Olen synnyttänyt yhdeksän veronmaksajaa

Sunnuntai 9.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen yhdeksän veronmaksajan äiti

Ystäväni Josef soitti minulle Saksasta. Tavanomaisen kaavan mukaan päivitimme ensin lähipiirin terveystiedot, sitten kuuntelin miehen tarinointia hankalista vuokralaisista (pariskunta omistaa isohkon kerrostalon, jossa minäkin olen saanut porukkani kanssa viettää monta ihanaa lomaa), sen jälkeen seuraa muuta vapaata jutustelua. Silloin tällöin hän mainitsee, että on jälleen kertonut jollekin tuttavalle tuntevansa suomalaisen pariskunnan, jolla on yhdeksän lasta. Josef suorastaan leuhkii asialla ja mainitsee, kuinka ihmiset ovat aivan järkyttyneitä tiedosta.

- Aivan niin, minä olen synnyttänyt yhdeksän lasta, joista jokainen on käynyt koulunsa ja maksaa tällä hetkellä veroa Suomessa, minä summaan.

Tämä on kova pointti Josefille, joka on varakas ja – kauniisti sanottuna – säästeliäs mies. Puhelun lopuksi moitiskelemme yhdessä niitä ihmisiä, joilla ei ole halua kouluttautua tai tehdä töitä, koska tuet riittävät elämiseen. Tällaisia rakentavia keskusteluja käymme Josefin kanssa aina silloin tällöin. Tärkeintä näissä puheluissa on kuitenkin se, että meidän ystävyytemme on kestänyt pian viisikymmentä vuotta, ja sen piiriin on lisätty henkilöitä aina sitä mukaa, kun heitä on syntynyt tai muuten ilmestynyt kuvioihin. Ai, niin, Josef on myös henkilö, jonka kanssa tein puhelimitse saksaa opiskellessani vaikeita käännöstöitä (hän ei kylläkään puhu suomea), ja joka tarkasti minun tekstini lastenkirjaani ”Fanni und Oma in Lappland”.

- Miten sinä olet jaksanut hoitaa niin monta lasta, kun minä en tahdo jaksaa kahden lapsen kanssa? kysyi tyttäreni ihan lähiaikoina. - Miksi sinä et ikinä huutanut meille?

Minun piti tosissani miettiä molempia kysymyksiä. Kun on nuori, niin jaksaa, se on yksi fakta. Minulle antoivat voimaa myös töissä käynti (ihana työpaikka Jäälin koululla!) ja jatkuva opiskelu. Mielenkiintoisia, mukavia asioita molemmat. Sitä paitsi olen sanonut lapsille, että olisimme kuolleet nälkään, jos me molemmat emme olisi olleet töissä. Kuolleet, no ehkei sentään, mutta arki olisi ollut entistä tiukempaa. Kuitenkin kolmanneksi vanhin tyttäremme sanoi, ettei hän muista ollenkaan, että 90-luvun lama olisi jotenkin näkynyt meidän elämässämme. Se on totta, ajattelin itsekin jo tuolloin samalla tavalla. Syy oli varmasti se, että meidän perheemme käytössä oli koko ajan kahden ihmisen säännölliset tienestit.

Miksi minä en huutanut lapsille? Olen yrittänyt miettiä tuotakin, mutta mieleeni tulee vain, että miksi ihmeessä minun olisi pitänyt huutaa? Olenkin sanonut, että kai minä vain huokailin, ja eiköhän riittänyt sekin, että lasten isä korotti äänensä joskus. Paras kiitos tästä rauhallisesta puhetavasta on ollut erään tyttäreni kirjoittama viesti WhatsApp-ryhmässämme. Hän nimittäin totesi, ettei ole koskaan huutanut lapsilleen, sillä se ei oikeasti auta mitään. ”Eihän äitikään huutanut meille.”

