Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.

Pehmoyhteiskunnan asukkaana

Lauantai 6.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Pehmoyhteiskunnan kansalainen

Kävelen usein täällä Oulussa kauppakeskus Valkean läpi, joskus käyn tietysti myös ostoksilla, mutta hyvin usein se on minulle läpikulkupaikka. Viime viikolla satuin näkemään, kuinka kauppakeskuksen ulkopuolella oli menossa kolmen vartijan ja ulkomaalaisten jenginuorten yhteenotto. Jengin johtaja – arviolta alle 20-vuotias nuori mies – huusi yhdelle vartijalle v-alkuista sanaa ja kohtalaisella suomenkielellä provosoivia kysymyksiä sormi ojossa. Toiset nuoret nauroivat ja kannustivat, tosin aika varovaisesti. Tunnelma olo odottava, hiukan syrjemmässä seisova nuori videoi tapahtumaa. Tarkoitus oli ilmeisesti saada vartija suuttumaan ja käymään nuoreen käsiksi vaikka edes kevyemmällä otteella, saisihan siitä someen aikamoisen videon ja todisteita vartijan väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Palasin takaisin asioiltani noin puolen tunnin kuluttua, ja kohtaus oli vasta silloin loppumassa. Mietin, kuinka rautaiset hermot vartijoilla pitää olla – ja tietysti osaava koulutus.

Valkea on nykyisin paikka, jonne huolehtivat vanhemmat kieltävät nuoriaan menemästä. Huumekauppa, narkkarit, alkoholistit, väkivalta ja laittomuus kuuluvat kauppakeskuksen arkeen.

Työelämässä oleva tuttavani kertoi, kuinka videoiminen ja some ovat jatkuvasti esillä myös kouluelämässä. Hyvin tyypillinen välikohtaus on se, että oppilas lukittautuu vessaan, ja kun opettaja yrittää saada häntä sieltä pois esimerkiksi välitunnin päätteeksi, nuoren kaverit ovat paikalla puhelimineen videoimassa. Olisihan mahtavaa saada todistusmateriaalia kiroilevasta, ehkä väkivaltaisesta opettajasta.

Uusin kouluampumistapaus on puhuttanut suomalaisia pian viikon ajan. Tekijästä ja uhreista ei tiedetä paljoakaan, vain se on kerrottu, että kaikki ovat olleet suunnilleen 12-vuotiaita ja samalla kuudennella luokalla. Ampujan mukaan tekoon syynä on ollut koulukiusaaminen eli koulussa tapahtuva kiusaaminen. Koulu, jossa rikos on tapahtunut, on 800:n oppilaan oppilaitos, ja on selvää, että hyvin monet siellä tapahtuvat asiat jäävät näkemättä ja kuulematta, myös monenlainen kiusaaminen.

Mielestäni olennaisinta ei nyt kuitenkaan ole koulun koko, vaan suomalainen pehmoyhteiskunta, jossa asioihin ei saa puuttua vakavin ottein. Et saa koskea, et ottaa esineitä pois, et korottaa ääntäsi, et tehdä mitään, mistä saattaa tulla ”paha mieli”. Ja tämä pätee sekä aikuisten että lasten maailmassa.

Toinen työelämässä oleva tuttavani kertoi tällä viikolla esimerkin varhaiskasvatuksen piiristä. Ryhmässä on lapsi, joka osaa todella taitavasti härnätä, kiusata, ilkeillä ja koetella toisia lapsia niin, että nämä lopulta turhautuneina ja itkien lyödä mäjäyttävät kiusaajaa. Siitähän nousee sitten valtava äläkkä! Useimmiten kiusaaja on kuitenkin niin nokkela, että saatuaan ärsytetyksi toisen lapsen räjähtämispisteeseen, hän katoaa nopeasti paikalta ja nauraa ja ilveilee nurkan takana. Mitä varhaiskasvatuksen ammattilainen voi tehdä? Puhua. Auttaako se? No, eipä ole tähän saakka auttanut, ja odotettavissa voi olla vaikeita aikoja, kunhan tämä pienokainen pääsee alakouluun ja lopulta yläasteelle.

On varmasti erittäin turhauttavaa seurata tilanteita, joissa ihminen – olkoon minkä ikäinen tahansa – saa käyttäytyä väärin, koska pehmoyhteiskunta sallii sen. Ja kyllä, olihan koulukiusaamista ennen vanhaankin, mutta ei todellakaan siinä mittakaavassa kuin nyt. Mikä on muuttunut? Se, että nykyisin saa tehdä monenlaisia asioita joutumatta niistä konkreettisesti vastuuseen.

Olemme toteuttamassa Ruotsin mallia monessa suhteessa, eikä se ole kunniaksi saatikka hyväksi Suomelle. Kyllä meidän maassamme pitää voida sanoa vielä ”ei”, ”et saa”, ”tästä seuraa rangaistus” ja ”joudut vastuuseen ja korvaamaan tekosi”.

Muistan kuinka oppikoulussa ollessani (yli puoli vuosisataa sitten) voimassa oli vielä määräaikainen koulusta erottaminen. Eräs kaverini, yleisesti ottaen kunnollinen mutta hieman ärhäkkä tyyppi, erotettiin pariksi viikoksi röyhkeän suunsoiton vuoksi. Myös pojan kodissa tapaukseen suhtauduttiin vakavasti. Kai hän jotain oppi siitä, miten yhteiskunnassa tulee olla ja elää, sillä lopulta hänestäkin tuli lääkäri ja kunnon mies.

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Maanantai 18.3.2024 - Pirkko Jurvelin

Mihin olet menossa Suomen kirkko?

Keskustelin jokin aika sitten nuoren aikuisen kanssa. Hän oli kiinnostunut uskonnoista ja kaipasi ilmeisesti elämäänsä jonkinlaista hengellistä sisältöä. Nuoren naisen koti oli ollut vanhoillislestadiolainen, hänen puolisonsa ja joku suomalainen ystävänsäkin tunnustivat islamin uskoa, ja läheinen kaveri oli mormoni, jonka mukana nainen oli joskus käynyt liikkeen tilaisuuksissa. Voisi melkein sanoa, että ikäisekseen tällä henkilöllä oli runsaasti kokemuksia eri tavoista uskoa. Kaikesta huolimatta sitä oikeaa hengellistä kotia ei ollut kuitenkaan löytynyt. Vanhoillislestadiolaisuus edusti monessakin mielessä liian jyrkkää suhtautumista esimerkiksi asenteissa sukupuolien kirjoa kohtaan, islamissa naisen alisteinen asema puolestaan tuntui vanhanaikaiselta ja väärältä, mormoniuskonto ei sekään innostanut. Kun ajattelin keskusteluamme jälkeen päin, niin mieleeni tuli, ettei tällaisessa tilanteessa auta muu kuin alkaa kehitellä ihan omaa uskonsuuntausta, sellaista, joka hyväksyy kaikki ne asiat, jotka itsekin katsoo hyväksyttäviksi, kieltää ne, mitkä kuuluukin kieltää (esim. tappaminen), ja toisaalta antaa kuitenkin hengellistä tukea ja turvaa.

Nykyinen suomalainen evankelisluterilainen kirkko tekee kyllä parhaansa, jotta sen julistama sanoma kelpaisi ihan kaikille. Kirkko yrittää tehdä kristillisyydestä jokaiselle sopivan ja mukavan, ja sehän käy nykyihmiselle, joka on kasvanut ”minä itse” ilmapiirissä lapsesta saakka. Jo pienenä suomalainen oppii, että hän itse, hänen tehtävänsä, halunsa ja huvinsa ovat hänen elämänsä tärkeimmät asiat. Tätä kutsutaan kauniisti ”yksilökeskeisyydeksi” ja ”oman itsensä toteuttamiseksi”, mutta arkikielellä voimme sanoa, että se on monessakin mielessä pelkkää itsekkyyttä.

Kirkko haluaa auttaa ja tukea, mikä on sen tärkeä tehtävä, mutta vielä tärkeämpi tehtävä on kristinuskon ja sen tärkeimmän sanoman, pelastuksen, esilletuominen.

Jokin aika sitten piispat ehdottivat kirkolliskokoukselle, että kirkkojärjestykseen lisättäisiin säännös rinnakkaisista avioliittokäsityksistä. Ensimmäinen käsitys tarkoittaisi miehen ja naisen välistä avioliittoa, ja toisessa avioliitto ymmärretään kahden henkilön välisenä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirkkomme papit voisivat tulevaisuudessa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Lopullisen päätöksen tästä uudistuksesta tekee kirkolliskokous. Arkkipiispa Tapio Luoma selventää:”Jatkossa yksittäinen pappi voi oman näkemyksensä mukaan ratkaista, pidättäytyykö samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä vai suostuuko.” Toki samansukupuolisten vihkimisiä on tapahtunut tähänkin asti, vaikka niille ei ole kirkon puolelta ollut virallista lupaa.

Kun tämä päätös astuu virallisesti voimaan, voimme sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkko on lopultakin antanut periksi minä itse- ihmisille. Raamatun opetukset - joihin koko kirkon kaksituhatvuotinen olemassaolo perustuu – unohdetaan ja laitetaan syrjään, kun halutaan antaa myöten ihmisten mielipiteille ja yksilöllisyydelle. Voi, voi, mistä löydämme uuden Martin Lutherin, uskonpuhdistajan, joka ei kumartele ihmisille!

Jokainen on tervetullut kirkkoon nyt ja aina! Se asia ei muutu, eikä sitä pidä muuttaa. Kirkon ei kuitenkaan tule hylätä sen oman pyhän kirjan, raamatun, oppia, eihän se silloin enää ole kristinoppia julistava kirkko.

Tämänkin uudistuksen tarkoituksena on pysäyttää jäsenkato kirkossa, mutta erästä asiaa ei huomata: Viime vuosikymmenien aikana kirkko on maallistunut ja unohtanut perusoppinsa yhä enemmän ja enemmän, mutta siitä huolimatta väkimäärä jatkaa pakoaan. Erään tutkimuksen mukaan Ruotsissa kirkosta erottiin entistä enemmän sen jälkeen, kun sateenkaariparien vihkiminen hyväksyttiin. Eli tämäkään temppu ei auttanut joukkopakoa. Ehkä ihmiset etsivät kuitenkin jotakin muuta: muuttumatonta sanomaa kristinuskon ytimestä. Toki tässä yhteydessä on myös sanottava, että kirkosta eroamiseen löytyy paljon muitakin syitä, yksi niistä on kirkollisvero. Eräs nuori, joka ei kirkon palveluja juurikaan käytä, sanoi, että hän mielellään maksaa veronsa, koska kirkkolaitos on vuosisatojen ajan ja yhä ylläpitää poikkeuksellisen hienoa rakennuskulttuuria. Hyvä syy sekin.

Mielestäni jokainen saa elää ja toimia ihan niin kuin itse haluaa, kunhan noudattaa yhteiskunnassa vallalla olevia lakeja. Myös kirkko saa ja sen tulee toimia saamansa tehtävän mukaan.

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

Sunnuntai 11.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Kaamosmasennus ja kevätväsymys

- Ikinä ei tammikuu ole ollut näin pitkä! huokaisi nuori jumpanvetäjä seistessään lavalla meidän vanhempien naisihmisten edessä. Olimme aloittelemassa hikiliikuntaa – jälleen kerran –, ja minä nyökkäsin tarmokkaasti ohjaajamme huokaisuun. Näin juuri. Tuntuu siltä, että tammikuu ei loppuisi koskaan. Kun sain vaihtaa kalenterista esiin uuden kuukauden, mielessäni välähti pieni toivo: Ehkä talvi loppuu sittenkin joskus. En ollut siitä kyllä aivan vakuuttunut, vaikka pitkäaikaisen kokemukseni mukaan talvea seuraa kevät.

