-Puitti ilmoittaa tekstissään myös, että ”Jumalan yhdistämiä ovat myös avoparit”sekä ihmettelee, että ”voisivatko kaksi ihmistä edes vastustaa rakkautta, joka syttyy heidän välilleen?”Myös hän kyselee, eikö Jumalalla ole valtaa estää tällainen (rakkaus), jos hän ei sitä haluaisi sallia.

Olli Kohonen kirjoitti myös vastineen Niemelän pääkirjoitukseen. Kohonen sanoo:”Näyttää nimittäin siltä, että esimerkiksi täällä Oulun seudulla ihan tavallisten ihmisten välinen rakkaus asetetaan jyrkän eriarvoiseen asemaan heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.”

1500-luvun alkupuolella Saksassa eli ja vaikutti Martin Luther-niminen munkki. Munkkiuden ja raamatun käännöstyön myötä hänelle selvisi, kuinka kauas katolinen kirkko oli etääntynyt raamatun opista. Uskonpuhdistus eli reformaatio sai alkunsa yhden munkin ja papin, myöhemmin perheenisän, toimesta. - Olisiko aika palata jälleen tutkimaan raamatun tekstejä? Mitä siellä asioista sanotaan? Aivan niin, eihän se enää käy. Nyt ihmiset ilmoittavat, että kirja on aikansa elänyt, liian vanha, kulttuuri aivan muuta kuin meillä täällä, ei siihen voi peilata nykyaikaa. Ja voi kuitenkin.

Kirkossamme on tällä hetkellä paljon uudistajia. He haluavat muuttaa kirkon oppia sen mukaan kuin helpoimmalta/kätevimmältä/sopuisimmalta tuntuu. Kirkko ei kuitenkaan kaipaa sellaisia uudistuksia, jotka perustuvat ihmisen omaan mukavuudenhaluun, vaan oikeasti se tarvitsee nyt uskonpuhdistajaa. Kukaan ei kuitenkaan halua panna itseään likoon, sehän nyt on selvä. Ei Martin Luthereita ilmesty tuosta vain, rohkeita henkilöitä, jotka ovat valmiita taistelemaan puhtaan opin puolesta. Ei, ei uskonpuhdistajia löydy, mutta uskon uudistajista ei ole pulaa.

Olen usein tuntenut ahdistusta siitä, luterilaisen opin mukaista uskoa vähätellään ja panetellaan sekä kirkon piirissä että sen ulkopuolella. Onko niin, että minun on lähdettävä kirkosta ja jätettävä se näille uudistajille, jotka haluavat muokata siitä mieleisensä? Eikö olisi reilumpaa se, että ”vanhan kirkon” kannattajat saisivat pysyä valitsemansa instituution parissa, ja että uutta haluavat luovat omansa, kutsukoon he kirkkoaan sitten vaikka freestyle-seurakunnaksi. Mutta ei, en minä vielä luovuta. Mistä sen tietää, vaikka uskonpuhdistus olisi jo tulossa? Odotan ja toivon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Rauhan Tervehdys, uskonpuhdistus, freestyle-seurakunta

Helppo hengittää

Tiistai 22.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Helppo hengittää

Kun keuhkojensiirrosta oli kulunut muutama tunti, minulla oli mahdollisuus puhua mieheni kanssa.

- Miltä tuntuu uusi elämä? minä kysyin innoissani.

- Surkealta, kuului hyvin hiljaisella ja käheällä äänellä annettu vastaus.

Tuosta puhelinsoitosta on kulunut runsas viikko, potilaan ääni on nyt erilainen – joskaan ei ihan samanlainen kuin ennen leikkausta -, happiletkut ovat muisto vain, ensimmäiset kävelyreissut on tehty, ja nyt on aika opetella uutta elämää, johon kuuluvat monet lääkkeet, ruokarajoitukset ja kunnon kohentaminen vähitellen. Välillä toipilas on hyvin väsynyt, mutta jokapäiväinen kävelymäärä (ihan yksin) osastolla on jo useita satoja metrejä. Kyllä se siitä. Vielä emme tiedä, kuinka kauan Kalevin on oltava Helsingissä, mutta toivon, että hän viipyy tarpeeksi kauan.

- Pysy täällä, minä en jaksa enää hoitaa sinua, ilmoitin hänelle ystävällisesti lähtiessäni kotiin.

Tänään olen selvitellyt korvauksiin ja tukiin liittyviä paperiasioita (inhoan niitä) ja olen tullut huomaamaan, että tällaiseen hommaan pitäisi olla oma koulutus. Tavallisella kansalaisella sitä ei ole. Tilannehan on tämä: Jos sinä et itse ota selvää, soita, käy, tee ja suutu, niin mitään ei tapahdu. Olen soittanut, käynyt, tehnyt ja suuttunut, ja hiljakseen paperirintamalla alkaa tapahtua. Ja nyt tulee suuri kiitos Oulun seudun omaishoitajat ry:lle! Mutta ennen kuin tiesin tästä yhdistyksestä yhtään mitään, ystäväni oli aiemmin kesällä patistanut minua soittamaan Oulun kaupungille mieheni omaishoitajuudesta. Lopulta soitin, lähetin vaadittavat paperit, ja jäimme odottamaan kotikäyntiä. Koska tätä kotikäyntiä ei ehditty tehdä ennen siirtoleikkausta (aikaa oli kulunut yli kaksi ja puoli kuukautta papereiden lähettämisestä), virkailija ilmoitti, että ”paperit jätetään muhimaan pöydälle”. Siis oikeasti: ”Muhimaan pöydälle”. Soitin omaishoitajien toiminnanjohtajalle, joka neuvoi minua soittamaan uudestaan kaupungin virkailijalle. Kolmannella kerralla onnistuin saamaan häneen yhteyden. Muhimisesta ei puhuttu enää mitään, tällä kertaa puhuttiin kotikäynnistä, kunhan mieheni pääsee takaisin Ouluun.