Lauantain (8.2.) Helsingin Sanomissa oli Laura Saarikosken kolumni otsikolla ”Lapsiperheillä on Suomessa huono brändi – Olenko minäkin syyllinen siihen?”. Hän mainitsee aluksi jo tutuksi tulleen tosiasian siitä, että Suomessa syntyvyys on tällä hetkellä nälkävuosien lukemissa. Hän potee hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitti 2010-luvun alussa lapsiperheiden arjesta kolumneja, joissa oli kielteinen ja arvosteleva sävy. Hän kertoi kollegansa kanssa arjen vaikeuksista, ei ollenkaan siitä rakkaudesta, jonka lapsi tuo mukanaan. Artikkelin lopussa Saarikoski lainaa Väestöliiton perhebarometrikyselyn (2018) vastauksia, joissa naiset ilmoittavat lapsettomuutensa syyksi ”halun tehdä muita kiinnostavia asioita” ja olevansa ”haluttomia luopumaan omasta elämäntyylistä”. Myös yleinen epävarmuus tulevaisuudesta on yksi syy siihen, ettei lapsia hankita.

Jouduinko minä luopumaan omasta elämäntyylistäni silloin, kun lapsiperheen arki oli minun elämääni? Ihmeellinen kysymys! Mietin tätä jälleen tosissani ja totesin itselleni, että lapset ja perhe kokonaisuudessaan olivat minun oma elämäntyylini. Mitä siihen olisi pitänyt vielä lisätä tai ottaa pois? Entä sitten kysymys noista muista mielenkiintoisista asioista, joita en voinut tehdä, koska minulla oli iso perhe? Hmh...tuota...siis mielenkiintoisia asioita…? Työni oli mielenkiintoista, usein haastavaa ja vielä useammin hauskaa ja ihanaa. Työyhteisöni oli minulle toinen perhe. Ja sitten se opiskelu, joka rassasi mukavasti aivojani. Siihenkin minulla oli aikaa. Kai sitten jotain jäi väliin, mutta en minä osannut kaivata mitään. Selailin muistini tueksi vanhoja valokuva-albumeja, jotka olivat täynnä kuvia lapsiperheen juhlista, lomareissuista, yhteisestä puuhailusta. Mitä ihmettä olisin vielä kaivannut? No, jos rehellisiä ollaan, niin en olisi tarvinnut mitään lisää, mutta oikeasti ei olisi haitannut, vaikka joskus hommia olisi ollut vähemmän. - Hyvin usein ajattelen pahoitellen niitä ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan toteuttaneet lapsettomana ”omaa elämäntyyliään”. Tosiasiahan on, että keski-ikä tulee sangen pian nuoruuden jälkeen, ja sitten - mitä kummaa! - ollaankin jo vanhoja. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhuuden alkaessa lähestyä minulla on ympärilläni suuri, rakastava perhe.

Al-Holin leiri täynnä vääriä ratkaisuja

Keskiviikko 18.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Olen kirjoittanut tämän blogi-tekstin viime toukokuussa, mutta koska se on nyt entistä ajankohtaisempi, päätin  julkaista sen uudestaan muutamalla tuoreella ajatuksella varustettuna.  

                               Punalesket ja Isis-vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

 Tässä vielä muutama uusi ajatus, joita viime päivien mediamyllerrys on aiheuttanut.

- Kaikki Isis-vaimot eivät suinkaan ole leskiä. Missä heidän miehensä ovat? Kun suomalainen nainen on aikoinaan tehnyt päätöksen lähteä ulkomaille elämään, olemaan ja tukemaan miehensä sotilaallista toimintaa, hän on tehnyt päätöksen, josta hän ei koskaan pääse eroon. Onko helpoin ratkaisu jäädä maahan, jonne hän on halunnut, ja jossa hän saa harrastaa islamin uskoa vapaasti (kuten eräs haastateltava ilmoitti)? Mikäli nainen tulee Suomeen, hänelle todennäköisesti luodaan uusi henkilöllisyys jossakin vaiheessa. Tästä huolimatta hän on koko loppuelämänsä Isis-vaimo, eikä pääse tästä stigmasta eroon. 

- Isis-vanhempien lapsi on syytön vanhempiensa tekemiin ratkaisuihin, mutta myös hän kantaa koko elämänsä ajan Isis-leimaa. Kukaan ei voi tietää, miten elämä sodan ja leirien keskellä on vaikuttanut lapsen mieleen. Suomen yhteiskunta on valmis hoitamaan, tukemaan ja antamaan monipuolista apua näille sotalapsille. Kuinka pitkälle apu auttaa, sitä emme voi tietää.