Kaamosmasennus on ilmiö, joka esiintyy pohjoisilla leveysasteilla, jossa talvella päivänvalon määrä vähenee merkittävästi. Päivät lyhenevät, ja illat ja yöt tuntuvat loputtoman pitkiltä kaikessa synkässä pimeydessään. Kaamosmasennus on ihan oikea, diagnosoitavissa oleva oireyhtymä, johon voi kuulua masennusta, unihäiriöitä, väsymystä, ruokahalun muutoksia (usein juuri makeannälkä) ja keskittymisvaikeuksia. Joillekin ihmisille tämä tila voi olla merkittävästi haitallinen, joku muu saattaa selvitä lievemmillä oireilla. Suomen väestöstä noin 1-2 % sairastuu kaamosmasennukseen, eli toisin sanoen Suomessa joka kymmenes masentunut kärsii kaamosmasennuksesta.

Talvi ja pimeys ei ollut minulle ongelma lapsuudessani tai nuoruudessani. Menoa ei haitannut, vaikka ulkona olisi ollut kuinka pimeä (ja Torniossahan oli), sillä aina saattoi lähteä hiihtämään tai luistelemaan tai vaikka rakentamaan lumilinnoja tai ylipäätänsä tekemään jotain kivaa ulkona. Ehkä avainsana tuossa vaiheessa olikin juuri tuo ulkona liikkuminen.

Eräs suomalainen sosiaalityöntekijä ihmetteli Aurinkorannikolla sitä, että suomalaiset vanhukset, joilla oli ikää reippaasti yli 80 vuotta ja kaikenlaisia terveysongelmia, eivät lähteneet kulumallakaan talvella takaisin Suomeen. Minä sanoin, etten ihmettele sitä ollenkaan. En minäkään olisi talvella Suomessa, jos ei olisi pakko! Kuka haluaa vaihtaa mukavat kävelykelit ja auringonpaisteen pimeyteen ja neljän seinän sisällä oloon. Ei kukaan!

Vaikea kaamosmasennus tarvitsee hoitoa. Siihen voi kuulua esimerkiksi valohoitoa, liikuntaa, sosiaalista kanssakäymistä sekä joissakin tapauksissa myös lääkitystä. Itsehoidoksi suositellaan rasittavaa (sykettä nostattavaa) liikuntaa useamman kerran viikossa, ulkona oleskelua valoisaan aikaan ja – lomaa etelässä.

Kun suomalainen alkaa kompuroida vähitellen jaloilleen kaamosmasennuksen kourista, niin sitten hänen kimppuunsa saattaa iskeä kevätväsymys. Mikä ihmeen kevätväsymys, jota puhutellaan myös kaamosmasennuksen serkuksi? Kun päivä pitenee, ja luonnossa alkaa näkyä kevään merkkejä, niin kaikki eivät suinkaan ole into piukeana, vaan jotkut saattavat tuntea itsensä lopen uupuneiksi ja viettävät mieluiten aikaansa sängyn pohjalla. Tutkimusten mukaan noin puolet suomalaisista kärsii jonkinlaisesta kevätväsymyksestä. Säänmuutokset saattavat aiheuttaa joillekin hormonaalisia muutoksia, jotka sitten tuntuvat väsymyksenä. Samoin myös valon määrän lisääntyminen aiheuttaa hormonaalisia muutoksia, tosin nämä asiayhteydet ovat vielä tutkimisen alla. Vai johtuneeko väsymyksen tunne sittenkin siitä, että nyt, kun aurinko vihdoin paistaa, ja päivät ovat pitempiä, ihminen uskaltaa antaa periksi pakonomaiselle pärjäämiselle ja reippaudelle? Huh, tuli se kevät sittenkin, nyt uskallan huilata! Kuitenkin vain murto-osa väestöstä kärsii kevätväsymyksestä, jonka oireina saattaa olla ahdistusta, unettomuutta ja jopa fyysisiä kipuja.

Odotan sitä hetkeä, jolloin vihdoin ja viimein voin vetää jalkaani lenkkarit ja siirtää talvisaappaat kaapin perimmäiseen nurkkaan. Toivottavasti tämä juhlahetki tapahtuu tänä vuonna jo ennen toukokuuta.

Rajatarkastus

Sunnuntai 4.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Rajatarkastus

Kävin tarkastamassa Suomen ja Ruotsin välisen rajan turvallisuustilanteen Tornio -Haaparanta- akselilla. Hyppäsin aamulla Oulussa Ikeaan menevään bussiin, nautin rennosta matkustamisesta ja eväistä parin tunnin ajan, ja jo kello 11 Suomen aikaa bussilastillinen shoppailijoita oli kohteessaan. Minä käänsin selkäni Ikealle ja suuntasin askeleeni kohti Torniota, joka olikin muutaman sadan metrin päässä. Kuopus oli nimittäin ilmoittanut olevansa huolissaan nykyisestä maailmantilanteesta, ja minä olin ilmoittanut hänelle, ettei tässä ole hätäpäivää: Me ehdimme Haaparannalle ennen kuin iivanat rymistelevät Ouluun. Mutta josko ruotsalaiset ottavat Suomen pakolaiset vastaan?Jos meidät käännytetään? Taas lohduttelin kuopusta, että johan ne ottavat, samaa Nato-porukkaa kun ollaan ihan pian.

Rauhallista oli rajalla, suorastaan kuolettavan rauhallista – jos sallitte tämän ilmaisun. Ketään ei kiinnostanut vanhempi naishenkilö, joka käveli Ruotsista Suomeen ja muutaman tunnin kuluttua taas Suomesta Ruotsiin. Menin aluksi Rajalla- ostoskeskukseen ja tsekkasin tilanteen: Asiakkaita oli todella vähän, muutama papparainen oli jo aloittelemassa päivän parlamentti-istuntoa tutuilla paikoillaan ala-aulassa. Tarkastettuani tilanteen lähdin kirjaston kautta hautausmaalle katsomaan, joko sukuhaudan hautakivi näkyisi lumimassan alta. Sieltä kiersin entisen kotitaloni edestä entiselle koululleni, jonka tarkastettuani suuntasin kohti rantaa ja uudelleen kaupungin keskustan suuntaan. Runsaan tunnin aikana väkeä oli alkanut ilmaantua kauppoihin ja koiria ulkoiluttamaan, kaupunki heräili hitaasti sumuiseen lauantai -päivään. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei haittaisi, vaikka me pakolaiset vähän vilkastuttaisimme Tornion elämää. No, vitsi, vitsi.

Muistan viimeisimmiltä vuosilta kuitenkin pari ajanjaksoa, jolloin Tornion ja Haaparannan rajoilla on parveillut sekä rajamiehiä että poliiseja. Kun vuonna 2015 pakolaiset alkoivat saapua Irakista ja muista Arabimaista, monet heistä pyrkivät Suomen puolelle juuri Haaparannan kautta. Toinen ajanjakso oli muutama vuosi sitten korona-aikaan, jolloin rajalla pidettiin aika tiukkaa vahtia. Välillä Ruotsiin sai mennä, toisinaan ei ollenkaan. Tai oikeastaan Ruotsiin kyllä sai mennä (siellähän ei juuri ollut minkäänlaisia rajoituksia korona-aikaan), mutta poispääsy ei ollut ihan yksinkertaista, vaan oli vilautettava rokotustodistusta tai passia ja mitä lienee. Mutta yleensä ottaen tuo Suomen ja Ruotsin välinen raja lienee niitä rauhallisimpia maailmassa.

On mielenkiintoista nähdä, muuttuko tilanne jotenkin, kun Ruotsi lopulta pääsee Naton jäseneksi. Mahdollista on, että alueelle sijoitetaan sotilasjoukkoja, turvallisuusmääräyksiä voidaan tiukentaa, ja voi käydä myös niin, ettei rajanylitys ole enää ihan niin yksinkertaista kuin tähän asti. Muutoksiin vaikuttavat Ruotsin ja muiden maiden väliset sopimukset, mutta yleisesti ottaen Naton jäsenyys lisää yhteistyötä jäsenmaiden välillä, ja yleensä se koskee myös rajavalvonta. Saattaa olla, että jo tämän vuoden loppupuolella en minäkään kävele tuosta vain ja miten vain Torniosta Haaparannalle ja takaisin. Kyllä siinä rajamiehillekin riittää ihmettelemistä, kun he yrittävät pysyä kärryillä siitä, ketkä kaikki siinä Ikean -bussissa menivät Haaparannalle ja ketkä lopulta tulivat takaisin. Vai tulivatko?

Tanskan kuninkaallisen puolustusakatemian sotilasanalyytikko Anders Puck Nielsen on eräässä haastattelussa pohdiskellut, että maantieteellisestä näkökulmasta katsottuna Suomen pohjoisosa olisi Venäjälle sopiva alue, jos se tahtoo testata Naton vahvuutta. Nielsen kyseenalaistaa myös Naton halukkuuden alkaa puolustaa ”muutamaa sataa kilometriä Lapissa”. Oho!? Tarkoittaisiko tämä siis sitä, että Lappi luovutettaisiin Venäjälle tuosta vain, jotta vältyttäisiin suuremmilta tappioilta? Outo ajatus. Pääesikunnan entinen tiedustelupäällikkö kansanedustaja Pekka Toveri puolestaan on sitä mieltä, että Venäjä iskee (jos iskee) seuraavaksi Baltiaan, olisihan iskulle syykin valmiina: He haluavat suojella venäläisiä kansanmurhalta. Lapissa tulee lähinnä kyseeseen porojen suojelu, mikä tekosyynä on ilmeisen heikko. - Mutta hei, eiköhän tässä vielä mennä Haaparannalle ja Tornioon monta kertaa tuosta vain ja helposti, vai mitä mieltä olette?

P.s. Ostin Ikeasta kukkapurkkeja, kauniita ja edullisia.

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Liian leuhka presidentiksi?

Sunnuntai 21.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Liian leuhka presidentiksi?

Pian saamme tietää, kuka on seuraava Suomen presidentti. Tätä kirjoittaessani näyttää siltä, että loppukisa käydään Haaviston ja Stubbin välillä. Tiedotusvälineet ovat ottaneet kaiken mahdollisen ja mahdottoman irti tulevista vaaleista, ja jos tosiasiat ovat näyttäneet liian säyseiltä, niin mielikuvitusta ja arvailuja on laitettu lisämausteeksi.

Jokaisesta ehdokkaasta löydetään hyviä ja huonoja puolia, toisista enemmän niitä hyviä kuin huonoja, ja jos ei jutun juurta tahdo hakemallakaan löytyä, niin taas voidaan keksiä, paisutella, ihmetellä ja muistella jotakin, josta on hyötyä jollekulle ehdokkaalle tai haittaa toiselle.

Faktana julistetaan, että Alexander Stubb on leuhka ja ylimielinen. Koska en tiedä puheiden taustoista juuri mitään, niin voin vain yrittää arvailla. Entinen Suomen pääministeri, valtiovarainministeri, ulkoministeri, europarlamentaarikko ja Euroopan Yliopistollisen Eurooppa-instituutin professori on oletettavasti kattavan uransa aikana sekä joutunut olemaan itsevarma ja määrätietoinen, eivätkä nämä ominaisuudet tietenkään miellytä kaikkia. ”Vaatimattomuus kaunistaa” sanoo perisuomalainen sananlasku, ja W.G Benham (englantilainen lehtimies, kirjailija, poliitikko) julistaa, että ”nöyryys ei ole heikkoutta”. Kyllähän näitä ajatelmia löytyy, ja niissä on totuuttakin, mutta eivät ne ehkä ihan joka tilanteessa sovi ohjenuoraksi.