Eilen olin omaishoidon ohjaajan luona Ommaiskortteerissa, ja täytimme yhdessä (1,5 tuntia siihen meni), hakemuksen Kelalle eläkkeensaajan kela-tuesta tai jostakin vastaavasta. En ollut elämässäni edes kuullut koko sanaa, onneksi tämä ihana virkailija osasi asiansa. Tämän saman järjestön kautta miehelläni olisi myös ollut mahdollisuus saada ulkoiluttajia, mutta nyt tätä palvelua hän ei onneksi tarvitse. Mutta huomatkaa: Tällainen mahdollisuus oli olemassa, vaikka minä en edes ole omaishoitajien järjestön virallinen jäsen. Ei tarvitse olla jäsen, mutta palveluja voi käyttää kuitenkin (toki aion liittyä). Ja loppuhuipennuksena: Minulla on tilaisuus saada ilmaista lakineuvontaa! Olen täysin ällistynyt ja ihmeissäni siitä, mitä kaikkea Oulun seudun omaishoitajat tarjoavat minulle. Ällistynyt ja kiitollinen. Samaan aikaan olen aika tympääntynyt siihen tyyliin, millä kaupungin virkailija on asiaamme suhtautunut. Eipä silti, kuulin, että tyyli oli tullut tutuksi jo muillekin, ja asiasta on tehty valituksia. - Kiitos, Oulun seudun omaishoitajat ry! Te teette suurenmoista työtä, ja teillä on siellä aivan ihania ihmisiä! Tuttava pyysi minua mukaan tämän järjestön hallitukseen, mutta sanoin tarvitsevani miettimisaikaa, koska en ole varma, olisiko minusta hyötyä.

Ja miten siis siellä HUS:ssa menee? Hyvin, hyvin! Jo teholla ollessaan mieheni huolehti laskujen maksuista ja siitä, että nyt kun maksusuoritusten kattoraja menee umpeen, niin papereiden kanssa pitää mennä sinne ja tänne. Että minä inhoan tätä hommaa. Mutta toisaalta: Asumme Suomessa, eikä tavallisen eläkkeensaajan talous mene nurin, vaikka hänelle tehtäisiin keuhkojensiirto, johon liittyy koko loppuelämän kestävä lääkitys ja sairaalakäynnit. Jos leikkauspotilas asuisi esimerkiksi USA:ssa, eikä hänellä olisi kallista vakuutusta, niin uusien keuhkojen saaminen voisi johtaa taloudelliseen perikatoon. Kiitos, Suomi!Vaikka terveydenhoitoa moititaan täällä vähän väliä, niin kyllä meillä loppujen lopuksi on asiat tässäkin suhteessa hyvin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Oulun seudun omaishoitajat r.y., keuhkojensiirto

Ihme

Keskiviikko 16.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Ihme

Katselen kolmea isoa happisäiliötä, jotka ovat kuuluneet huoneen kalustukseen jo kauan. Ne ovat pyörillä seisovia, kamalan raskaita hirviöitä, rumia mutta tarpeellisia. Kalustukseen kuuluu myös kaksi pienempää reppu-mallista säiliötä. Ne pitää täyttää isommista, jos haluaa poistua kotoa mutta kuitenkin pysyä hengissä. Nurkassa jököttää kammottava rumilus:pyörätuoli. Miksi kaikki tämä tarpeellinen on niin raskasta ja rumaa? Rollaattorikin löytyy yhdestä huoneen nurkasta, mutta sitä mieheni ei ole koskaan jaksanut käyttää, koska hänellä ei ole ollut voimia tarpeeksi. Pesuhuoneesta löytyy lisää apuvälineitä, kaikki ne ovat lainassa ilmaiseksi. Oletteko tienneet, että Suomessa saa monenlaisia apuvälineitä elämiseen ja olemiseen, eikä mitään tarvitse maksaa? Eikö ole hienoa!

Tuijotan edelleen tuota kaunista huonetta, joka on kaikenlaisen kummallisen tavaran täyttämä. Pitääkö minun soittaa nyt Woikoskelle ja pyytää heitä hakemaan happisäiliöt pois? Tytär lupasi huolehtia pyörätuolin ja muut apuvälineet kiitosten kera takaisin apuvälinelainaamoon. Mitä tänne jäisi jäljelle? Olen aivan varma, että kun mieheni tulee kotiin ja huomaa huoneen olevan tyhjä, hän epäilee, että jotakin hänelle kuuluvaa erittäin tärkeää tavaraa (=romua) on hävitetty hänen poissa ollessaan. Kun mieheni tulee takaisin. Kuvittelen, kuinka katson ikkunasta, kun joku lapsistamme ajaa autolla pihalle, mieheni aukaisee oven ja kävelee KOKO matkan autolta kotiovelle. Ihme on tapahtunut.

Keuhkofibroosi on kuolemaan johtava sairaus, jonka syytä ei tunneta. Miehelläni sairaus todettiin kolme vuotta sitten, vaikka itse asiassa hän oli yskinyt jo vuosikausia ja tietysti syönyt siinä ohessa muutaman antibioottikuurin. Runsas vuosi sitten olimme yhdessä käymässä Helsingissä, ja silloin HUS:ssa ilmoitettiin, että mieheni pääsee keuhkojensiirtoon. Olimme onnellisia, sillä ihmisen pitää olla perusterve (!) kestääkseen raskaan leikkauksen. Tämä on ollut pitkä vuosi, niin pitkä, että minä olin jo menettänyt toivoni. Sunnuntaina laitoin miehelleni ruokaa. Hän tuli syömään sohvalle (pöydän ääressä istuminen oli jo liian raskasta), söi vähän, oikaisi pitkäkseen ja yritti taas syödä. Voimat olivat lopussa. Sitten hän palasi huoneeseensa levähtämään, ja minä ajattelin, ettei yhteistä joulua enää tule. Olin väsynyt. Väsynyt siihen ainaiseen happilaitteen suhinaan, lattialla pyöriviin letkuihin, mieheni vaatimuksiin ja mielialojen ailahteluihin (jotka ovat varsin ymmärrettäviä), väsynyt elämään ilman minkäänlaisia tulevaisuuden näköaloja.

”Tule äkkiä tänne!” Juoksin huoneeseen, sillä ajattelin, että mieheni oli pudonnut sängystä. ”Keuhkot ovat tulleet!” Hänellä oli puhelin kädessään. Nyt tiedän, mitä shokki on: Minulta meni puhekyky, en voinut kunnolla hengittää, makasin maassa ja itkin. Minunhan olisi pitänyt hyppiä ja nauraa, mutta … Ambulanssi tuli pian. Paikalle hälytetty vanhin tyttö pakkasin isänsä reissulaukun, joka oli odottanut huoneen nurkassa yli vuoden, mies siirrettiin pyörätuoliin. Kuljetus oli perillä Helsingissä ennen neljää aamuyöllä, leikkaus aloitettiin kuuden maissa. Iltapäivällä kirurgi soitti, että kaikki oli mennyt niin kuin pitikin. Tänään lähden Helsinkiin. Kun teho-osaston sairaanhoitaja oli kertonut miehelleni, että vaimo on tulossa, hän oli nyökännyt. Hengitysputki esti puhumisen, mutta kuulo ja ymmärrys pelaavat.