- Kun kysyin irakilaisen tuttavani kantaa tähän moniulotteiseen ongelmaan, hän vastasi (ennen kuin Suomen hallituksen mielipide oli selvillä), että naisten kansalaisuutta ei tulisi evätä, eikä estää heitä tulemasta takaisin Suomeen, mutta ei heitä tarvitse mennä hakemaan pois. He ovat aikoinaan tehneet oman ratkaisunsa. Hänen mielestään lapset tulisi hakea turvaan.

Kuinka löytää inhimillinen ratkaisu tilanteeseen, jonka on aiheuttanut epäinhimillinen, äärimmäisen raaka sota?

Olen tukilakossa - ja pahoitan mieleni

Maanantai 25.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Suunnittelen tukilakkoa ja pahoitan mieleni

Suomi on sekaisin - no, ainakin pääkaupunkiseutu. Pientä tämä on kuitenkin vielä vuoden 1917 suurlakkoon verrattuna, jolloin SAJ määräsi aloitettavaksi yleislakon painostaakseen eduskuntaa hyväksymään SDP:n uuden hallitusohjelman. Vallankumouksellinen keskusneuvosto antoi lakon aloittamiselle loppusiunauksensa, ja se aloitettiin marraskuun 13.-14. välisenä yönä. Lakko saatiin loppumaan vasta (tai ”jo”, kun vertaa nykytilanteeseen) 19.11. Positiivisia seurauksia lakosta olivat kahdeksan tunnin työpäivät ja kunnallislisät, muut seuraukset tietolähteeni mukaan olivat vain negatiivisia. Vuoden 1917 lakon vuoksi menetettiin noin kaksi miljoonaa työpäivää. Saapa nähdä, lyödäänkö nyt uusi ennätys.

Minäkin ajattelin alkaa tukilakkoon: En vie enää roskia, en käy ruokakaupassa, laita ruokaa, pese pyykkiä, siivoa, organisoi…mutta kuntosalilla ja lenkillä käyn. Ja kun tuota aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin muutoin, otan ohjelmaan jälleen uimahallireissut. Tiedän, etten saa minkäänlaista palkankorotusta, vaikka lakkoilisin tappiin saakka, rahasta ei siis ole kyse. Toivon kuitenkin, että minun suurlakkoni herättää lähialueella hämmennystä ja ihmetystä ja varovaista tiedustelua (mielen)terveydestäni. Mikäli lakkoilen niin kauan, että parveke on lastattu täyteen jätteitä, eikä kynttelikköä enää näy, niin ehkä me osapuolet pääsemme lähentymään toisiamme ja saamme aikaan jonkinlaisen sovintoesityksen.

Minä niin pahoitin mieleni, kun luin viime lauantain Kalevasta opetusneuvos Leena Nissilän syntymäpäiväkirjoituksen (meinasin laittaa: muistotekstin, mutta eipä liioitella). Jo artikkelin otsikko ”Turha huolipuhe syö luottamusta opetukseen”sai pulssini kohoamaan. Viitatessaan siihen tosiasiaan, että oppilaiden osaamistaso suomalaisissa kouluissa heikkenee heikkenemistään - ja näin on jo jatkunut ties kuinka monen vuoden ajan - Nissilä käyttää sanoja turha huolipuhe. Toisin sanoen: Hän lyttää kaikki viime vuosien tutkimustulokset ja opetusalan ammattilaisten lausunnot, joiden mukaan (esim. Pisa-tutkimus) suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat laskeneet viime vuosien aikana. Samojen lähteiden mukaan suurin muutos on tapahtunut matematiikassa sekä tyttöjen ja poikien keskinäisissä osaamistasoissa (selkokielellä: tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin). ”Me emme kehitä koulutusta Pisa-tuloksia varten. Jos pärjäämme, niin hyvä, mutta kehitämme koulutusta oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta.” Eivätkö alati huononevat oppimistulokset sitten liity oppimisen näkökulmaan? Mitä Nissilä siis tarkoittaa ”oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmalla”? Se ei selviä tekstistä. Joka ikinen, joka on seurannut parin viime viikon aikana eri medioita, on tietoinen siitä, että suomalaislasten ja nuorten lisääntyvä masennus ja pahoinvointi alkaa olla jo suuri ongelma. Missä on Nissilän ”hyvinvoinnin näkökulma”?