Katsotaanpa sitten tuonne rajojen taakse ja yritetään hakea sieltä niitä vähemmän leuhkoja ja ennemminkin nöyriä valtionjohtajia. Presidentti Vladimir Putin julisti muutama päivä sitten, ettei Venäjällä ole rajoja ollenkaan. Tämä oli siis eräs hänen vaalipuheensa teemoista. En menisi moittimaan Putinia liiallisesta nöyryydestä, kun miettii tämänkin puheen sisältöä. Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskiä ei myöskään voi luonnehtia vaatimattomaksi mieheksi. Valtionjohtaja, joka uskalsi panna kampoihin Venäjän valtaussuunnitelmille, ja joka matkustaa ympäri maailman aina uusia liittolaisia etsimässä pelastaakseen maansa ja kansansa, on kaukana vaatimattomasta, nöyrästä johtajasta, ja sellaista Ukraina ei tarvitsekaan. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan on puolestaan diktaattori vailla vertaa, vaikka hänen arvonimensä on ”presidentti” kuten hänen Venäjällä asuvalla virkatoverillaan.

Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeier on todella pitkän linjan poliitikko. Hänen rohkea puheensa kirkkojen maailmanneuvoston kokouksessa 31.8.2022 oli niin raju, että sen varsinainen sanoma piilotettiin ja ydinsisältö häivytettiin Kirkkojen maailmanneuvoston verkkosivujen uutisessa. ”Venäjän ortodoksisen kirkon johtajat ovat tällä hetkellä johtamassa jäseniään ja koko kirkkoa kulkemaan vaarallista tietä, joka pilkkaa Jumalaa. Siis sellaiseen suuntaan, joka on vastoin kaikkea sitä, mihin he uskovat. He oikeuttavat hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan – siis omia ja meidän muiden kristittyjen uskonveljiä ja sisaria vastaan”, Steinmeier sanoi puheessaan. ”Totalitaarinen ideologia, joka on naamioinut itsensä teologiaan, on johtanut myös monien uskonnollisten paikkojen tuhoamiseen Ukrainassa...Yksikään ajatteleva kristitty ei voi nähdä tässä Jumalan tahtoa”. Todella rohkeaa puhetta liittovaltion presidentiltä.

Tässä ihan pieni otanta nykyisistä presidentin virassa olevista henkilöistä. On helppo huomata, että vaatimattomuus ja nöyryys eivät juurikaan näy näiden poliitikkojen historiassa. Tai mikä minä olen siitä sanomaan, saattaahan joku heistä olla pohjimmiltaan hyvinkin leppeä olento. Luulen, että Alexander Stubb pärjäisi hyvin tässä joukossa, sillä presidentti saa olla voimakas, määrätietoinen, rohkea ja itsevarma, eivätkä nämä ominaisuudet tarkoita sitä, että hän olisi leuhka ja ylimielinen. Totuus on kuitenkin se, että kun Suomen presidentti edustaa maatamme maailmalla, hänen pitää uskaltaa ottaa näyttämö haltuunsa. Näin on tehnyt Zelenskyi ja aikoinaan esimerkiksi Mannerheim.

Ai, että oliko tämä jotain vaalimainontaa? No, en kyllä sellaiseksi tarkoittanut, mutta ei haittaa, vaikka joku kokisi herätyksen tämän tekstin äärellä.

Minuuden rakentuminen

Sunnuntai 7.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Minuuden rakentuminen

Olin Helsingissä parin päivän reissulla. Matkalta toin mukanani kustannussopimuksen uusimpaan teokseeni. Blogini otsikko kertookin jo jotain siitä, mitä aihepiiriä viimeistelyä vailla oleva teos käsittelee.

Noin vuosi sitten kirjoitin blogipostauksen siitä, kuinka elämässäni oli tapahtunut jotakin aivan uutta ja ihmeellistä, positiivisella tavalla erikoista: Olin saanut tietää, että minulla on sisko, jonka olemassaolosta en ollut ollut tietoinen ennen kuin hän kertoi minulle siitä sähköpostilla. Meillä on yhteinen isä. Olemme tavanneet siskoni kanssa nyt muutaman kerran, puhuneet pitkiä puheluja, lähettäneet sähköpostia ja whatsapp-viestejä. Siskoni tuntuu siskolta, hän on mukava ja fiksu ihminen.

Ei kai ole kumma, että kirjoittava ihminen alkaa pyörittää mielessään kaikenlaisia sanoja, lauseita ja ajatuksia, kun kokee tällaisen mullistuksen elämässään, sillä kun asiat kirjoittaa selkeästi näkyviin, ne on helpompi ymmärtää. Tämä on siis aihe, jota keväällä ilmestyvä romaanini käsittelee. - Huomatkaa: Tulossa on romaani, joka on fiktiivinen, mutta paljolti toki faktaan perustuva kertomus useamman ihmisen elämän tarinan nivoutumisesta yhteen ja siitä, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut.

Kustantajan kanssa käymäni pitkä, pohdiskeleva keskustelu toi jälleen kerran monenlaiset ajatukset pintaan. Kerroin, kuinka olin eräässä esiintymistilanteessa maininnut, että tällainen romaani on tulossa seuraavaksi. Tilaisuuden jälkeen kaksi kuuntelijaa tuli juttusilleni. He halusivat kertoa oman tarinansa, johon liittyi salattu sisar tai veli. Yllätys oli myös se, että kotimatkalla tuosta tilaisuudesta minua kyydinnyt henkilö alkoi puhua, kuinka hänelläkin on jossakin veli, jota ei ole koskaan tavannut. Myös tämän jälkeen olen kuullut samanlaisia kokemuksia tapaamiltani henkilöiltä.

Kustantajallanikin oli tarina kirjani aiheeseen liittyen. Hänen kirjakaupassaan käy tuon tuostakin vanhempi herrasmies, jonka kanssa hän on ystävystynyt. Tämä mies on annettu jo heti syntymässä lastenkotiin, eikä hänellä ole tietoa omista vanhemmistaan. Mies on viettänyt myöhemmän lapsuutensa kahdessa eri poikakodissa (siis siihen aikaan - jo pelkkä sana kuulostaa oudolta tänään), hän on opiskellut, työskennellyt ja matkustellut paljon ulkomailla. Nyt hänen elämänsä laitetaan kirjoihin ja kansiin, ja tehtävä on äärimmäisen mielenkiintoinen ja ymmärrettävästi hyvin tärkeä tulevan teoksen päähenkilölle.

Keskustelumme sivusi luonnollisesti myös sitä, miten ihmisen luonne rakentuu. Kumpi on määräävä tekijä: perimä vai ympäristö? Olen tutkiskellut aihetta kirjaani varten, ja ilmeisesti nykyisin ollaan taipumassa siihen ajatukseen, että kuitenkin ympäristö olisi ihmisluonteeseen vaikuttavin tekijä. Kyllä, kyllä, jos lapsi saa kasvuympäristöltään kannustusta, tukea ja rohkaisua, niin voisi kuvitella, että sellainen kasvatus kehittää luottamusta, hyvää itsetuntoa ja rohkeutta, olivatpa ne geenit sitten mitä tahansa. Ja taas päinvastoin. Mutta eiväthän nämä asiat ole aivan niin yksioikoisia, sillä kun on kyse ihmisestä, niin miltei kaikki on mahdollista.

Siskoni on puhunut useaan otteeseen siitä, kuinka hän on koonnut oman elämänsä palapeliä, ja vasta silloin, kun hän sai tavata ja oppia tuntemaan oikean isänsä, alkoivat palapelin palaset loksahdella yhteen. Samoin kävi myös eräälle tuttavalleni, joka oli isänsä kuolinvuoteella kuullut, että on saanut perimänsä tanskalaiselta luovuttajalta. Tästä alkoi etsimisen taival, mutta tänä päivänä tälläkin henkilöllä on monta ihanaa ja läheistä sukulaista Tanskassa, ja kuitenkin hän oli täydestä sydämestään voinut sanoa kuolevalle isälleen:”Sinä olet minun oikea isä.”

Kauppamatka

Sunnuntai 3.9.2023 - Pirkko Jurvelin

Kauppamatka

Olin lauantaina Pohjois-Pohjanmaan Kirjoittajien tapaamisessa, ja siellä pyydettiin kirjoituksia myöhemmin (digitaalisesti) ilmestyvään Suopursu-lehteen. Kirjoitusten aiheeksi oli valittu ”Matka”, ja aihetta sai käsitellä hyvin laveasti, eikä se ollut sidottu aikaan, paikkaan tai edes todellisuuteen. Vitsailin ystäväni kanssa, että minähän voisin kirjoittaa edellisen päivän kauppamatkastani. Aikani mietittyäni päätinkin kirjoittaa blogin tuosta lyhyeksi suunnitellusta perjantain kauppareissusta, josta sukeutuikin erään sattumuksen kautta kolmen tunnin käynti akuuttipäivystykseen.

Perjantai- aamu, jääkaappi tyhjä, se tarkoittaa kauppareissua. Ei se mitään, markettiin hurauttaa meidän pihalta kohtuu nopeasti. Perillä yritin ensiksi huolehtia apteekkiasiat, ja yllätys oli melkoinen, kun apteekin ovella oli lappu, jossa ilmoitettiin, että se oli muuttanut Ideaparkkiin. Oho, no ei se mitään, Prismaa ei ainakaan ole siirretty minnekään.

Kävelin reippaasti Prismaa kohden, porukkaa oli liikkeellä paljon, sivusilmällä näin naisen, jolla oli mukanaan kolme koiraa. Tässä kohtaa muistini sumenee hetkeksi, sillä keskikokoinen, musta koira oli hypännyt ja tarrannut kiinni käsivarrestani. Kohtaus oli nopeasti ohi, ulkoiluttaja (kuten myöhemmin kuulin) sai koiran vedettyä takaisin, minä riisuin takkini ja katsoin käsivarttani, josta valui verta. Silloin aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla millään loppua. Itkin ja itkin ja itkin, mukava herrasmies pysähtyi viereeni hoitamaan tilannetta, tilasi ambulanssin ja soitti poliisille. Miellyttävä nainen lohdutteli minua ja odotti kanssani marketin sisäpuolella, kunnes ambulanssi tuli.

Olin jo kohtuullisesti koonnut itseni, kun ambulanssissa oleva nuori nainen ja mies kirjoittelivat papereita, puhdistivat haavan ja ilmoittivat, että käsi pitäisi tikata. Tyttäreni vei minut akuuttivastaanottoon (en ole koskaan aikaisemmin ollut siellä), ja muutaman tunnin odottelun jälkeen nuori miespuolinen lääkäri tikkasi käteni ja vannotti, että tekisin asiasta rikosilmoituksen. Niin olin ajatellutkin, sillä koiran taluttaja sanoi, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun koira puri ihmistä. Selvisin kotiin käsi tikattuna, jäykkäkouristusrokotuksen saaneena ja antibioottikuuri laukussa.