Tämä blogipostaus on hyvin henkilökohtainen, ja mietin jonkin aikaa, kirjoitanko koko asiasta. Sitten muistin, kuinka paljon lohtua olen saanut saman asian kokeneiden ihmisten kertomuksista ja kirjoituksista ja toivon, että tämä teksti helpottaa jonkun oloa ja antaa toivoa: ihmeitä tapahtuu!

Välillä tulee mieleen, että jossakin kodissa tehdään nyt hautajaisvalmisteluja. Olemme koko perheellä kiitollisia siitä, että sairaalalla on ollut lupa käyttää kuolleen henkilön elimiä. Kiitos uudesta elämästä! Kiitos HUS:n ammattitaitoiselle henkilökunnalle sekä OYS:n aina ystävällisille työntekijöille, erityisesti keuhkolääkäri Terttu Harjulle. Hän ei koskaan luovuttanut, vaan käski kärsivällisesti odottamaan. Kärsivällisyyttä tullaan tarvitsemaan myös kuntoutuksen aikana, mutta uskon, että myönteinen kehitys voinnissa antaa voimia puskea eteenpäin. Nyt meillä mennään valoa kohti, vaikka kaamosaika on tulossa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: keuhkofibroosi, keuhkojen siirto

Pride-henkilöt - Suomen ainoa vähemmistö?

Maanantai 3.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Pride- henkilöt – Suomen ainoa vähemmistö?

Elokuun ensimmäisellä viikolla vietetään Oulu Pridea, jonka teemana on tänä vuonna kansainväliset sateenkaarioikeudet. Ohjelmassa näytti olevan työpajoja, paneelikeskusteluja, puistojoogaa, itämaiseen tanssiin tutustumista, taiji- ja qigong-treenejä, sateenkaarimessu, opiskelijoiden pridebileet ja niin edelleen. Asialle omistautunut tai omistautumaton voi hakea itselleen sopivaa aktiviteettia.

Pride näkyy ja kuuluu. Mikä pride? ”Pride tai gay pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään. Pride-liike puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhtäläisten oikeuksien ja etujen puolesta tehtyä työtä” (wikipedia).

Pride-liike osaa pitää melua itsestään, ja sillä on tietysti siihen oikeus. On kuitenkin huomattava, ettei tämä liike edusta Suomen ainoaa vähemmistöä. Arviot seksuaalivähemmistöihin kuuluvista suomalaisista vaihtelevat, ja oletetaan, että 5-15 prosenttia väestöstämme kuuluu siihen. Muita vähemmistöjä ovat esimerkiksi seuraavat ihmisryhmät, joiden ääni ja ihmisoikeudet eivät useinkaan ole tasavertaisia valtaväestön kanssa: romanit (n.10 000-12 000), saamelaiset (n. 10 000), maahanmuuttajat (n. 470 000), vammaiset (n. 511 000), lapset ja nuoret (vuonna 2019 alaikäisiä oli Suomessa 1 049 000 asukasta), ikääntyvät ja vanhukset ( vuonna 2019 oli Suomessa 65 vuotta täyttäneitä asukkaita 1 231 274) ja uskonnolliset vähemmistöt ( vuonna 2020 1,7 % maamme asukkaista kuului johonkin muuhun kuin kristilliseen uskonnolliseen yhteisöön, uskontokuntiin kuulumattomia oli 29,4%).

Suomen kansa näyttää aika pitkälti koostuvan vähemmistöistä, joista suurin osa ei pidä ääntä itsestään jo yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät he siihen kykene.

Vierailin hoivakodissa (inhoan tuota nimitystä) leskeksi jääneen yli 90 vuotta vanhan ystäväni luona. Mies itki ja sanoi, että miksi esimerkiksi kouluissa ei opeteta, kuinka raskasta aikaa vanhuus on. Sanoin hänelle, ettei ihminen havahdu, ennen kuin asia on hänelle itselleen tärkeä ja ajankohtainen.

Tänä vuonna Vanhustenviikkoa vietetään lokakuun alussa. Teemana on tällä kertaa ”Yhdessä luontoon – joka iän oikeus”. Niinpä niin. Sama tuttava saattaa viettää pitkiä aikoja sisällä, koska ulkoiluttajia ei ole. Hän pystyy itse liikkumaan rollaattorilla saattajan kanssa, ja hoivakodin lähellä sijaitsee hieno puisto, mutta ei, hänellä ei ole oikeutta mennä luontoon.

Luin tänään verkkolehdestä uutisen, jossa Itä-Uudenmaan poliisi kertoi kohtaamisesta vanhuksen kanssa. Poliisi oli lähtenyt vuokranantajan pyynnöstä tarkistamaan 85-vuotiaan vuokralaisen asuntoa. Vuokran maksut olivat viivästyneet, eikä henkilöön oltu muutoinkaan saatu yhteyttä. Jo rappukäytävään kantautunut paha haju antoi aavistaa, ettei kaikki ollut hyvin. Partio löysi vuokralaisen makaamasta alasti lattialta, jossa hän ilmeisesti oli ollut useita tunteja. Kun poliisi kutsui paikalle ensihoidon, vanhus sanoi:”Paljonko se maksaa? En halua olla vaivaksi.” - Ihmisoikeudet?

Olisi hienoa nähdä se mielenosoittajien kulkue, joka koostuisi hoitolaitosten vanhusasukkaista, mutta eiväthän he tietenkään pääse osoittamaan mieltään kuten esimerkiksi Pride- kulkueen porukka, sillä heidän kuntonsa ei riitä siihen.

Haluaisin myös nähdä vammaisten mielenosoituskulkueen, jossa ihmiset lippuja heilutellen ja leveästi hymyillen tervehtisivät tietä reunustavia ihmismassoja.

Entä maahanmuuttajien mielenosoitus? Missä heidän ihmisoikeutensa ovat? Mitä ajattelet, kun kaupungissa törmää tuon tuostakin ulkomaalaisen näköiseen ruokakuskiin? Minä ajattelen, että he haluavat tehdä työtä, suomalaisia näiden ruokalähettien joukossa ei näe.