Nissilä hehkuttaa kouluruokailua, koulujen kerho- ja harrastustoimintaa (onko sitä vielä?), vahvaa taiteen perusopetusta (?), kansalaisopistoja sekä erityisesti sitä, että ”Suomessa jokainen koulu on se paras koulu”. Tästäkin lauseesta minulle jää tyhjä kouraan. Ja mitä ihmettä hän tarkoittaa sanomalla: ”Olemme ainut maa, jossa ei tehdä tarkastuksia, vaan peruskoulu toteutetaan autonomisten toimijoiden verkostossa.” Voi, hyvänen aika! Tätäkö kannattaa mainostaa?

Tähän loppuun on vielä hyvä laittaa lainaus tammikuussa Educa -messuilla puhuneen Jussi Halla-ahon puheesta: ”Ongelmia on kaikilla koulutusasteilla. Peruskoulun oppimistulosten lasku ja yhä syvempi jako hyviin ja huonoihin kouluihin ovat kaikkien tiedossa. Virokin on mennyt Pisa-tuloksissa Suomen ohitse. Digilaitteiden käytön itsetarkoituksellisuus, opettajan heikko auktoriteetti ja erityisesti se, että koulusta pääsee pois luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria, joilla ei ole mahdollisuuksia selvitä minkäänlaisista jatko-opinnoista, ovat ongelmia, joihin perussuomalaiset puuttuisivat.”

Turhaa huolipuhetta?

Punalesket ja Isis -vaimot

Torstai 30.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Punalesket ja Isis -vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

Jään odottelemaan virallista kannanottoa, joka on varmasti pakko julkaista ennemmin tai myöhemmin.

Ketä sinä ajattelet öisin?

Perjantai 4.1.2019 - Pirkko Jurvein

Ketä sinä ajattelet öisin?

 Olin matkoilla ja matkalukemiseksi olin valinnut Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”. Kirjan esittelytekstissä mainitaan mm. että ”Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. Teos on edeltäjänsä tapaan hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoa ja oivaltavia havaintoja.” Ja sitä se totisesti on, vaikkakaan tuosta hurmaavuudesta en ole ihan varma.

Minä ostin kirjan, koska olen kiinnostunut matkustamisesta ja ajatus naishenkilöistä, jotka lähtivät kohti tuntematonta (ei karttoja) rohkeasti, ennakkoluulottomasti, pitkissä hameissaan (pitkät housut mahdollisesti piilotettuna hameen alle), hienoissa hatuissaan ja siveästi ratsastaen – ei suinkaan hajareisin - ,  näiden hullujen naisten elämäntarinat halusin lukea. Hullut naiset? Karen Blixen, Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly. Hyvin usein näiden naisten matkustushalun taustalla ovat fyysiset vaivat (erilaiset säryt, voipunut olo, huimaus…) ja ennen kaikkea psyykeen ongelmat (lähinnä masennus), ja näitä naisia voikin nimittää ”terveydenetsijöiksi” kuten Isabella Bird kirjoittaa. Mary Kingsleyn kuvaus omista lähtömotiiveistaan on hyvin osuva: ”Olin kuolemanväsynyt ja tunsin, ettei kukaan enää tarvinnut minua, kun äitini ja isäni olivat kuolleet kuuden viikon välein vuonna 1892 – ja kun veljeni lähti itään, minä lähdin Länsi-Afrikkaan kuolemaan. Mutta Länsi-Afrikka olikin viehättävä, ystävällinen ja tieteelliseltä kannalta kiinnostava eikä halunnut tappaa minua juuri silloin – eikä minulla ole kiirettä.”