Sivullisten ansiosta minulla oli koiran taluttajan nimi ja puhelinnumero. Kun kotiuduin, laitoin hänelle viestiä ja pyysin omistajan numeroa. Nainen vastasi tulevansa illalla töistä, ja että voisimme olla yhteydessä sitten. Harmillista vain, että hän blokkasi minun puhelinnumeroni, eikä vastannut viesteihin, kunnes ilmoitin, että laitan hänen numeronsa ja nimensä rikosilmoitukseen. Tämän jälkeen nainen lähetti koiran omistajan puhelinnumeron.

Kun soitin omistajalle, kävi ilmi, että hänellä ja minulla oli erilainen käsitys tapahtuneesta. Minä olin kuulemma mennyt ”härppimään” koiraa, joka oli siitä ärsyyntynyt. No, eihän asia todellakaan mennyt niin, mutta ilmeisesti taluttaja ei halunnut kertoa sitä, ettei ollut hallinnut koiraa. Omistaja sanoi vain etunimensä, ”et tarvitse sukunimeä”, hän tuumasi. Ei se mitään, nimi selviää puhelinnumeron perusteella.

Lopulta omistaja soitti minulle uudestaan (oli ilmeisesti laittanut ulkoiluttajan koville) ja kysyi, että voisimmeko sopia asian. Hän maksaisi sairaalakulut jne. Sanoin, etten halua riidellä, mutta olen samaa mieltä lääkärin kanssa: Vaarallisesta koirasta on tehtävä rikosilmoitus.

Siihen asia jäi, vai jäikö? Viime yönä neljältä minulle oli tullut soitto ”yksityisestä numerosta” . Onneksi minulla on puhelin yöllä äänettömällä, joten soitto ei minua häirinnyt. Aamupäivällä sain vielä kaksi soittoa tältä ”yksityiseltä” sekä yhden ”tuntemattomalta”. Vastasinkin yhden kerran, ja huonossa hapessa oleva mieshenkilö ihmetteli, kenen kanssa oikein puhui.

Käsi on ruma, mutta paranee. Maha on ihan sekaisin antibiootista, mikä tarkoittaa lyhytaikaista laihdutuskuuria. Nähtäväksi jää, miten ja milloin tämä kauppamatka lopulta päättyy.

Tyhjeneekö Suomi

Perjantai 16.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Tyhjeneekö Suomi?

Luin Kalevasta mielenkiintoisen artikkelin Suomen asukasmäärän kehityksestä. Päivänselvää on, että maassamme on käynnissä negatiivinen väestönkehitys, eli ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy.

Tilanne näyttää olevan hankalin Lapissa, jossa väestönlisäys oli negatiivinen jokaisessa kunnassa. Esimerkkikuntana mainitaan Salla, jossa yhtä syntynyttä kohden kuoli kymmenen henkilöä (!) viime vuonna. Rovaniemen tilanne oli myös poikkeuksellinen, sillä aina ennen kaupungin väkiluku on ollut nousussa luonnollisen väestönlisäyksen ansiosta, mutta viime vuonna kaupungissa kuoli sata ihmistä enemmän kuin syntyi.

Jotenkin olemme hiljaisessa mielessämme valmiita hyväksymään sen, että tilanne Lapissa huononee, koska eihän siellä (meidän mielestämme) ole tarjolla runsaasti ja monipuolisesti työpaikkoja, ja koska näin ei ole, palvelut hiipuvat, koulut kuihtuvat, ja lopulta ihmisten on paettava etelään näiden elämän perusasioiden perässä.

Negatiivinen väestönkehitys on kuitenkin totta myös muualla Suomessa. Viime vuosien koronakuolemat näkyvät tietysti tilastoissa jonkinlaisena piikkinä, ja väestön ikääntyminen on luonnollisesti myös tärkeä tekijä, kun tarkastellaan kuolintilastoja, mutta yllätys, yllätys: Suurin syy Suomen asukasluvun pienenemiseen on syntyvyyden lasku.

En aio tässä alkaa ihmetellä sitä, että miksi nuoret ihmiset eivät synnytä enää lapsia, tai synnyttävät lapsia sen verran vähän, ettei se riitä Suomen asukasluvun kehityksen oikaisemiseksi. Ihmisillä on syynsä, lapsettomuus on hyvin monelle oma, perusteltu valinta, ja tietysti on heitä, jotka haluaisivat jälkikasvua, mutta eivät sitä valitettavasti saa.

Tosiasia on, että Lapin tyhjeneminen on kutsuhuuto Venäjälle: Tänne on helppo tulla, ja täältä pääsee sitten etelämmäksi. Kun tilanne on tämä, saamme olla todella tyytyväisiä siitä, että Suomi pääsi NATO:n jäseneksi. Enää meidän ei tarvitse perustaa puolustustamme omiin (hupeneviin) joukkoihimme, vaan saamme apua luotettavalta taholta. Tulevaisuus näyttää – tai on ehkä jo näyttänyt -, millaisia tukikohtia NATO perustaa Lappiin, joka on sijaintinsa vuoksi monella tapaa tarkoin suojeltava alue.

Negatiivinen väestönkehitys aiheuttaa siis myös sen, että meidän omat puolustusvoimamme ovat vähenemässä. Tässäkin mielessä NATO:n jäsenyydellä on Suomelle suuri merkitys.

Tyhjeneekö Suomi? Mikäli kaikki kannattaisimme persujen politiikkaa, niin Suomi kuihtuisi lasten ja nuorten osalta aika lailla noin puolessa vuosisadassa. Kun kansa ei lisäänny, niin seurauksia ei tarvitse paljon pohdiskella. Ja tässä kohdassa pääsemme kisaamaan persujen maahanmuuttopolitiikan kanssa. Faktahan on se, että ulkomailta tulevat maahanmuuttajat, jotka ensin saapuvat tekemään sitä työtä, jota suomalaiset eivät halua tehdä, lopulta tekevät muutkin työtehtävät. Suomen on pakko myöntää lupia maahanmuuttoon, jotta esimerkiksi terveydenhuollon, vanhusten huollon jne piirissä oleville työpaikoille saadaan työntekijöitä. Maahanmuuttajien piirissä myös arvostetaan perhekulttuuria, lapset eivät ole elämästä nauttimisen este, vaan osa sitä nautittavaa elämää.

En usko, että tätä suuntausta muuttaa mikään, mutta eihän tämä ole historiassa mitään uutta. Suomeen tulivat ensimmäiset asukkaat noin 10000 vuotta sitten. Joukossa oli monenlaisia maahanmuuttajia, suurin osa geeniperimästämme on sama kuin muillakin Euroopan kansoilla, olemme siis eurooppalaista sukua. Tietty väestössämme esiintyvä Siperiassa yleinen Y-kromosomi kertoo, että perimässämme on myös itäistä vaikutusta. Ihmisiä tulee ja menee, toivottavasti suomalaiset eivät häviä kokonaan, vaikka geeniperimämme muuttuisikin. Uskon, että maallamme ja kulttuurillamme on paljon annettavaa maahanmuuttajille.

Lähde: Kalevan artikkeli 16.6.-23

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Maanantai 24.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Tavoitteena pyhä huolettomuus

Minulla oli viikonloppuna mahdollisuus tutustua Hiljaisuuden Ystävien ideologiaan ja osittain toimintatapoihinkin. Se oli kylläkin sellainen pintaraapaisu vain, enkä pyrikään tässä muuhun kuin kertomaan omia kokemuksiani.

Kyseisen järjestön toiminnanjohtaja, pappi Juha Tanska, on kouluttautunut voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi ja organisaatiokonsultiksi. Hän on myös kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa useampia hengellisiä teoksia, joista viimeisin käsittelee meditatiivista valokuvausta.

Yksi päivä näin erikoisen aiheen parissa on tietysti aivan liian vähän, jotta asiasta pääsisi edes jotenkin ”jyvälle”, mutta kerron harjoituksesta, joka oikeastaan eniten sai ajatukseni liikkeelle.

Meitä oli kolmen hengen pieni ryhmä, ja saimme kaksi tehtävää. Toinen liittyi yhteiseen vapaaehtoistyöhömme, siihen, miten me sen koimme, ja minkälaisia tuntemuksia halusimme välittää sen työn avulla toisille ihmisille. Pohdimme aikamme, suunnittelimme ja – otimme valokuvan. Myöhemmin totesimme, että moni muukin ryhmä oli ilmaissut ajatuksiaan kuvaamalla käsiä.

Toinen meille annettu tehtävä oli mielenkiintoisempi: Pohdi elämääsi ja tavoitteitasi. Mitä sinun tulisi tehdä, jotta voisit paremmin. Tehtävänannon nimi olikin kauniisti sanoitettu ”lempeä katse itseen”. Istuimme yhdessä aulatilassa pöydän ääressä lasi-ikkunan edessä, ulkona näkyi kevättä kaipaava pohjoinen luonto, ja keskustelimme ja mietimme. Tehtävä tuntui aluksi vaikealta, mutta minulle vastaus kirkastui lopulta aika äkkiä: Olisi ihana saavuttaa elämässä pyhä huolettomuus. Huolettomuus tarkoittaa tässä sitä, että voisin tyynin mielin odottaa tulevaa, pelkäämättä, hermoilematta ja tuskailematta, luottaen siihen, että kaikki käy niin kuin on sallittu, ja että minun murehtimiseni ei muuta asioita suuntaan eikä toiseen. Tässä tuo sana ”pyhä” viittaa siihen, että Kaitselmus, joka on ihmisten yläpuolella, huolehtii asioista, ja että sen vuoksi minun murehtimiseni on aivan turhaa. Voin olla huoleton.

”Minun pitäisi osata luopua, päästää irti kaikesta siitä liiasta ja osittain turhasta velvollisuuksien määrästä, jota olen itselleni vastuuntuntoisen ja kilttinä ihmisenä koonnut. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minun on vaikea sanoa ”ei”, kun minua pyydetään jälleen kerran huolehtimaan jostakin tehtävästä, yleensä erilaisten järjestöjen parissa”, pohdiskeli yksi meistä.

Ryhmämme kolmas henkilö puolestaan kaipasi enemmän luontoyhteyttä, jotta voisi rauhassa päästä hiljentymään omien ajatustensa ääreen.

Pohdinnan jälkeen oli aika ruveta kuvaamaan, ja ehdotin, että menisimme ulos. Omaa kuvaani varten asetuin makaamaan valtavan kiven päälle, ympärilläni Lapin luonto, laihat männyt ja sammalien peittämä kivinen maasto (tämä kuva löytyy facebook-sivultani: kirjoittaja Pirkko Jurvelin). Velvollisuuksien väsyttämä ystäväni otti käsiinsä kivenmurikat ja heitti ne kauas menemään. Naps! Kunpa osaisikin vapauttaa itsensä turhista velvollisuuksista noin helposti! Ryhmämme kolmas jäsen asettui halaamaan mäntyä toivoen, että onnistuisi järjestämään itselleen enemmän yhteistä aikaa luonnon kanssa.

Uuden kokeminen ja oppiminen on virkistävää, vaikka mielen pohjaan jäisi hämmentynyt olo ja aikamoinen määrä kysymyksiä. Mitä oikein on meditatiivinen valokuvaus ja meditatiivinen kuvien katseleminen, ja mihin sitä tarvitaan? Ehkä sen tärkein päämäärä on, että ihminen antaa aikaa itselleen, niille syvimmille ajatuksille, jotka mieluiten muutoin työntää taka-alalle pois häiritsemästä tehokasta ajankäyttöä ja rutiininomaista arkea.