Mitä ajattelisit, jos romanit osoittaisivat mieltään ja marssisivat omien oikeuksiensa puolesta? Mitä?

Pride on vankasti esillä, koska lehdistö rakastaa teemaa. Klikkaukset kasvavat, kun otsikoidaan seksuaalivähemmistöistä, heidän oikeuksistaan, heidän kulkueestaan jne. Sitä vastoin lehdistö ei rakasta romaneja, vanhuksia, vammaisia, maahanmuuttajia, ei ainakaan siinä määrin, että tekisi juttuja heidän oikeuksistaan. Haluaisinpa lukea sen jutun, jossa vammainen, vanhus, romani, maahanmuuttaja, uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva tai vaikka pieni lapsi kertoo oikeuksistaan ja siitä, että on ylpeä (=tyytyväinen) itsestään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pride, vanhukset, vammaiset, ihmisoikeudet

Der Spiegel

Sunnuntai 2.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Der Spiegel

Tuttavani soitti ja kertoi, että saksalaisessa Der Spiegel-lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli keuhkojensiirrosta. Koska aihe on perhepiirissämme ajankohtainen, halusin luonnollisesti lukea tuon jutun. Ystäväni tarjoutui lähettämään minulle lehden Saksasta, mutta minä kehuin, että kyllähän täältä Suomestakin Spiegelin saa. Kaksi viikkoa siinä sitten meni, ennen kuin kyseinen lehti oli meillä kaupoissa.

Kyseisessä artikkelissa kerrottiin, kuinka 44-vuotias nainen oli saanut koronaviruksen ja sairastunut niin pahasti, että hänen keuhkonsa menettivät kokonaan toimintakykynsä. Tämän lisäksi hänellä oli ollut aivoverenvuoto. Wieniläinen lääkäritiimi johtajanaan Walter Klepetko,65, päätti ryhtyä keuhkojensiirtoon. Tätä ennen oli todettu, että potilaan muut elimet olivat toimintakykyisiä, ja ettei hän enää kantanut virusta. Leikkaus oli ollut poikkeuksellisen vaikea, sillä keuhkoista oli jäljellä enää kuolleista soluista koostunut möhkäle, jota oli vaikea irrottaa. - Tällä hetkellä potilas voi hyvin, mutta hänellä on edessään pitkä kuntoutusjakso, ennen kuin voidaan puhua tavallisen arjen viettämisestä.

Wienissä tehdään vuosittain noin sata keuhkojensiirtoa. Klepetko kertoi, kuinka hän kolme vuotta sitten kiipesi ryhmän mukana Kilimanjarolle kuuden tuhannen metrin korkeuteen. Erityistä tässä seikkailussa oli se, että vuorikiipeilijöistä kymmenelle oli vaihdettu keuhkot, ja kaikki onnistuivat saavuttamaan tuon huikean päämäärän!

Tutkin Spiegelin numeron tarkkaan, 130 asiapitoista, hyvin toimitettua sivua. Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni oli se, että lehti maksoi Saksassa vain 5.50 e! Eräs tuttu arveli, että alhainen hinta johtuu varmaankin siitä, että lehden mainostulot ovat niin suuret. Aivan niin! Saksassahan on asukkaita n. 83 miljoonaa, ja yksikin mainos Spiegelissä tavoittaa varmasti huikean paljon lukijoita. Toinen ihmettelyni aihe oli asia-artikkeleiden lukuisuus ja monipuolisuus. Sisäpolitiikkaa käsiteltiin lukuisissa jutuissa ja monista eri näkökulmista (naisten liian vähäinen määrä eri poliittisissa elimissä, puolustusministerin lausunto, äärioikeistolainen liike, maahanmuutto), artikkeleita oli myös rikollisuudesta, turismista, uskonnosta, terveydenalalta, teollisuudesta… Ja tämän lisäksi lukuisat ulkomaita käsittelevät kirjoitukset. Huh, aikamoinen tietopaketti! Ja näkökulma asioihin oli globaalimpi, vähemmän tunkkainen kuin se, mihin olen tottunut suomalaisia lehtiä lukiessani. Tiivistettynä: eurooppalainen.

”Dein Spiegel” (”Sinun Spiegelisi”) on lasten oma lehti. Selailin sitä netissä ja ihastelin jälleen kerran monipuolisesti tuotettua sisältöä. Lehden kannessa luki suurin kirjaimin ”Schluss mit Rassismus!” eli ”Loppu rasismille”, ja otsikkoa vastaava artikkeli käsitteli sitä, miten rasismi saattaa ilmetä lasten jalkapalloharrastuksen piirissä, ja miten siihen tulisi puuttua.

Maahanmuutto, pakolaisuus, turvapaikanhakijat, ulkomaalaiset olivat muutenkin tärkeä teema tässä Spiegelin numerossa. Ainakin minusta tuntui siltä, vai johtuiko tuntuma vain siitä, että suomalaisissa lehdissä aihe ei ole niin kovin paljon ja monipuolisesti esillä. Uetersen on pieni paikkakunta Schleswig-Holsteinissa. Paikkakunnalla (vajaa 19 000 asukasta) asuu nykyisin noin 300 Syyriasta tullutta pakolaista. Jutussa kerrotaan Mohammad Hanawista, joka on perheineen perustanut paikkakunnalle kaupan, ja jonka toivomus on saada jatkaa elämäänsä rauhassa työtä tehden. Samassa artikkelissa kirjoitetaan Muhannad Qaiconiesta, joka on ystäviensä avustamana perustanut berliiniläiseen kirjastoon arabiankielisten kirjojen osaston. Samaisessa jutussa tutustuttiin myös muihin maahanmuuttajiin ja siihen, millaisia mahdollisuuksia ulkomaalaisella on saada Saksan kansalaisuus.

”Jumala on kovaääninen” oli otsikoitu reportaasi siitä, millä paikkakunnilla moskeijan rukouskutsu saa kuulua kovaäänisten kautta koko ympäristöön. Mielipiteet puolesta ja vastaan ovat sekä käytännöllisiä ( häiritsevä melu, miten käy uskonnonvapauden?) että tunnepuolen sanelemia (”Vihdoinkin saan tuntea Allahin suuruuden.”). Todella mielenkiintoinen artikkeli.