Olisin halunnut lukea enemmän näiden naisten omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä oli kuitenkin valitettavan niukasti, sen sijaan runsaasti tarinointia Kankimäen omista matkakokemuksista. Kirjan toisessa osassa paneudutaan sitten naistaiteilijoihin, mutta siinä vaiheessa teosta olin jo jotenkin niin ylikuormittunut, että lukaisin loppuosan puolihuolimattomasti. Olen samaa mieltä kuin Kankimäen kustannustoimittaja: tekstiä olisi ollut vielä varaa tiivistää (ehkä kaksi teosta, yksi tutkimusmatkailijoista, toinen taiteilijoista), ja sitten tosiaan, naisten oma ääni kuuluville paremmin.

Ketä sinä ajattelet öisin valvoessasi? Jos minulla on keskeneräinen käsikirjoitus, niin se pamahtaa mieleeni heti ja alkaa elää omaa elämäänsä, vaikka kuinka estelisin. Toisinaan kirjoitan mielessäni blogeja, joita sitten en koskaan julkaise (öiset ideat eivät läheskään aina ole kovin fiksuja päivänvalossa). Hyvin usein ajattelen rakkaita lähiomaisiani. Ketä tai mitä sinä ajattelet öisin valvoessasi?

Eräs joulu vuonna 1937

Perjantai 14.12.2018 - Pirkko Jurvelin

Perjantaina 17.12.-37, kello on kai 17

”Nyt on parhaillaan seminaarin harjoituskoulun pikkujoulu. En mennyt sinne, etten väsyisi. Lapset saavat siellä jotakin hyvää itselleen. Tänä aamuna oli isä kiittänyt rukouksissa (aamuhartaudessa) minun edestäni lauluista, joita illalla lauloivat ikkunan takana.

Lyseolla Seppo oli saanut 12 korttia. Hän oli ollut laulamassa myös. Isältä Seppo oli saanut suklaalevyn ja keneltä lie sievän rasian, jossa oli sievät kihlasormukset, jotka oli syönyt heti.

Ilkka oli saanut useampia kortteja. Isältä oli myös suklaalevy Ilkalle. Kun lähetin muutamille tytöille Ilkan mukana kortin, olivat he kiittäneet.

Alan syödä heti, kun olen niin kauhean hidas. En voinutkaan syödä klimppisoppaa, kun alkoi yskittää. Täytyy syödä sitruunakeittoa maidon kanssa.

Ilkka tuli nyt koulusta. Lyseolla on vielä huomispäivänä koulua. Ahon ja muut tytöt olivat panneet toisilleen jouluhyvää, suklaata ym. Silkkipuvut päällä, kai ne vanhat.

Tällä viikolla on elokuva ”Laila”, pääosassa Aino Taube. Se on Lapin kuvaus. Varmasti ihana, mutta en tietysti voi mennä. No sama sille. Alan kai nukkua, vaikka Olga mököttää, kun en syö. Isä on luvannut nukkua, ja minä nukun. Nyt on kello jo 17, ja varmaan pian tuo juhla loppuu.

Äsken tuli ”Kotilieden joulu”. On paljon asiaa. Täytyy lukea illalla tai aamulla loppuun lehti, kun jäi lukematta muutamia kertomuksia ja juttuja. No, nyt joutuin vain nyt Nukku - Matin luo. Näkemiin!”

Tämä oli 16-vuotiaan Pirkon viimeinen päiväkirjamerkintä. Tasan vuorokauden kuluttua hän uupui lopullisesti sairastettuaan tuberkuloosia puolitoista vuotta. Kahden vuoden kuluttua myös isosisko Kyllikki kuoli samaan sairauteen. Viljo-isä kirjoittaa Kyllikin vielä sairastaessa: ” Pirkko vietiin, ja nyt häämöttää jo Kyllikillä sama kohtalo. Koko kesän on hän yhtämittaisessa kuumeessa maannut. Ei sitä voi kovin kauan kestää. Tasan kuukauden oli Kyllikki Päivärinteellä, mutta ei mitään apua ollut sielläkään enää, hyinen kehoitus vain: tulla kotiin. On niin hirvittävää, niin katkeraa. Miksi minun kotiani sellainen tuho raastaa? Olen rakastanut lapsiani, olen heidän parastaan ajatellut. Miksi emme saaneet heitä pitää? Se kysymys yhä tuskaisena täyttää mielen. Kun saisikin joskus selvyyden: missä on syy? Miksi se kurjuus meille? Tämä epätietoisuus on raastavinta, vaikka siihen täytyy alistua. Miksi elämän pitää olla niin raskas?