"Liian lihava mutta muuten terve"

Lauantai 25.3.2023 - Pirkko Jurvelin

”Liian lihava mutta muuten terve”

Ostin kirpputorilta matkalukemiseksi pari kirjaa. Ne voi hyvällä mielin jättää tänne hotellin kirjahyllyyn seuraavalle lukemista kaipaavalle suomalaisturistille. Yksi mukaan ottamistani teoksista on Louis de Berniérsin ”Kapteeni Corellin mandoliini”. Minulla oli jonkinlainen aavistus siitä, että kyseessä olisi kevyehkö rakkausromaani, mutta eipä aavistukseni ollut oikea. En ole vielä päässyt kirjan puoliväliin, rakkautta ei juurikaan ole väläytelty, mutta sen sijaan Kreikan ja Italian historia toisen maailmansodan aikana alkaa tulla tutummaksi. On sanottava, että kirjailija on loistavasti osannut kuvata, kuinka nuoret, hormonihuuruiset, testosteronia täynnä olevat mitään mistään tietämättömät nuoret miehet lähetetään rintamalle, ja kuinka he päivä päivältä, viikko viikolta, pala palalta murtuvat, ja kuinka heidän mielensä lopulta antaa periksi.

”Me elämme jatkuvassa horteessa. Lumi on tehnyt kaiken tuntemattomaksi niin että emme koskaan tiedä missä olemme. Onko tämä se rinne, jota meidän piti kavuta? Onko tuolla laakson pohjalla joki jossakin kolmen metrin syvyydessä…? Ei hätää, jos menemme väärään paikkaan, jäämme ehkä vangiksi jos hyvin käy. Lähetä radiosanoma esikuntaan, että olemme vallanneet kohteen, en tiedä missä olemme mutta kohde kuin kohde. Mitä väliä sillä on?”

Miten näiden miesten kävi? Mitä tapahtui mieleltään murtuneille nuorukaisille, jotka palasivat kotiin ehkä vammautuneina, elämässään jo kaiken nähneenä? En tiedä vielä.

Olen usein miettinyt sitä, kuinka monella eri tavalla ihmiset ovat toipuneet sodasta. Tunsin vanhemman miehen, joka ei puhunut koskaan muusta kuin sodasta, ja taas oma isäni puolestaan tuntui olevan hyvin sinut omien kokemustensa kanssa ja jatkoi elämäänsä ilmeisen tasapainoisena sodan jälkeen.

Suomessa on kasvamassa jo toinen sodan jälkeinen sukupolvi. Elintaso on noussut roimasti, koululaitos sekä terveydenhuolto ovat kehittyneet, syystäkin voimme puhua hyvinvointisuomesta, ja kuitenkin kerrotaan, että mielenterveysongelmat ovat uusi kansantauti. Vuoden 2019 tilastojen mukaan 52,5% työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperusteisia. Mistä tämä johtuu? Yhdeksi suureksi syyksi mainitaan työelämän kuormittavuus. Ennen työ oli usein fyysisesti raskasta, mutta nyt se on sitä henkisesti. On otettava vastaan jatkuvasti uutta tietoa, opittava se ja pärjättävä työyhteisössä sosiaalisesti.

Työn lisäksi ongelmia saattavat tuoda ihmissuhteet, erilaiset elämänvaiheet ja traumaattiset tapahtumat kuten esimerkiksi sosiaalisen median kautta tulevat paineet ja ärsykkeet. Some- maailman raakuudesta meillä on lukuisia esimerkkejä. Aluksi sen käyttäjä saattaa nauttia saamastaan huomiosta, sitten mukana pysyminen vaatii jatkuvia ponnisteluja ja luo ulkonäköpaineita, lopulta ihminen saattaa ahdistua syvästi vaikkapa jonkin epäasiallisen palautteen vuoksi. Ja niitähän riittää, se maailma on myrkyllinen.

Viime päivinä verkkouutisissa on tullut usein vastaan erään nuoren naisen nimi. Hän on kuollut. Some -maailma ja nyky-yhteiskunta kaikkineen otti hänestä irti kaiken mahdollisen, vaurioitti ja käyttää häntä vielä jonkin aikaa hyväkseen – kunnes kuolema heidät erottaa. Kaikki muu tästä henkilöstä onkin saatu kaavittua esille, enää puuttuu kuolinsyy, ja koska sitä ei kerrota, me tiedämme sen.

En tiedä, mikä tätä yhteiskuntaa, maailmaa vaivaa. Kaiken pitäisi olla huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta niin ei kuitenkaan näytä olevan. Ehkä yksi syy on yleinen ja liiallinen sallivuus, asioihin puuttuminen mielletään painostamiseksi, vallalla on kieltämisen kieltäminen ja loputtomat yksilönoikeudet, jotka pahimmillaan johtavat yksinäisyyteen.

Blogini otsikko on ajalta, jolloin olin Lappeenrannan neuvolassa perheen kolmikuisen esikoisvauvan kanssa. Lapselle tehtiin perusteellinen 3-kuukautistarkastus. Naislääkäri, tuhti ja mukava ihminen, kirjoitti neuvolakorttiin:”Liian lihava mutta muuten terve.” Siitä se alkaa, painon vartioiminen.

Viisasten kerho ja ahtaajien lakko

Sunnuntai 19.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Viisasten kerho ja ahtaajien lakko

Viisasten kerho eli arkipäiväisemmin ilmaistuna kirjapiirimme kokoontui jälleen viime viikolla. Olemme entisiä kollegoja tuolta koulumaailmasta, työtoveruus on kestänyt aikoinaan kymmeniä vuosia, ja suureksi iloksemme ystävyytemme on jatkunut noiden vuosien jälkeen jo yli kymmenen vuotta. Yhteinen nimittäjä meillä on siis nyt kirjat, mutta täytyy myöntää, että mitä enemmän kirjapiirivuosia on kertynyt, sitä pienemmälle huomiolle kirjat jäävät. Toki niistäkin puhutaan.

Tommi Kinnusen ”Pimeät kuut” oli viimeviikkoisen kirjapiirimme emännän valinta. Aihe olikin sopiva meille, entisille kansankynttilöille. Kirjan päähenkilö, raihnainen ja jo ikääntynyt naispuolinen opettaja, herätti vilkasta keskustelua. Pitääkö opettajan rakastaa tai edes pitää oppilaistaan? Kuinka pitkälle riittää velvollisuudentunto? Miksi miehet saivat olla tuohon aikaan johtajaopettajia, vaikka heillä ei olisi ollut edes opettajan pätevyyttä?

Eräs meistä on kotoisin kirjan maisemista, ja hänellä oli karua kerrottavaa pikkukoulujen arjesta sodan jälkeisessä Suomessa. Myös se seikka, että kirjan päähenkilöllä oli esimerkki elävässä elämässä, oli huomionarvoinen asia. Kuinka paljon kirjailija voi kirjoittaa oikeista henkilöistä? Kuinka paljon faktoja pitää häivyttää?

Mutta sitten ne muut keskustelunaiheet, jotka rönsyilivät sekä ennen että jälkeen Tommi Kinnusen ja kahvinjuonnin. Ensiksikin: loiset. Niitähän oli entisinä ja on myös nykyisinä aikoina. Varsinkin täit levisivät helposti koululaisten keskuudessa kuten nykyisinkin koulun lakkihyllyllä. Kihomadot muistan myös omalta kouluajaltani. Mutta ällötyksen ällötys ja uusi asia oli minulle lapamadot ja niiden karkotus. Koulussa oppilaiden piti kuulemma juoda ensin jotain öljyä, sitten myrkkyä, ja lopuksi täytyi kiiruhtaa ulkohuussiin.”Kyllä minä muistan, kun huussissa istuttiin ja vedettiin peräpäästä metritolkulla lapamatoa.” Eikä!

Seuraavaksi nauraa rätkätettiin oppilaiden sanomisilla. Lapsiraukat, jotka eivät itse ymmärtäneet, mitä alapään sanat tarkoittivat, viljelivät niitä vapaasti puhuessaan opettajien kanssa. Tästä aiheesta siirryttiin sitten sujuvasti olohuoneen uuteen pöytään sekä erinomaiseen pölyhuiskaan, joka ei levittänyt pölyä ilmaan, vaan piti sen tiukasti kiinni, kunnes reipas siivoaja kävi huiskan tarmokkaasti puistelemassa.

”Mitä mieltä olette ahtaajien lakosta?” kysyi emäntämme seuraavaksi. No, olimme kaikki sitä mieltä, että tässä maailmantilanteessa se oli törkeä temppu. Miksi ihmeessä juuri nyt piti haitata yhteiskunnan huoltovarmuutta ja toimivuutta? Emäntämme hyppäsi ylös tuolistaan ja demonstroi ahtaajan työtä: ”Tässä ne seisoo ja sitten osoittavat, että pistä se lasti tuonne (kädet vispaavat) ja seuraavaksi tuonne. Siinä se on niiden homma.” ”Mutta jos siihen ammattiin tarvitaan pitkä ja vaativa koulutus?” minä yritin pehmentää. Emäntämme tuumasi, ettei moiseen huitomiseen tarvitse paljon kouluja käydä. Mutta show oli näkemisen arvoinen! Kyllä opettaja osaa.

Pitihän minun kotiin päästyäni tarkistaa faktat. ”Ahtaaja työskentelee satamassa purkaen ja lastaten laivoja ja proomuja kuormauskoneiden ja nostureiden avulla. Tehtäviin kuuluu myös seurantakirjanpitoa ja asiakaspalvelua (Työmarkkinatori).” Koulutus:”Ahtaajat saavat koulutuksensa työpaikoilla työnantajien toimesta, ja tie vakituiseen työsuhteeseen avautuu usein tilapäistöiden kautta (Työmarkkinatori).” Palkka:”Keskimääräinen kuukausipalkka tehtävänimikkeelle Ahtaaja on 3363 euroa kuukaudessa (Duunitori).” ”Satamaoperaattorit ry:n mukaan ahtaaja tienaa säännöllisellä työajalla 4000 euroa kuukaudessa ja ylityölisät päälle (Iltalehti).”

Luokanopettajaksi tai aineenopettajaksi aikovan koulutus tapahtuu yliopistossa ja kestää keskimäärin viisi vuotta. Duunitorin mukaan luokanopettajan keskimääräinen kuukausipalkka on 3704 euroa (oho, ei ollut minulla, mutta olihan ruoka ja muutkin tykötarpeet tuohon aikaan halvempia).

Mitä me tästä opimme? No, ainakin sen, että on aivan mahtavaa, kun saa viettää laatuaikaa hyvien ystävien kanssa.

Vanhaan hyvään aikaan jäätiin luokalle

Sunnuntai 5.2.2023 - Pirkko Jurvelin

Vanhaan hyvään aikaan jäätiin luokalle

Tänä viikonloppuna Oulussa on pidetty Pohjois-Suomen Opettajainpäivät eli OPI-päivät. Katselin ohjelmaa ja täytyy tunnustaa, että ihan pikkuisen kävi kateeksi. Ei niin, että työviikon jälkeen olisi ollut kiva viettää vielä viikonloppu samoissa kuvioissa, mutta ohjelma oli erittäin mielenkiintoinen, ja paikalle oli saatu Suomen huippunimiä kertomaan siitä, mitä opetusmaailmaan kuuluu tänään. No, senhän tietää jokainen, joka seuraa uutisia: Oppimistulokset tulevat alaspäin ryminällä, ja tätä on jatkunut jo vuosikausia.