Ikäihmisten hoitoa käsittelevästä jutusta kävi ilmi, että juutalaiset eläkeläiset (vuosina 1991 ja 2004 kiintiöpakolaisina maahan tulleet) ovat köyhempiä ja huonommassa asemassa kuin myöhemmin maahan muuttaneet. Asiasta on käyty ”vakavia keskusteluja”, ja tilanteeseen pyritään saamaan muutos.

Yllä on pieni otanta Spiegilin numero: 30 käsittelemistä aiheista. Maahanmuuttajista kirjoitetuissa jutuissa oli välittämisen tunnelma. Tuli mieleen, että saksalaisille halutaan painottaa sitä seikkaa, että myös maahanmuuttajat ovat Saksan asukkaita, joilla tulee olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin. Keskeisen sijaintinsa vuoksi Saksaan on kautta historian tullut niin paljon ihmisiä ympäri maailman (jopa roomalaiset ovat olleet siellä, kävin heidän rakentamassaan kylpylässä, siis raunioissa), että he ovat jo tottuneet erilaisuuteen – ainakin paremmin kuin me suomalaiset. Juurilla ja värillä ei ole niin väliä, kunhan uusi kansalainen ei omista rikosrekisteriä, pystyy osoittamaan asuinpaikkansa, ansaitsee oman toimeentulonsa ja puhuu saksaa auttavasti. Olisiko tässä meilläkin jotain opittavaa?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Der Spiegel, rasismi, keuhkojensiirto, eurooppalainen

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: matkustaminen, pelko, rohkeus, vaara

Rajaton mieli

Keskiviikko 10.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Rajaton mieli

Cameron Mott oli yhdeksänvuotias, kun lääkärit päättivät poistaa häneltä koko oikean aivopuoliskon lopettaakseen ne hengenvaaralliset kohtaukset, joista lapsi kärsi. Leikkauksen jälkeinen ennuste oli, että Cameron halvaantuisi mahdollisesti loppuiäkseen. Onneksi ennuste ei käynyt toteen, vaan lapsi alkoikin yllättäen liikkua. Lääkärit päättelivät, että aivojen vasemmassa puolessa muodostui leikkauksen jälkeen uusia, tarvittavia yhteyksiä, jotka suorittivat poistetun oikeanpuoleisen puoliskon tehtäviä. Tämän leikkauksen jälkeen aivopuoliskoja on poistettu muiltakin lapsilta. Christina Santhouse oli kahdeksan, kun hänet leikattiin. Hän suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, jatkoi yliopistoon ja toimii nyt logopedina.

Jo Boalerin teos ”Rajaton mieli, opi, elä ja kehity ilman esteitä” on täynnä innostavia esimerkkejä aivojen muovautuvuudesta (ns. neuroplastisuus). Jo tähän alkuun voin tiivistää teoksen sanoman seuraavasti: Aivot muuttuvat kaiken aikaa, ja niitä pystytään muuttamaan. Ei ole olemassa miesten ja naisten aivoja, ei ole olemassa hyvää ”matikkapäätä” tai ”kielipäätä”. Tyttäreni kertoi lukeneensa tutkimuksesta, jossa opettajalle annettiin lukuvuoden alussa uusi ryhmä. Samalla hänelle kerrottiin, että tietyt neljä oppilasta olivat luokan lahjakkaimpia. Itse asiassa heidät oli satunnaisotannalla valittu ryhmästä, eikä heidän osaamisensa erottunut muusta joukosta. Kuitenkin tutkimusjakson lopussa kävi selville, että juuri nämä neljä oppilasta olivat edistyneet parhaiten luokassa. Toisin sanoen opettaja kohteli (tiedostamattaan) näitä lapsia siten, että heidän oppimisensa parani. Tässä on ilmeisesti kysymys samasta asiasta, jota kutsutaan ”miesten aivoiksi” ja ”naisten aivoiksi”. Boaler kertoo Jenniferistä, jonka professori epäili naista vilpistä, koska hän oli onnistunut niin erinomaisesti matematiikan tentissä. Toisin sanoen professori oletti, ettei naispuolinen opiskelija pystynyt suoriutumaan tehtävistä niin hyvin. Nykyisin Jennifer Brich johtaa matematiikan laitosta Kalifornian yliopistossa. Hän puolestaan joutui puuttumaan erään miespuolisen professorin toimintaan kuullessaan tämän sanovan opiskelijalleen:”Ei se mitään. Sinä olet nainen. Naisten aivot ovat erilaiset kuin miesten, joten et ehkä ymmärrä tätä kunnolla, eikä haittaa, vaikket ymmärrä sitä ollenkaan.”

Lääketieteen tohtori Norman Doidge on yksi heistä, jotka tutkivat ja välittävät uutta tietoa aivojen neuroplastisuudesta. Hän nimittää ”pimeiksi vuosiksi” sitä aikaa, jolloin aivojen uskottiin olevan muuttumattomat.

Torontossa on Arrowsmith-koulu, jossa osa oppilaista opiskelee muutaman kuukauden, toiset vuosia. Opiskelijoilla on erityisongelmia oppimisen kanssa, ja heillä on monenlaisia diagnosoituja vaikeuksia. Arrowsmith-koulussa opettajat pyrkivät tunnistamaan aivojen heikkoudet (tavallisissa oloissa lapsen/opiskelijan vahvuuksia painotetaan), ja kohdistavat opetuksen juuri niihin, eli oppilaan aivoihin pyritään muodostamaan uusia hermoratoja ja yhteyksiä. Boaler painottaa myös virheiden tekemisen tärkeyttä. Kyllähän mekin tunnemme sananlaskun:”Virheitä tekemällä oppii.” Erehdykset, kömmähdykset, virheet opettavat paljon, eikä niitä tulisi kenenkään hävetä, sillä oppimisen kannalta niistä on vain hyötyä.

Älä siis enää sano itsellesi: Se on asia, jota en yksinkertaisesti voi oppia. Minulla ei ole siihen tarvittavia kykyjä. Sinä voit oppia, mutta se vaatii paljon työtä, lukuisia toistoja virheiden tekemistä ja niistä oppimista sekä moniulotteista lähestymistapaa. Juuri tuo moniulotteinen lähestymistapa on asia, jonka soisin kaikkien opettajien omaksuvan - eikä tietenkään ainoastaan opettajien. Kun opiskelet harrastuksenasi vaikka espanjaa, mieti, mitä keinoja ja aisteja olet tähän asti käyttänyt. Mikä on vielä kokeilematta? Löydätkö jonkun uuden lähestymistavan? Mitä vielä keksit? Se voi olla jotakin ihan tavallista (kirjoita kesän aikana kaikki oppikirjasi kappaleet vihkoon – käden ja silmien yhteistyö tuottaa varmasti tuloksia), tai sitten jotakin aivan huikean erikoista.