Viljo-isä kertoo Kyllikin viimeisistä hetkistä päiväkirjamerkinnässään 24.11.-39: ”Niin raskasta aikaa, vaikka hän itse oli rauhallinen, luottavainen, rohkea. Ei koskaan tyytymätöntä sanaa hänen huulilleen tullut, ei katkeraa syytöstä tai valitusta. Tyynesti hän odotti kohtaloaan. Viimeinen viikko oli niin jännittävä. Koko kansan rakkaan isänmaan yllä uhkaavat pilvet syntyivät. Lokakuun 13. päivä alkoi liikekannallepano, koulu loppui, ja seminaarista ruvettiin laittamaan sairaalaa. Jo pelättiin, että on kokonaan siirryttävä pois. Kyllikkikin suri sitä. Ehkä kova jännitys Kyllikkiä rasitti. Jokin vaikea hetki ehti olla, kolmisen vuorokautta heikompana, mutta sitten ihana loppu: ”Nyt minä lähden,” hän sanoi. Kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen. Viimeksi Ilkalle puhui: ”Pyri eteenpäin, yritä, ole ahkera.” Siihen hyytyivät sanat. Kädet minun käsissäni Kyllikki lähti parempaan elämään.”

Näitä päiväkirjoja lukiessani olen monesti miettinyt sitä, kuinka ihminen pystyy koskaan toipumaan näin raskaista kokemuksista. Ukkini kirjoitti useaan otteeseen siitä, kuinka työ on ollut hänelle merkityksellistä (Viljo Törmälä oli Tornion seminaarin rehtori). ”Elämä olisi ilman työtä liian raskas, ilman työtä ei surua kestäisi”. On hyvä, että ihminen löytää jonkin keinon selvitä edes päivä kerrallaan. Se riittää.

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennukseen

Tiistai 13.11.2018 - Pirkko Jurvelin

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennuksen hoitoon

Se on täällä taas: kaamosmasennus! Se on kuin viides vuodenaika: syksy, kaamosmasennus, talvi, kevät ja kesä, eivätkä naistenlehdet, lääkäripalstat ja kirkasvalolaitteiden kauppiaat voi elää ilman sitä. Minä kyllä voisin. Kun kelloa siirretään tunti taaksepäin, kaamosmasennus hyppää loukostaan. Mehän olemme tähän tietysti tottuneet, mutta silti se paukahtaa eteen äkkiarvaamatta kuin joulu tai lihasjumi ankaran treenin jälkeen. Onneksi mokoman vaivan selättämiseksi on kehitelty monenmoisia ohjeita, neuvoja, käskyjä ja kehotuksia. Tänään tupsahti sähköpostiini ihan pyytämättä erään lääkäriaseman artikkeli siitä, miten kaamosmasennusta voi helpottaa. Työterveyspsykologit Maaret Punto ja Minna Kars olivat laatineet seuraavanlaiset ohjeet:

- Oma asenne on tärkeä. Älä suhtaudu pimeään nuivasti (pois se minusta!).

- Lisää energiatasoasi ulkoilemalla päiväsaikaan.

 - Liiku porukassa – pelaa ja tanssi.

 - Huolehdi monipuolisesta ravinnosta.

 - Nuku enemmän.

 - Suunnittele illoille ohjelmaa.

 - Huumori ja nauru ovat lääkkeitä, jotka auttavat tilanteeseen kuin tilanteeseen.

 - Säästä yksi lomaviikko vuoden pimeimpään aikaan.

 - Hemmottele itseäsi.

 - Mukaudu luonnon kiertokulkuun.

Edellisessä blogissa kirjoitinkin siitä, kuinka Luther kärsi toistuvista masennuskohtauksista. Kaamosmasennusta se ei varmaankaan ollut, vaikka myös keski- Saksassa valoisa aika lyhenee syksyn mittaan, mutta olipa masennuksen syy lopulta mikä tahansa (minä diagnosoin suolisto-ongelmat), sen nujertamiseksi myös Luther kehitti erilaisia neuvoja ja menetelmiä. Verrataanpa psykologien ja uskonpuhdistajan ohjeita.