Viime päivinä uutisissa on ollut myös yliopistonlehtori, dosentti Aino Saarinen, jonka väitöskirja julkaistiin kaksi vuotta sitten. Julkaisu herätti valtavan älämölön, koska tutkimustulosten mukaan itseohjaavuutta vaativat oppimismenetelmät ja digitaalisen oppimateriaalien käyttö olivat yhteydessä oppimistulosten laskuun. Kaikki opetusalan ruohonjuuritasolla työtä tekevät ja tehneet nyökyttelivät päätään näille faktoille, joka ei tullut heille yllätyksenä: Järki käteen, hei! Lapsi tarvitsee ohjausta ja neuvomista, hänen ei tarvitse olla itseohjautuva, koska hänellä ei ole edes fyysisiä tai psyykkisiä edellytyksiä siihen. Kasvatustieteen eliitti paheksui tietysti moisia väitteitä ja tutkimustuloksia, koska ne eivät sopineet heidän visioihinsa. - Suosittelen lukemaan kahden päivän takaisen IS:n artikkelin aiheesta.

Vanhaan hyvään aikaan oppilaat saivat ehtoja ja jäivät luokalle. No, mitä ihmeen hyvää siinä sitten oli? Olipahan se hyvä, ettei lasta, joka ei osannut luokkatasonsa mukaisesti esimerkiksi matematiikkaa tai kieliä, pakotettu menemään ylemmälle luokalle, jossa osaamattomuus olisi lisääntynyt entisestään. Ei, hän sai tavallaan ”armovuoden” (parhaassa tapauksessa kaksi), jonka aikana hän saattoi kerrata koko edellisen vuoden aikana ei-oppimansa aineen, ja saman tein hän sai kerrata myös kaikki muut aineet. Hyvässä lykyssä saattoi myös opettaja vaihtua ja paremmassa lykyssä vielä mukavampaan, jolla ei ollut ennakkoluuloja tämän luokalle jääneen suhteen.

Toki vaihtuivat luokkatoveritkin, mutta ei siinä lopultakaan ollut mitään ihmeellistä. Tuohon aikaan oppikouluun pyrittiin kansakoulun neljänneltä, viidenneltä tai kuudennelta luokalta. Ikäjakauma saattoi siis luokassa olla aika suuri muutenkin, ja siihen porukkaan sopi monenlaisia ihmislapsia.

Muistan, kuinka minunkin luokallani oppikoulussa tapahtui muutoksia joka syksy: Joku kavereista jäi luokalle, ja puolestaan luokkaan tuli joku ylemmän vuosikurssin kertaaja. Asiasta ei nostettu mitään mekkalaa, koska se oli luonnollista. Kun ajattelen tätä nyt opettajan näkökulmasta, niin luokan uudelleen kertaaminen oli mahdollisuus. No, täytyy myöntää, että kerran minua ärsytti. Veljeni pyrki oppikouluun vasta kuudennelta luokalta, ja kun hän vielä jossain vaiheessa jäi luokalle, niin olimme lukiossa samalla luokalla (ikäeroa meillä oli kolme vuotta). Mutta enpä olisi muistanut tuotakaan juttua, ellen olisi lukenut sitä äsken vanhasta päiväkirjastani.

Olin englanninopettajan sijaisena jonkin aikaa jo eläkkeellä ollessani. Kuudennen luokan ryhmässä huomioni kiinnittyi tyttöön, joka ei osannut sanaakaan englantia. Hän oli siis opiskellut kyseistä ainetta kolme vuotta. Puhuin asiasta huolissani rehtorille ja sanoin, etten millään voi antaa tytölle arvosanaksi viitosta, koska hän ei osaa yhtään mitään. Kuulin keväällä, että hän oli ”armovitosella” jatkanut eteenpäin – en tiedä minne.

Kaikki eivät opi samaan tahtiin, se on fakta. Ehtojen antaminen (kesä aikaa opiskella, mikäli halusi) ja luokalle jääminen eivät ole rangaistus, vaan uusi mahdollisuus, ja sen pitäisi tulla selväksi kaikille. Oppilaat eivät ole tasapäisiä, eikä heidän tarvitse olla. Aika harvoin luokassani on ollut nero – toki heitäkin löytyy, mutta useimmat meistä ovat taviksia, joilla on erilaisia kiinnostuksenkohteita, ja joiden osaamistaso vaihtelee eri alueittain. Tämän voisivat todistaa vaikkapa minun käsityönopettajani ja toisaalta englannin- ja ruotsinopettajat. Joku heistä olisi voinut taannoin sanoa:”Siinä on sitten näppärä tyttö”, ja joku toinen puolestaan:”Eihän se osaa mitään.” Mutta ei tuolla ole väliä, sukkia ja puseroita saan kaupoista (ja lahjakkaat lapseni kutovat), kielillä pärjään ulkomailla suit sait. Samoin pärjäsi veljeni, jonka kanssa olin lukiossa samalla luokalla.

Putin pelastaa Ukrainan satanismilta

Lauantai 29.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Putin pelastaa Ukrainan satanismin vallasta

Epäonnistuneen hyökkäyssodan jatkuessa Venäjä on joutunut kieroilemaan, kääntyilemään, pokkuroimaan, hikoilemaan ja selittelemään yhä enemmän sitä, miksi kyseiseen sotaan alun perin oli pakko ryhtyä. Ihan aluksi Venäjän tarkoitus Putinin mukaan oli Ukrainassa suoritettava denatsifikaatio (eli vapauttaa maa natsien vallasta), mutta koska mikään taho ei oikein jaksanut lämmetä tälle ajatukselle, niin valtionpäämies keksi uuden syyn hyökkäyssotaan: Ukraina piti desatanisoida eli suomennettuna vapauttaa Saatanan vallasta.

”Satanismi on uskonnollinen, ideologinen ja filosofinen oppi, joka perustuu uskonnolliseen kertomukseen Saatanasta… Satanistit korostavat kristinuskon synteinä pitämiä asioita kuten itsekeskeisyyttä, nautintoa ja ruumiillisuutta. Satanismiin sisältyy myös magiaa ja okkultismia sekä erilaisia rituaaleja. Länsimaisen okkultismin perintöä edustavana kristinuskon vastaisena aatteena satanismi järjestäytyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla, kun Anton LaVey perusti saatanan kirkon ja kirjoitti opin perusteoksen Saatanallisen Raamatun… ”(Wikipedia)

Hmh, ja minä olin jo ajatellut, että Putin itse on ruumiillistunut S…. Mitä enemmän olen lukenut myös tämän diktaattorin kannattajien ulostuloja, sitä enemmän olen ollut ymmälläni. Uskovatko ihmiset todella siihen, mitä heidän hallitsijansa puhuu, ja toisekseen uskovatko he toisten venäläisten puheita. Puhuuko venäläinen nykyhallituksen politiikan puolesta, koska vilpittömästi uskoo Putinin olevan oikealla asialla, vai höpiseekö hän lämpimikseen oman nahkansa pelastamiseksi?

Lokakuun alussa Moskovan Punaisella torilla oli suuri kansanjuhla sen kunniaksi, että hallitus oli laittomasti liittänyt Venäjään neljä Ukrainasta valloitettua aluetta. Tilaisuudessa oli monenlaisia esiintyjiä, eräs heistä ortodoksipappi, näyttelijä ja juontaja Ivan Ohlobyst. Puheenvuorossaan kyseinen kirkonmies kiihotti kansaa ”pyhään sotaan” Ukrainassa. Ohlobyst julisti: ”Vapise, vanha maailma! Todellisen kauneuden, oikean uskon, oikean viisauden riistäjät! Jota johtavat mielipuoliset, perverssit satanistit. Vaviskaa, me olemme tulossa!”

Ohlobyst toitotti suureen ääneen tietysti niitä asioita, joita maan päämies halusi kuulla, eli venäläiset ovat tulossa hävittämään Ukrainan mielipuolet ja perverssit (mies on kiivas homouden vastustaja) sekä tuomaan tilalle todellisen kauneuden, uskon ja viisauden.

Mikäli minä tiedän, niin Putin itse on käynyt korkeintaan KGB:n rippikoulun, ja epäilen suuresti, ettei siinä koulussa painotettu hengen asioita. Tämän vuoksi onkin äärimmäisen vaikea uskoa, että hän olisi todella huolissaan Ukrainan kansan henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista. Jos näin olisi, niin eikö maahan tulisi lähettää pommikoneiden ja rakettien sijasta lähetyssaarnaajia, eikö ihmisten tappamisen sijaan heitä pitäisi yrittää käännyttää pois satanismista oikeaan kristilliseen uskoon?

Sodan kuluessa Putin on varoittanut juutalaisia lähtemästä maasta, mutta tästä huolimatta kymmenet tuhannet juutalaiset ovat jättäneet Venäjän ja muuttaneet lähinnä Israeliin. Putinin sanojen mukaan ”Venäjän juutalaiset säilyttävät uskollisuutensa vanhoja hengellisiä perinteitä kohtaan ja antavat samalla maalle huomattavan panoksen kulttuurisen monimuotoisuuden säilyttämiseen ja etnisten ryhmien välisen sovun sekä keskinäisen kunnioituksen ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden periaatteiden vahvistamiseen.” Henkilökohtaisesti uskon, että diktaattori haluaa kynsin hampain pitää kiinni juutalaisista, jotka tunnetusti ovat varakkaita, toimivat suurien yritysten keulahahmoina sekä ovat mukana monenlaisissa kulttuuripiireissä.

Toisaalta Venäjän turvallisuusneuvoston apulaissihteeri Aleksei Pavlov sisällytti uuspakanallisten hävitettävien kulttien listaansa Chabad-Lubavitshin juutalaisen lahkon, joka on syntynyt jo 1700-luvulla, ja johon suurin osa venäläisistä ja ukrainalaisista juutalaisista kuuluu. Ukrainassa meneillään olevalla sodalla on monenlaiset kasvot. Kyse ei ole ainoastaan maan omistamisesta ja hallitsemisesta, vaan mukana on myös uskonnollisia elementtejä (timesofisrael.com). Näin meidän ainakin halutaan ajattelevan.

Loppukevennyksenä voin kertoa juuri tehdystä onnellisuustutkimuksesta (harmi, kun hukkasin jo lähteen). Nykytiedon mukaan venäläiset eivät tunne itseään niin onnellisiksi kuin aikaisemmin. Suurin kysymys ja ongelma on: Milloin Ikea tulee takaisin?

Älä pelkää!

Perjantai 7.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Älä pelkää

Viime päivinä olen kohdannut lukuisia kertoja yllättävissäkin yhteyksissä Raamatusta tutun ilmaisun ”Älä pelkää”. Aloin jo pohdiskella, mistä oikein on kyse, kun tajusin: Tämä aika, poliittinen tilanne, on otollinen tuolle sanonnalle. Luin, että kyseinen kehotus tai oikeastaan toteamus esiintyy Raamatun teksteissä 365 kertaa. Jossakin arveltiin ettei tuo luku voi olla sattuma, vaan että ihmisiä halutaan lohduttaa näillä sanoilla vuoden jokaisena päivänä.

Mieleeni tuli kyllä myös, että Raamatun tekstit pohjautuvat juutalaiseen kulttuuriin, jonka piirissä oli ja on käytössä juutalainen (heprealainen) lunisolaarinen kalenteri. Se perustuu sekä auringon että kuun kiertoon, jokainen kuukausi on pituudeltaan 29-30 päivää, ja täten vuodessa on 353-355 päivää. Jotta kalenterin kuukaudet pysyisivät aina suurin piirtein samana vuodenaikana, kalenteriin lisätään joskus kolmastoista kuukausi. Juutalaisen kalenterin vuosiluvut alkavat vuodesta 3761 e.Kr., sillä kyseistä vuotta pidetään maailman luomisen ajankohtana.

