Elämä on ihanaa

Elämä on ihanaa

Luokassa oli opettajan lisäksi seitsemän kurssilaista. Vanhin heistä yli 80- vuotias, nuorin taisi olla kolmikymppinen, mukava ikäjakauma. Jokaisella oli käytössään kaksi pöytää, maalauspöytä, jossa varsinainen työ tapahtui ja sivupöytä, jonne maalauksia saattoi laittaa kuivumaan. Mitä pitemmälle kurssi eteni, sitä enemmän täytyi ottaa käyttöön myös lattiapinta-alaa töiden säilytystä varten, ja lopulta vain tietyt väylät luokassa olivat kulkuvapaita: polku eteen opettajanpöydän luo, polku ovelle ja polku tiskialtaalle, jonne oli asiaa monta kertaa päivässä – mehän maalasimme akvarelleja.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, koska jokainen oli keskittynyt omaan tekemiseensä. Joskus opettaja kävi nyökkäilemässä tai vastaamassa kysymyksiin, joskus joku murjaisi jotain tilanteeseen kuuluvaa, ja silloin alkoi hyväntahtoinen nauru ja iloinen jutustelu. Toisinaan joku ilmoitti keskellä päivää menevänsä nukkumaan, joku puolestaan kertoi maalanneensa iltakymmeneen. Oli vapaus tulla ja mennä, maalata tai vain katsella, ajatella ja tuntea.

Kun olin saanut itsestäni ulos raskaita asioita, joita en osannut ilmaista muuten kuin konkreettisilla kuvilla, aloin piirtää ympyröitä. En tiedä, mistä se tuli. Kahdessa ensimmäisessä paperissa ympyrät ovat suuria, selkeitä ja vaaleita, seuraavissa kuvissa ne ovat pienempiä ja värikkäämpiä. Mietin välillä, että eihän näin voi tehdä – pelkkiä ympyröitä – ja maalasin yhden väliteoksen, joka on täynnä paksuja suoria, kirkasvärisiä viivoja. Sitä ei ollut mukava tehdä, ja palasin ympyröiden pariin. Opettaja kannusti siihen, sillä ”jos siltä tuntuu, että sinun täytyy maalata ympyröitä, niin siihen on tarve ja sillä on merkitystä”. Kuvitelkaa, kuinka rauhoittavalta tuntuu, kun käsi pyörittää ympyrän muotoa kerta toisensa jälkeen, kerta toisensa jälkeen…

Taisi olla kurssin kolmas päivä, kun mieleeni tuli ajatus lauseen muodossa: Elämä on ihanaa. Hymyilytti ja tuntui helpolta. Mietin, milloin viimeksi olin ajatellut noin. Ehkä joskus paljon, paljon nuorempana, vaiko sittenkin jonakin kauniina päivänä jotakin huikeaa maisemaa katsoessani: vuoria, meri, kirkas aurinko…

Yleensä elämä on tavallista, se voi olla hyvää ja mukavaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta että elämä on joskus ihanaa – sen ajatuksen ääressä joutuu pysähtymään.

Jonakin päivänä minun ei sitten enää tarvinnut maalata ympyröitä. Tein illalla valmiiksi muutaman pohjan erilaisilla tekniikoilla ja mietin, mitä varten ne olivat. Kun kävelin Valamon hautausmaalle, ihastelin luonnonkukkien ja erilaisten kasvien runsautta. Poimin muutamia saniaisen lehtiä mukaani ja täydensin seuraavana päivänä kokoelmaani vaahteran ja erilaisten pihakasvien lehdillä. Luokassa otin lattialta valmiiksi kuivuneet pohjat ja aloin värjätä lehtiä ja painaa niitä alustalle. Ehkä kaunein työni on se, jossa painovärit sekoittuvat pohjaväreihin… Senkin opin tällä kurssilla, että voin tehdä asioita ihan miten itse haluan, ja miltä minusta tuntuu, tulos on sitten omansa – ainakin mielenkiintoinen.

P.s. En voi jättää mainitsematta, että ympyrävaiheen jälkeen tuli vielä paistetut kananmunat- vaihe. Harmittaa, kun en ehtinyt tehdä niitä töitä kahta enempää.