Lutherin listasta putoavat pois heti liikunta (mitä se semmoinen on?), riittävä uni (ei ehdi), lomaviikko (never heard?), itsensä hemmottelu (vrt. edellinen vastaus). 1500-luvun Saksassa mukauduttiin mukisematta luonnon kiertokulkuun, koska muutakaan ei voitu, ja ruuan suhteen Luther oli kyllä erinomaisessa asemassa, koska hänen Katharina-vaimonsa oli erinomainen ruuankasvattaja ja –laittaja. Ruoka oli varmasti luomua.

Seuraavassa Lutherin teesejä masennuksen syystä ja hoidoista, lähteenä ”Pöytäpuheet” (”Tischreden”).

 - Kaikki surumielisyys, rutto ja raskas olo ovat peräisin Saatanasta… Surumielisyys on Paholaisen väline, jolla se saa paljon aikaan… Siispä rukoilkaa ahkerasti, ja jos olette surullisia, menkää uskovien kristittyjen luokse ja antakaa heidän lohduttaa teitä Jumalan sanalla.

- Jumala on luonut ihmisen yhteisöllisyyteen, ei yksinäisyyteen… Yksinäisyys johtaa surumielisyyteen. Kun ihminen on yksin, hän saa vihaisia ja raskasmielisiä ajatuksia, sillä yksinäisyydessään hän takertuu johonkin asiaan… ja ajattelee, ettei kukaan ole niin onneton kuin hän, ja että kaikilla muilla menee hyvin paitsi hänellä.

- Musiikki on Jumalan lahja, ei ihmisen keksintöä. Siksi se ajaa Paholaisen pois ja tekee ihmiset iloisiksi, ja sen parissa unohtuvat viha, siveettömyys, ylpeys ja muut paheet.

 - Luther kertoi tuttavastaan, joka oli vaipunut syvään masennukseen ja lopulta piiloutunut kellariin. Lopulta ei keksitty muuta keinoa, kuin kattaa kellariin herkullinen ateria, ja tämän pöydän ääreen asettui pappi aterioimaan. Nälkiintynyt mies tuli loukostaan, puhui papille ja maistoi ruokaa. Mies pyörtyi heikotuksesta, mutta virottuaan alkoi syödä ja juoda – ja melankolia oli ohi.

Lutherin ohjeet masennuksen hoitoon ovat siis:

 - Seurustele ja keskustele ystäviesi kanssa.

 - Muista yhteisöllisyys.

 - Harrasta musiikin kuuntelua tai musisoi itse.

 - Syö hyvin ja monipuolisesti.

Ja luonnollisesti uskonpuhdistajan tärkein teesi oli: Usko Jumalaan.

Ihmisvelvollisuuksien julistus?

Tiistai 2.10.2018 - Pirkko Jurvelin

Tapasin muutama päivä sitten Pentin (nimi muutettu) pitkästä aikaa. Olemme tutustuneet toisiimme yhteisen ystävän kautta ja tavanneet silloin tällöin, useimmiten sattumalta. Pentti on nykyisin eläkkeellä, mutta täynnä tarmoa ja uusia projekteja. Hän tekee paljon vapaaehtoistyötä ja viettää aikaa rakkaan harrastuksensa, pyöräilyn, parissa. Pentti on alkoholisti.

Miehen alkoholismi tuli esille jo ensimmäisellä tapaamiskerrallamme. Olin kiinnostunut asiasta, ja hän kertoi elämästään viinan kanssa, siitä, kuinka menetti perheensä ja lähes työpaikkansakin, kunnes teki täyskäännöksen AA:ssa. Ihmettelin, miksi hän sanoi itseään edelleen alkoholistiksi, koska hän ei sitä mielestäni ollut. "Alkoholismi ei lähde ihmisestä, vaikka hän lopettaisi viinan juonnin", Pentti vastasi.