Lopuksi vielä matematiikanopettaja Jimin kertomus viidesluokkalaisten oppitunnilta, jossa aiheena oli potenssilaskennan eksponentit (Siis mitä? Minullahan on kielipää, enkä ymmärrä tuosta mitään. Vai miten tämä homma nyt meneekään...).

” He (oppilaat) alkoivat taitella neliönmuotoisia papereita kolmioiksi. Ja he keksivät itse, että osien välillä on eksponentiaalinen suhde. Kun he taittelivat paperin kerran, heillä oli kaksi osaa. Ja kun he taittelivat kahdesti, osia oli neljä. Sen jälkeen he alkoivat nähdä kakkosen potensseja jokaisessa taitoksessa. Ja he tekivät havainnon itse, koska me olimme harjoitelleet kymmenjärjestelmää ja kymmenen potensseja. Pääsin siis seuraamaan, kuinka opit yhdistyivät oppitunneilla, ja se oli kerrassaan upeaa.” Eli tämän kesän läksy: Opettele jotakin uutta!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jo Boaler, Rajaton mieli, neuroplastisuus

Olen synnyttänyt yhdeksän veronmaksajaa

Sunnuntai 9.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen yhdeksän veronmaksajan äiti

Ystäväni Josef soitti minulle Saksasta. Tavanomaisen kaavan mukaan päivitimme ensin lähipiirin terveystiedot, sitten kuuntelin miehen tarinointia hankalista vuokralaisista (pariskunta omistaa isohkon kerrostalon, jossa minäkin olen saanut porukkani kanssa viettää monta ihanaa lomaa), sen jälkeen seuraa muuta vapaata jutustelua. Silloin tällöin hän mainitsee, että on jälleen kertonut jollekin tuttavalle tuntevansa suomalaisen pariskunnan, jolla on yhdeksän lasta. Josef suorastaan leuhkii asialla ja mainitsee, kuinka ihmiset ovat aivan järkyttyneitä tiedosta.

- Aivan niin, minä olen synnyttänyt yhdeksän lasta, joista jokainen on käynyt koulunsa ja maksaa tällä hetkellä veroa Suomessa, minä summaan.

Tämä on kova pointti Josefille, joka on varakas ja – kauniisti sanottuna – säästeliäs mies. Puhelun lopuksi moitiskelemme yhdessä niitä ihmisiä, joilla ei ole halua kouluttautua tai tehdä töitä, koska tuet riittävät elämiseen. Tällaisia rakentavia keskusteluja käymme Josefin kanssa aina silloin tällöin. Tärkeintä näissä puheluissa on kuitenkin se, että meidän ystävyytemme on kestänyt pian viisikymmentä vuotta, ja sen piiriin on lisätty henkilöitä aina sitä mukaa, kun heitä on syntynyt tai muuten ilmestynyt kuvioihin. Ai, niin, Josef on myös henkilö, jonka kanssa tein puhelimitse saksaa opiskellessani vaikeita käännöstöitä (hän ei kylläkään puhu suomea), ja joka tarkasti minun tekstini lastenkirjaani ”Fanni und Oma in Lappland”.

- Miten sinä olet jaksanut hoitaa niin monta lasta, kun minä en tahdo jaksaa kahden lapsen kanssa? kysyi tyttäreni ihan lähiaikoina. - Miksi sinä et ikinä huutanut meille?

Minun piti tosissani miettiä molempia kysymyksiä. Kun on nuori, niin jaksaa, se on yksi fakta. Minulle antoivat voimaa myös töissä käynti (ihana työpaikka Jäälin koululla!) ja jatkuva opiskelu. Mielenkiintoisia, mukavia asioita molemmat. Sitä paitsi olen sanonut lapsille, että olisimme kuolleet nälkään, jos me molemmat emme olisi olleet töissä. Kuolleet, no ehkei sentään, mutta arki olisi ollut entistä tiukempaa. Kuitenkin kolmanneksi vanhin tyttäremme sanoi, ettei hän muista ollenkaan, että 90-luvun lama olisi jotenkin näkynyt meidän elämässämme. Se on totta, ajattelin itsekin jo tuolloin samalla tavalla. Syy oli varmasti se, että meidän perheemme käytössä oli koko ajan kahden ihmisen säännölliset tienestit.

Miksi minä en huutanut lapsille? Olen yrittänyt miettiä tuotakin, mutta mieleeni tulee vain, että miksi ihmeessä minun olisi pitänyt huutaa? Olenkin sanonut, että kai minä vain huokailin, ja eiköhän riittänyt sekin, että lasten isä korotti äänensä joskus. Paras kiitos tästä rauhallisesta puhetavasta on ollut erään tyttäreni kirjoittama viesti WhatsApp-ryhmässämme. Hän nimittäin totesi, ettei ole koskaan huutanut lapsilleen, sillä se ei oikeasti auta mitään. ”Eihän äitikään huutanut meille.”

Lauantain (8.2.) Helsingin Sanomissa oli Laura Saarikosken kolumni otsikolla ”Lapsiperheillä on Suomessa huono brändi – Olenko minäkin syyllinen siihen?”. Hän mainitsee aluksi jo tutuksi tulleen tosiasian siitä, että Suomessa syntyvyys on tällä hetkellä nälkävuosien lukemissa. Hän potee hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitti 2010-luvun alussa lapsiperheiden arjesta kolumneja, joissa oli kielteinen ja arvosteleva sävy. Hän kertoi kollegansa kanssa arjen vaikeuksista, ei ollenkaan siitä rakkaudesta, jonka lapsi tuo mukanaan. Artikkelin lopussa Saarikoski lainaa Väestöliiton perhebarometrikyselyn (2018) vastauksia, joissa naiset ilmoittavat lapsettomuutensa syyksi ”halun tehdä muita kiinnostavia asioita” ja olevansa ”haluttomia luopumaan omasta elämäntyylistä”. Myös yleinen epävarmuus tulevaisuudesta on yksi syy siihen, ettei lapsia hankita.