Mutta eipä tässä nyt kannata saivarrella. Joka tapauksessa Raamatussa kehotetaan hyvin usein ihmisiä olemaan pelkäämättä ja turvautumaan Jumalaan ja Hänen tahtoonsa ja suojelukseensa. Ihminen on kuitenkin niin inhimillinen olento, että hän mieluiten haluaisi konkreettista tietoa siitä, mihin tai keneen voi varmuudella luottaa. Sellaista tietoa ei ole kuitenkaan saatavilla mistään, mutta joka tapauksessa nuo Raamatun sanat tuovat hyvin monelle turvaa.

Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti syyskuussa Venäjän lopettavan kaasun ja öljyn viennin lopullisesti länsimaihin, mikäli hintakatto otettaisiin käyttöön, hän sanoi:”Emme tarjoa kaasua, öljyä, hiiltä, lämmitysöljyä – emme tarjoa mitään.” Uhkaustaan hän voimisti vielä sanomalla, että länsimaat ”jäätyisivät kuin suden häntä” venäläisessä kansantarussa.

Syyskuun loppupuolella uhkaukset kovenivat. ”Haluan muistuttaa teitä, että meidän maallamme on useita tuhoamiskeinoja ja joissain osissa modernimpaa kuin Nato-mailla”, hän uhosi ja jatkoi:” Ja heidän, jotka yrittävät kiristää meitä ydinaseilla, pitäisi tietää, että vallitsevat tuulet voivat kääntyä heidän suuntaansa.”

Putin täyttää tänään (perjantaina) 70 vuotta. Tavallisissa oloissa olisi odotettavissa komeita juhlallisuuksia, paraateja, puheita, ylilentoja, hymyttömiä kädenheilautuksia, mutta ainakin tällä hetkellä vallitsee täysi hiljaisuus. Ei ole olemassa sankaria, jota kannattaisi juhlia, ja epäilen, että moni toivoo tämän syntymäpäivän olevan Venäjän diktaattorin viimeinen. Ajatus on ilkeä mutta inhimillinen.

Nyt tämän tekstin lukija odottaa jo kärsimättömästi, miten ihmeessä saan nivottua yhteen Raamatun tekstin ja Putinin huonosti päättyneen uhoamisen.

Mielestäni Venäjän yksinvaltiaan olisi kannattanut lukea paremmin Raamattunsa (kai siellä ortodoksisen kirkon piirissä jonkinlainen Raamattu löytyy). Raamattu on maailmanhistorian levinnein, luetuin ja tutkituin kirja, joka on käännetty 474: lle eri kielelle. Sen tekstit ovat historiallisesti mielenkiintoisia, Jeesuksen seuraajille ainutlaatuisen merkityksellisiä, ja rohkaisevia hyvin monelle vakaumuksesta riippumatta: ”Älä pelkää!”

Ehkä Venäjän yksinvaltiaan kannattaisi muuttaa lähestymistapaansa sekä omaa kansaansa että muita maita kohtaan. Mitä venäläiset ajattelisivat hallitsijasta, joka lupaisi käsi sydämellä työskennellä oman maansa ja kansansa parhaaksi, niin että ihmisten elinolosuhteet ja tulevaisuudennäkymät kohenisivat, niin että pelon ja epätoivon sijaan astuisi toivo ja uskallus? Luulen, että Venäjän kanssa haluaisi kilvan tukea hallitsijaa, joka selvästi, vilpittömästi ja täysin sydämin ajaisi oman kansansa hyvinvointia, joka sanoisi, ettei kenenkään tarvitse pelätä, sillä hän, ministerit, hallitus ja kaikki valtaa pitävät huolehtisivat siitä, että Äiti-Venäjän lapsilla asiat olisivat mahdollisimman hyvin. Luulenpa, että tuollainen politiikka saisi Venäjän kansalaiset toivottamaan hallitsijalleen Herran siunausta ja pitkää ikää.

Itsevaltiaan jätökset

Sunnuntai 25.9.2022 - Pirkko Jurvelin

Itsevaltiaan jätökset

Historia opettaa meille, että itsevaltiaan ammatti on hyvin riskialtista. Koska kansalaiset eivät pääse vaikuttamaan hallitsijansa valintaan, tyytymättömyys saattaa kasvaa, ja diktaattorista halutaan päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Jo ihan lähihistoria kertoo hyviä esimerkkejä siitä, ettei yksinvaltiaan elämä ole välttämättä turvallista huolimatta niistä valtavista turvatoimista, joilla henkilöä pyritään suojelemaan.

Kun demokraattisesti tehtäväänsä valittu Sauli Niinistö voi rauhassa ulkoiluttaa koiraansa Helsingissä, niin naapurimaan diktaattori ei liikahda mihinkään ilman massiivisia turvatoimenpiteitä. Ja sanoisin, että hän on ymmärtänyt tilanteensa ihan oikein: Kannattaa varoa!

Pieneksi muistinvirkistyksesi kertaan tässä muutaman lähihistorian diktaattorin kuolinsyyt. Vuonna 1945 Saksan yksinvaltias Hitler teki itsemurhan ottamalla syanidia ja sen jälkeen vielä ampumalla itseään päähän. Samana vuonna Italian Mussolini hirtettiin. Romanian presidentti Ceausescu teloitettiin vaimoineen ampumalla vuonna 1989, Kambodzan Pol Pot teki itsemurhan kotiarestissa vuonna 1998, Irakin Saddam Hussein teloitettiin vuonna 2006, ja Libyan Muammar al-Gaddafi tapettiin ampumalla vuonna 2011. Nämä esimerkit ovat lähihistoriasta, ja jos menisimme ajassa kauemmas taakse päin, niin väkivaltaisen kuoleman kohdanneita yksinvaltiaita löytyisi valtavasti.

Venäjän presidentin Vladimir Putinin terveydentilasta – tai oikeammin sairaudentilasta – on esitetty toiveikkaita ajatuksia tuon tuostakin. Diktaattorilla on ”luotettavien” lähteiden mukaan ainakin syöpä ja mahdollisesti myös Parkinsonin tauti. Kaikki muistavat lehdistössä kiertäneet kuvat, joissa hallitsija tarrautuu kouristuksenomaisesti pöytään haastattelun aikana ja toisaalta valtavan pitkät neuvottelupöydät, jotka mahdollistavat etäisyyden pitämisen toisiin keskustelijoihin. - Tässä yhteydessä kannattaa mainita se seikka, että Suomen presidentin vuosittaisen terveystarkastuksen tulokset ovat julkisia.

Mitä enemmän salailua, sitä enemmän huhuja. Joko olette kuulleet, että Putinilla on jokaisella vessareissullaan mukana henkivartija? Eikä siinä kaikki, sillä ranskalainen Paris Match tiesi kertoa vähän aikaa sitten, että diktaattorilla on useampi turvatarkastaja, joiden tehtävä on hieman erikoinen. Heidän tulee nimittäin huolehtia ulkomaanmatkojen aikana siitä, että Putinin uloste ja virtsa otetaan talteen ja viedään Venäjälle. Eihän tämä vielä mitään, mutta jo vuosia sitten saksalainen Stern kertoi, että Venäjän presidentillä on matkoilla mukanaan ikioma matkavessa.

Mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa on? Ei ehkä järkeä, mutta syy siihen, ettei Putinin jätösten haluta joutuvan ei-venäläisiin käsiin on luonnollisesti se, että ne sisältävät paljon tietoa ihmisestä. Ulosteista ja virtsasta voi löytyä jäämiä henkilön käyttämistä lääkkeistä sekä suoraa faktaa sairauksista. Putin on lukenut läksynsä hyvin ja oppinut paljon KGB:n agenttina toimiessaan.

Mutta ajatelkaa nyt: Jokaiselta ulkomaanreissulta on tuliaisena matkalaukullinen kakkaa ja pissaa edellyttäen tietenkin, että suoli toimii.

Lähde: kreiszeitung.de

Pride-henkilöt - Suomen ainoa vähemmistö?

Keskiviikko 3.8.2022 - Pirkko Jurvelin

Pride- henkilöt – Suomen ainoa vähemmistö?

Elokuun ensimmäisellä viikolla vietetään Oulu Pridea, jonka teemana on tänä vuonna kansainväliset sateenkaarioikeudet. Ohjelmassa näytti olevan työpajoja, paneelikeskusteluja, puistojoogaa, itämaiseen tanssiin tutustumista, taiji- ja qigong-treenejä, sateenkaarimessu, opiskelijoiden pridebileet ja niin edelleen. Asialle omistautunut tai omistautumaton voi hakea itselleen sopivaa aktiviteettia.

Pride näkyy ja kuuluu. Mikä pride? ”Pride tai gay pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään. Pride-liike puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhtäläisten oikeuksien ja etujen puolesta tehtyä työtä” (wikipedia).

Pride-liike osaa pitää melua itsestään, ja sillä on tietysti siihen oikeus. On kuitenkin huomattava, ettei tämä liike edusta Suomen ainoaa vähemmistöä. Arviot seksuaalivähemmistöihin kuuluvista suomalaisista vaihtelevat, ja oletetaan, että 5-15 prosenttia väestöstämme kuuluu siihen. Muita vähemmistöjä ovat esimerkiksi seuraavat ihmisryhmät, joiden ääni ja ihmisoikeudet eivät useinkaan ole tasavertaisia valtaväestön kanssa: romanit (n.10 000-12 000), saamelaiset (n. 10 000), maahanmuuttajat (n. 470 000), vammaiset (n. 511 000), lapset ja nuoret (vuonna 2019 alaikäisiä oli Suomessa 1 049 000 asukasta), ikääntyvät ja vanhukset ( vuonna 2019 oli Suomessa 65 vuotta täyttäneitä asukkaita 1 231 274) ja uskonnolliset vähemmistöt ( vuonna 2020 1,7 % maamme asukkaista kuului johonkin muuhun kuin kristilliseen uskonnolliseen yhteisöön, uskontokuntiin kuulumattomia oli 29,4%).

Suomen kansa näyttää aika pitkälti koostuvan vähemmistöistä, joista suurin osa ei pidä ääntä itsestään jo yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät he siihen kykene.

Vierailin hoivakodissa (inhoan tuota nimitystä) leskeksi jääneen yli 90 vuotta vanhan ystäväni luona. Mies itki ja sanoi, että miksi esimerkiksi kouluissa ei opeteta, kuinka raskasta aikaa vanhuus on. Sanoin hänelle, ettei ihminen havahdu, ennen kuin asia on hänelle itselleen tärkeä ja ajankohtainen.

Tänä vuonna Vanhustenviikkoa vietetään lokakuun alussa. Teemana on tällä kertaa ”Yhdessä luontoon – joka iän oikeus”. Niinpä niin. Sama tuttava saattaa viettää pitkiä aikoja sisällä, koska ulkoiluttajia ei ole. Hän pystyy itse liikkumaan rollaattorilla saattajan kanssa, ja hoivakodin lähellä sijaitsee hieno puisto, mutta ei, hänellä ei ole oikeutta mennä luontoon.

Luin tänään verkkolehdestä uutisen, jossa Itä-Uudenmaan poliisi kertoi kohtaamisesta vanhuksen kanssa. Poliisi oli lähtenyt vuokranantajan pyynnöstä tarkistamaan 85-vuotiaan vuokralaisen asuntoa. Vuokran maksut olivat viivästyneet, eikä henkilöön oltu muutoinkaan saatu yhteyttä. Jo rappukäytävään kantautunut paha haju antoi aavistaa, ettei kaikki ollut hyvin. Partio löysi vuokralaisen makaamasta alasti lattialta, jossa hän ilmeisesti oli ollut useita tunteja. Kun poliisi kutsui paikalle ensihoidon, vanhus sanoi:”Paljonko se maksaa? En halua olla vaivaksi.” - Ihmisoikeudet?