Olin iloinen, kun sain pitkästä aikaa jutella hänen kanssaan kaikessa rauhassa. Olin kehitellyt mielessäni kysymyksiä, joihin Pentti ehkä tietäisi vastauksen. - Onko alkoholismi sairaus? Onko huumeriippuvuus sairaus? Onko ylensyönti sairaus? Kyllähän näitä kysymyksiä riittää. Minä miellän sairauden sellaiseksi tilaksi, joka yleensä osuu ihmisen kohdalle ilman hänen omaa syytään (flunssa, syöpä, Alzheimerin tauti...). Onko alkoholisimi siis sairaus? Voinko minä sairastua alkoholismiin, vaikka en koskaan juo alkoholipitoisia juomia?

Pentti mietti. Hän vastasi, että kyllä alkoholismiin voi sairastua, mutta se vaatii useimmiten kohtuu pitkän historian viinan juonnin parissa, ja geneettinen alttius saattaa olla myös vaikuttavana seikkana. Samalla tavalla riippuvaisuus voi kehittyä huumeisiin ja vaikka ruokaan. Miten näistä riippuvaisuuksista voi parantua? Pentti vastasi:"Ainoastaan oma tahto voi parantaa riippuvaisuuksista." Olin helpottunut vastauksesta: Minä en voi siis sairastua alkoholismiin, ja toisaalta minä voin vaikuttaa omiin asioihini. Oma tahto ja halu.

Ihmisoikeudet ovat päivän sana. Jokaisella on oikeus ryypätä, piikittää, tai vaikka syödä itsensä kuoliaaksi. Jokaisella on oikeus saada apua kaikkiin vaivoihinsa ja ongelmiinsa riippumatta siitä, miten on ne itselleen saanut. Meillä on oikeus saada ja ottaa ja tehdä ja ilmaista.

Tämä yhteiskunta ei toimi yhteen suuntaan, vaikka joku niin mielellään ajattelee. Ehdotan, että Suomen valtio laatii ihmisvelvollisuuksien julistuksen kansalaisilleen. Mitä minun ja sinun pitää tehdä  voidaksemme olla Suomen täysvaltaisia kansalaisia. Kuulostaako hyvältä? Ei tietenkään! Koska minä tahdon ja haluan ja vaadin, ja minulla on oikeus. Velvollisuudet kuuluvat.... no, joillekin muille.

Kysymyksiä

Sunnuntai 23.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Olin viikon lomalla. Kun ei ole velvollisuuksia ja täytymisiä, aivoilla on enemmän kapasiteettia ajatella. Tai näin minusta ainakin tuntuu. Olen huomannut, että ajatustoimintani voi jakaa kahteen kategoriaan: 1. suunnittelemattomat välähdykset, huomiot, oivallukset ja 2. kirjoittamisen tapainen ajattelu, jossa asiat hahmottuvat sanoina ja lauseina. Ensimmäinen on oivaltavampi tapa, mutta sitä en voi itse hallita. Ajatukset tulevat ja menevät, joskus niin nopeasti, etten enää saa kiinni jostakin mielestäni poikkeuksellisen hienosta aivoituksesta. Toinen tapa auttaa minua tietenkin kirjoittamaan. Lomallani aivot siis lepäsivät, mutta valitettavasti tulokset olivat aika vaatimattomia. Tai mistäpä sitä tietää? Ehkäpä aivomyrsky on vasta tulossa. Pohdintani herättivät lähinnä kysymyksiä, joita tässä teille jaan.

Onko raskauden alkuvaiheessa olevalla sikiöllä ihmisoikeuksia? Saako kuolemansairaan ihmisen tappaa? Saako ihmistä sanoa roskaksi? Saako Raamatun oppien mukaista uskontoa harjoittaa? Saako lasta sanoa tytöksi/pojaksi?

Saako muovipusseja käyttää? Saako syödä lihaa? Saako jättä valot palamaan, kun poistuu huoneesta? Saako lentää?

Saako poliitikko ilmaista henkilökohtaisen mielipiteensä? Saako hengenvaarassa olevalta kieltää turvapaikan? Saako sanoa oman mielipiteensä?

Saako olla lihava? Sako olla huono? Saako elää, miten tahtoo? Onko pakko?

Nyt palaan takaisin luolaani ja vieritän sen suulle somen kestävän kiven.