Jouduinko minä luopumaan omasta elämäntyylistäni silloin, kun lapsiperheen arki oli minun elämääni? Ihmeellinen kysymys! Mietin tätä jälleen tosissani ja totesin itselleni, että lapset ja perhe kokonaisuudessaan olivat minun oma elämäntyylini. Mitä siihen olisi pitänyt vielä lisätä tai ottaa pois? Entä sitten kysymys noista muista mielenkiintoisista asioista, joita en voinut tehdä, koska minulla oli iso perhe? Hmh...tuota...siis mielenkiintoisia asioita…? Työni oli mielenkiintoista, usein haastavaa ja vielä useammin hauskaa ja ihanaa. Työyhteisöni oli minulle toinen perhe. Ja sitten se opiskelu, joka rassasi mukavasti aivojani. Siihenkin minulla oli aikaa. Kai sitten jotain jäi väliin, mutta en minä osannut kaivata mitään. Selailin muistini tueksi vanhoja valokuva-albumeja, jotka olivat täynnä kuvia lapsiperheen juhlista, lomareissuista, yhteisestä puuhailusta. Mitä ihmettä olisin vielä kaivannut? No, jos rehellisiä ollaan, niin en olisi tarvinnut mitään lisää, mutta oikeasti ei olisi haitannut, vaikka joskus hommia olisi ollut vähemmän. - Hyvin usein ajattelen pahoitellen niitä ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan toteuttaneet lapsettomana ”omaa elämäntyyliään”. Tosiasiahan on, että keski-ikä tulee sangen pian nuoruuden jälkeen, ja sitten - mitä kummaa! - ollaankin jo vanhoja. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhuuden alkaessa lähestyä minulla on ympärilläni suuri, rakastava perhe.

1 kommentti . Avainsanat: lapset, itsensä toteuttaminen, onnellinen elämä

Al-Holin leiri täynnä vääriä ratkaisuja

Keskiviikko 18.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Olen kirjoittanut tämän blogi-tekstin viime toukokuussa, mutta koska se on nyt entistä ajankohtaisempi, päätin  julkaista sen uudestaan muutamalla tuoreella ajatuksella varustettuna.  

                               Punalesket ja Isis-vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

 Tässä vielä muutama uusi ajatus, joita viime päivien mediamyllerrys on aiheuttanut.

- Kaikki Isis-vaimot eivät suinkaan ole leskiä. Missä heidän miehensä ovat? Kun suomalainen nainen on aikoinaan tehnyt päätöksen lähteä ulkomaille elämään, olemaan ja tukemaan miehensä sotilaallista toimintaa, hän on tehnyt päätöksen, josta hän ei koskaan pääse eroon. Onko helpoin ratkaisu jäädä maahan, jonne hän on halunnut, ja jossa hän saa harrastaa islamin uskoa vapaasti (kuten eräs haastateltava ilmoitti)? Mikäli nainen tulee Suomeen, hänelle todennäköisesti luodaan uusi henkilöllisyys jossakin vaiheessa. Tästä huolimatta hän on koko loppuelämänsä Isis-vaimo, eikä pääse tästä stigmasta eroon. 

- Isis-vanhempien lapsi on syytön vanhempiensa tekemiin ratkaisuihin, mutta myös hän kantaa koko elämänsä ajan Isis-leimaa. Kukaan ei voi tietää, miten elämä sodan ja leirien keskellä on vaikuttanut lapsen mieleen. Suomen yhteiskunta on valmis hoitamaan, tukemaan ja antamaan monipuolista apua näille sotalapsille. Kuinka pitkälle apu auttaa, sitä emme voi tietää.

- Kun kysyin irakilaisen tuttavani kantaa tähän moniulotteiseen ongelmaan, hän vastasi (ennen kuin Suomen hallituksen mielipide oli selvillä), että naisten kansalaisuutta ei tulisi evätä, eikä estää heitä tulemasta takaisin Suomeen, mutta ei heitä tarvitse mennä hakemaan pois. He ovat aikoinaan tehneet oman ratkaisunsa. Hänen mielestään lapset tulisi hakea turvaan.

Kuinka löytää inhimillinen ratkaisu tilanteeseen, jonka on aiheuttanut epäinhimillinen, äärimmäisen raaka sota?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Al-Holi, Isis-vaimot, punalesket, oikeus

Olen tukilakossa - ja pahoitan mieleni

Maanantai 25.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Suunnittelen tukilakkoa ja pahoitan mieleni

Suomi on sekaisin - no, ainakin pääkaupunkiseutu. Pientä tämä on kuitenkin vielä vuoden 1917 suurlakkoon verrattuna, jolloin SAJ määräsi aloitettavaksi yleislakon painostaakseen eduskuntaa hyväksymään SDP:n uuden hallitusohjelman. Vallankumouksellinen keskusneuvosto antoi lakon aloittamiselle loppusiunauksensa, ja se aloitettiin marraskuun 13.-14. välisenä yönä. Lakko saatiin loppumaan vasta (tai ”jo”, kun vertaa nykytilanteeseen) 19.11. Positiivisia seurauksia lakosta olivat kahdeksan tunnin työpäivät ja kunnallislisät, muut seuraukset tietolähteeni mukaan olivat vain negatiivisia. Vuoden 1917 lakon vuoksi menetettiin noin kaksi miljoonaa työpäivää. Saapa nähdä, lyödäänkö nyt uusi ennätys.

Minäkin ajattelin alkaa tukilakkoon: En vie enää roskia, en käy ruokakaupassa, laita ruokaa, pese pyykkiä, siivoa, organisoi…mutta kuntosalilla ja lenkillä käyn. Ja kun tuota aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin muutoin, otan ohjelmaan jälleen uimahallireissut. Tiedän, etten saa minkäänlaista palkankorotusta, vaikka lakkoilisin tappiin saakka, rahasta ei siis ole kyse. Toivon kuitenkin, että minun suurlakkoni herättää lähialueella hämmennystä ja ihmetystä ja varovaista tiedustelua (mielen)terveydestäni. Mikäli lakkoilen niin kauan, että parveke on lastattu täyteen jätteitä, eikä kynttelikköä enää näy, niin ehkä me osapuolet pääsemme lähentymään toisiamme ja saamme aikaan jonkinlaisen sovintoesityksen.