Olisi hienoa nähdä se mielenosoittajien kulkue, joka koostuisi hoitolaitosten vanhusasukkaista, mutta eiväthän he tietenkään pääse osoittamaan mieltään kuten esimerkiksi Pride- kulkueen porukka, sillä heidän kuntonsa ei riitä siihen.

Haluaisin myös nähdä vammaisten mielenosoituskulkueen, jossa ihmiset lippuja heilutellen ja leveästi hymyillen tervehtisivät tietä reunustavia ihmismassoja.

Entä maahanmuuttajien mielenosoitus? Missä heidän ihmisoikeutensa ovat? Mitä ajattelet, kun kaupungissa törmää tuon tuostakin ulkomaalaisen näköiseen ruokakuskiin? Minä ajattelen, että he haluavat tehdä työtä, suomalaisia näiden ruokalähettien joukossa ei näe.

Mitä ajattelisit, jos romanit osoittaisivat mieltään ja marssisivat omien oikeuksiensa puolesta? Mitä?

Pride on vankasti esillä, koska lehdistö rakastaa teemaa. Klikkaukset kasvavat, kun otsikoidaan seksuaalivähemmistöistä, heidän oikeuksistaan, heidän kulkueestaan jne. Sitä vastoin lehdistö ei rakasta romaneja, vanhuksia, vammaisia, maahanmuuttajia, ei ainakaan siinä määrin, että tekisi juttuja heidän oikeuksistaan. Haluaisinpa lukea sen jutun, jossa vammainen, vanhus, romani, maahanmuuttaja, uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva tai vaikka pieni lapsi kertoo oikeuksistaan ja siitä, että on ylpeä (=tyytyväinen) itsestään.

Elämä on ihanaa

Tiistai 21.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämä on ihanaa

Luokassa oli opettajan lisäksi seitsemän kurssilaista. Vanhin heistä yli 80- vuotias, nuorin taisi olla kolmikymppinen, mukava ikäjakauma. Jokaisella oli käytössään kaksi pöytää, maalauspöytä, jossa varsinainen työ tapahtui ja sivupöytä, jonne maalauksia saattoi laittaa kuivumaan. Mitä pitemmälle kurssi eteni, sitä enemmän täytyi ottaa käyttöön myös lattiapinta-alaa töiden säilytystä varten, ja lopulta vain tietyt väylät luokassa olivat kulkuvapaita: polku eteen opettajanpöydän luo, polku ovelle ja polku tiskialtaalle, jonne oli asiaa monta kertaa päivässä – mehän maalasimme akvarelleja.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, koska jokainen oli keskittynyt omaan tekemiseensä. Joskus opettaja kävi nyökkäilemässä tai vastaamassa kysymyksiin, joskus joku murjaisi jotain tilanteeseen kuuluvaa, ja silloin alkoi hyväntahtoinen nauru ja iloinen jutustelu. Toisinaan joku ilmoitti keskellä päivää menevänsä nukkumaan, joku puolestaan kertoi maalanneensa iltakymmeneen. Oli vapaus tulla ja mennä, maalata tai vain katsella, ajatella ja tuntea.

Kun olin saanut itsestäni ulos raskaita asioita, joita en osannut ilmaista muuten kuin konkreettisilla kuvilla, aloin piirtää ympyröitä. En tiedä, mistä se tuli. Kahdessa ensimmäisessä paperissa ympyrät ovat suuria, selkeitä ja vaaleita, seuraavissa kuvissa ne ovat pienempiä ja värikkäämpiä. Mietin välillä, että eihän näin voi tehdä – pelkkiä ympyröitä – ja maalasin yhden väliteoksen, joka on täynnä paksuja suoria, kirkasvärisiä viivoja. Sitä ei ollut mukava tehdä, ja palasin ympyröiden pariin. Opettaja kannusti siihen, sillä ”jos siltä tuntuu, että sinun täytyy maalata ympyröitä, niin siihen on tarve ja sillä on merkitystä”. Kuvitelkaa, kuinka rauhoittavalta tuntuu, kun käsi pyörittää ympyrän muotoa kerta toisensa jälkeen, kerta toisensa jälkeen…

Taisi olla kurssin kolmas päivä, kun mieleeni tuli ajatus lauseen muodossa: Elämä on ihanaa. Hymyilytti ja tuntui helpolta. Mietin, milloin viimeksi olin ajatellut noin. Ehkä joskus paljon, paljon nuorempana, vaiko sittenkin jonakin kauniina päivänä jotakin huikeaa maisemaa katsoessani: vuoria, meri, kirkas aurinko…

Yleensä elämä on tavallista, se voi olla hyvää ja mukavaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta että elämä on joskus ihanaa – sen ajatuksen ääressä joutuu pysähtymään.

Jonakin päivänä minun ei sitten enää tarvinnut maalata ympyröitä. Tein illalla valmiiksi muutaman pohjan erilaisilla tekniikoilla ja mietin, mitä varten ne olivat. Kun kävelin Valamon hautausmaalle, ihastelin luonnonkukkien ja erilaisten kasvien runsautta. Poimin muutamia saniaisen lehtiä mukaani ja täydensin seuraavana päivänä kokoelmaani vaahteran ja erilaisten pihakasvien lehdillä. Luokassa otin lattialta valmiiksi kuivuneet pohjat ja aloin värjätä lehtiä ja painaa niitä alustalle. Ehkä kaunein työni on se, jossa painovärit sekoittuvat pohjaväreihin… Senkin opin tällä kurssilla, että voin tehdä asioita ihan miten itse haluan, ja miltä minusta tuntuu, tulos on sitten omansa – ainakin mielenkiintoinen.

P.s. En voi jättää mainitsematta, että ympyrävaiheen jälkeen tuli vielä paistetut kananmunat- vaihe. Harmittaa, kun en ehtinyt tehdä niitä töitä kahta enempää.

Märkää märälle-maalaamista ja sielun tuntoja

Tiistai 14.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Märkää märälle- tekniikkaa ja sieluni maisemia

Viikko Valamossa on kuulunut kesärutiineihini kymmenen vuoden ajan. Olen ollut filosofian ja kirjoittamisen kursseilla, syventynyt sieluni syövereihin parillakin erityyppisellä kurssilla sekä myös toiminut oppaana monena kesänä. Tänne on aina ollut yhtä ihana tulla, ja täältä lähtiessä on ollut levännyt olo. Koskaan aikaisemmin en ole kuitenkaan osallistunut maalauskurssille, koska...no, enhän minä osaa maalata. Kuitenkin ikää on nyt kertynyt sen verran, että voin sanoa, ”ettei sole niin nuukhaa”, vaikka taiteiluyrityksen tulokset eivät olekaan suorastaan tajunnanräjäyttävän loistavia. Mutta olenpa kokeillut tätäkin! Seuraavaksi on vissiin riippuliidon vuoro.

Ensimmäisenä päivänä taidemaalari Susanna Maria Kivistö opetti meille märkää märälle- tekniikan. Paperi kastellaan kunnolla, ja siihen sitten aletaan vedellä värejä paksulla siveltimellä. Tulokset ovat mielenkiintoisia, kun värit sekoittuvat ja laajenevat, kietoutuvat toisiinsa ja haalistuvat ja muodostavat uusia värisävyjä. Sen verran olen nyt huomannut, että jos haluan saada aikaiseksi tietyn kuvion, paperin täytyy kuitenkin päästä kuivumaan jonkin verran. Mutta vapaan pudotuksen tyylillä mennään.

Yritin varovaisesti tiedustella opettajalta, josko voisin saada myös ohuen pensselin, jotta voisin paremmin maalata yksityiskohtia ja hahmoja. Nou, nou, paksu sivellin riittää, ja katsotaan sitten, mitä sieltä syntyy. Asia selvä, joskin aiheuttaa lievää ahdistusta täsmällisen työn tekijälle.

Yhden maalaukseni aihe tuli siitä, että värit olivat levinneet niin hankalasti, etten voinut jatkaa. Annoin työn kuivua ja aloin sitten maalata päälle, ja kas vain, syntyi teos nimeltään ”Kaksoisvirtojen maa”. Blogejani seuranneet ymmärtävät varmasti, miksi erään työn nimi on ”Keuhkot”, mutta sitten on tietysti niitä nimeämättömiäkin tekosia (en kehdannut kirjoittaa: teoksia). Paperia riittää, ja luulenpa, että minä käytän sitä kuitenkin aika säästeliäästi. Arvattavasti tulosennätys on naisella, joka on parin päivän aikana maalannut yli 20 kuvaa.

Luokkaan tuli ryhmä ulkomaalaisia naisia suomalaisen oppaan johdolla. Minun työpisteeni on aika lailla oven vieressä, ja ryhmä jäi seisoskelemaan aluksi siihen. Opas osoitti erästä työtäni ja kysyi:”Mikä tämä on?” Se oli vaikea tilanne minulle, ja olin vähän aikaa hiljaa. Sitten kerroin ryhmälle englanniksi (sitä kieltä opaskin vieraille puhui), että maalauksen nimi on ”Edesmennyt”. Valtavien sinisten siipien suojassa on pieni lapsi, joka kurottaa käsiään ylhäältä tulevaa valoa kohden. Lapsen käsistä lähtevät kirkkaankeltaiset valovanat suoraan ylhäällä odottavaa valoa kohden. Naiset olivat hiljaa, ja minä jatkoin toisen työn maalaamista.

Tänään oli kolmas maalauspäivä, ja olen rättiväsynyt. Viime yö jäi liian lyhyeksi, ja kokopäiväinen maalaamiseen keskittyminen uuvuttaa. Saman asian ovat huomanneet muutkin kurssille osallistuvat: Päivän loppupuolella istuskelemme hiljaisina ja tuijottelemme keskeneräistä tai valmista maalausta, lopulta annamme periksi ja ilmoitamme, että tämä on nyt loppu tältä päivältä. Onneksi kurssin aikataulu on joustava, jokainen saa tulla ja mennä oman fiiliksensä mukaan.

On ollut todella mielenkiintoista huomata, että päivien kuluessa opiskelija saattaa muuttaa käyttämäänsä tekniikkaa ja värimaailmaa aika reippaasti. Koska opettaja painottaa ”intuition ja omien tuntemusten mukaista ilmaisua”, on helppo hyväksyä muutokset myös omassa työskentelyssä. Olen käsitellyt muutaman raskaan aiheen (valmiit työt joutavat lopuksi roskiin), ja nyt olen vaihtanut väriskaalaa ja ilmaisukieltä. Konkretia saa häipyä, ja paperin valloittavat voimakkaat värit ja kieppuvat ympyrät. Huomiselle olen suunnitellut jälleen uutta kokeilua. Ihanaa, kun ei tarvitse noudattaa tiettyjä rutiineita, värioppia eikä mitään muitakaan sääntöjä! Onneksi jäljellä on vielä kaksi kokonaista päivää, jotka saan viettää kaikessa rauhassa siveltimen ja väripurkkien kanssa oman työpisteeni ääressä. Suosittelen!

P.s. Täällä on myöskin menossa nyt laulukurssi laulutaidottomille. Meitä meinaa hymyilyttää, kun avonaisten ovien läpi kuuluu mielenkiintoisia kiljahduksia ja epämääräistä mörinää. Opettaja kuulostaa ottavansa työtehtävänsä tosissaan.