Minä niin pahoitin mieleni, kun luin viime lauantain Kalevasta opetusneuvos Leena Nissilän syntymäpäiväkirjoituksen (meinasin laittaa: muistotekstin, mutta eipä liioitella). Jo artikkelin otsikko ”Turha huolipuhe syö luottamusta opetukseen”sai pulssini kohoamaan. Viitatessaan siihen tosiasiaan, että oppilaiden osaamistaso suomalaisissa kouluissa heikkenee heikkenemistään - ja näin on jo jatkunut ties kuinka monen vuoden ajan - Nissilä käyttää sanoja turha huolipuhe. Toisin sanoen: Hän lyttää kaikki viime vuosien tutkimustulokset ja opetusalan ammattilaisten lausunnot, joiden mukaan (esim. Pisa-tutkimus) suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat laskeneet viime vuosien aikana. Samojen lähteiden mukaan suurin muutos on tapahtunut matematiikassa sekä tyttöjen ja poikien keskinäisissä osaamistasoissa (selkokielellä: tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin). ”Me emme kehitä koulutusta Pisa-tuloksia varten. Jos pärjäämme, niin hyvä, mutta kehitämme koulutusta oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta.” Eivätkö alati huononevat oppimistulokset sitten liity oppimisen näkökulmaan? Mitä Nissilä siis tarkoittaa ”oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmalla”? Se ei selviä tekstistä. Joka ikinen, joka on seurannut parin viime viikon aikana eri medioita, on tietoinen siitä, että suomalaislasten ja nuorten lisääntyvä masennus ja pahoinvointi alkaa olla jo suuri ongelma. Missä on Nissilän ”hyvinvoinnin näkökulma”?

Nissilä hehkuttaa kouluruokailua, koulujen kerho- ja harrastustoimintaa (onko sitä vielä?), vahvaa taiteen perusopetusta (?), kansalaisopistoja sekä erityisesti sitä, että ”Suomessa jokainen koulu on se paras koulu”. Tästäkin lauseesta minulle jää tyhjä kouraan. Ja mitä ihmettä hän tarkoittaa sanomalla: ”Olemme ainut maa, jossa ei tehdä tarkastuksia, vaan peruskoulu toteutetaan autonomisten toimijoiden verkostossa.” Voi, hyvänen aika! Tätäkö kannattaa mainostaa?

Tähän loppuun on vielä hyvä laittaa lainaus tammikuussa Educa -messuilla puhuneen Jussi Halla-ahon puheesta: ”Ongelmia on kaikilla koulutusasteilla. Peruskoulun oppimistulosten lasku ja yhä syvempi jako hyviin ja huonoihin kouluihin ovat kaikkien tiedossa. Virokin on mennyt Pisa-tuloksissa Suomen ohitse. Digilaitteiden käytön itsetarkoituksellisuus, opettajan heikko auktoriteetti ja erityisesti se, että koulusta pääsee pois luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria, joilla ei ole mahdollisuuksia selvitä minkäänlaisista jatko-opinnoista, ovat ongelmia, joihin perussuomalaiset puuttuisivat.”

Turhaa huolipuhetta?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tukilakko, opetusneuvos, oppimistulokset, koulutus

Punalesket ja Isis -vaimot

Torstai 30.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Punalesket ja Isis -vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

Jään odottelemaan virallista kannanottoa, joka on varmasti pakko julkaista ennemmin tai myöhemmin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: punaleski, Isis-vaimo, orpo, oikeus

Ketä sinä ajattelet öisin?

Perjantai 4.1.2019 - Pirkko Jurvein

Ketä sinä ajattelet öisin?

 Olin matkoilla ja matkalukemiseksi olin valinnut Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”. Kirjan esittelytekstissä mainitaan mm. että ”Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. Teos on edeltäjänsä tapaan hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoa ja oivaltavia havaintoja.” Ja sitä se totisesti on, vaikkakaan tuosta hurmaavuudesta en ole ihan varma.

Minä ostin kirjan, koska olen kiinnostunut matkustamisesta ja ajatus naishenkilöistä, jotka lähtivät kohti tuntematonta (ei karttoja) rohkeasti, ennakkoluulottomasti, pitkissä hameissaan (pitkät housut mahdollisesti piilotettuna hameen alle), hienoissa hatuissaan ja siveästi ratsastaen – ei suinkaan hajareisin - ,  näiden hullujen naisten elämäntarinat halusin lukea. Hullut naiset? Karen Blixen, Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly. Hyvin usein näiden naisten matkustushalun taustalla ovat fyysiset vaivat (erilaiset säryt, voipunut olo, huimaus…) ja ennen kaikkea psyykeen ongelmat (lähinnä masennus), ja näitä naisia voikin nimittää ”terveydenetsijöiksi” kuten Isabella Bird kirjoittaa. Mary Kingsleyn kuvaus omista lähtömotiiveistaan on hyvin osuva: ”Olin kuolemanväsynyt ja tunsin, ettei kukaan enää tarvinnut minua, kun äitini ja isäni olivat kuolleet kuuden viikon välein vuonna 1892 – ja kun veljeni lähti itään, minä lähdin Länsi-Afrikkaan kuolemaan. Mutta Länsi-Afrikka olikin viehättävä, ystävällinen ja tieteelliseltä kannalta kiinnostava eikä halunnut tappaa minua juuri silloin – eikä minulla ole kiirettä.”

Olisin halunnut lukea enemmän näiden naisten omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä oli kuitenkin valitettavan niukasti, sen sijaan runsaasti tarinointia Kankimäen omista matkakokemuksista. Kirjan toisessa osassa paneudutaan sitten naistaiteilijoihin, mutta siinä vaiheessa teosta olin jo jotenkin niin ylikuormittunut, että lukaisin loppuosan puolihuolimattomasti. Olen samaa mieltä kuin Kankimäen kustannustoimittaja: tekstiä olisi ollut vielä varaa tiivistää (ehkä kaksi teosta, yksi tutkimusmatkailijoista, toinen taiteilijoista), ja sitten tosiaan, naisten oma ääni kuuluville paremmin.

Ketä sinä ajattelet öisin valvoessasi? Jos minulla on keskeneräinen käsikirjoitus, niin se pamahtaa mieleeni heti ja alkaa elää omaa elämäänsä, vaikka kuinka estelisin. Toisinaan kirjoitan mielessäni blogeja, joita sitten en koskaan julkaise (öiset ideat eivät läheskään aina ole kovin fiksuja päivänvalossa). Hyvin usein ajattelen rakkaita lähiomaisiani. Ketä tai mitä sinä ajattelet öisin valvoessasi?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kankimäki, tutkimusmatkailijat, naiset, rohkeus

Vanhemmat kirjoitukset »