Märkää märälle-maalaamista ja sielun tuntoja

Tiistai 14.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Märkää märälle- tekniikkaa ja sieluni maisemia

Viikko Valamossa on kuulunut kesärutiineihini kymmenen vuoden ajan. Olen ollut filosofian ja kirjoittamisen kursseilla, syventynyt sieluni syövereihin parillakin erityyppisellä kurssilla sekä myös toiminut oppaana monena kesänä. Tänne on aina ollut yhtä ihana tulla, ja täältä lähtiessä on ollut levännyt olo. Koskaan aikaisemmin en ole kuitenkaan osallistunut maalauskurssille, koska...no, enhän minä osaa maalata. Kuitenkin ikää on nyt kertynyt sen verran, että voin sanoa, ”ettei sole niin nuukhaa”, vaikka taiteiluyrityksen tulokset eivät olekaan suorastaan tajunnanräjäyttävän loistavia. Mutta olenpa kokeillut tätäkin! Seuraavaksi on vissiin riippuliidon vuoro.

Ensimmäisenä päivänä taidemaalari Susanna Maria Kivistö opetti meille märkää märälle- tekniikan. Paperi kastellaan kunnolla, ja siihen sitten aletaan vedellä värejä paksulla siveltimellä. Tulokset ovat mielenkiintoisia, kun värit sekoittuvat ja laajenevat, kietoutuvat toisiinsa ja haalistuvat ja muodostavat uusia värisävyjä. Sen verran olen nyt huomannut, että jos haluan saada aikaiseksi tietyn kuvion, paperin täytyy kuitenkin päästä kuivumaan jonkin verran. Mutta vapaan pudotuksen tyylillä mennään.

Yritin varovaisesti tiedustella opettajalta, josko voisin saada myös ohuen pensselin, jotta voisin paremmin maalata yksityiskohtia ja hahmoja. Nou, nou, paksu sivellin riittää, ja katsotaan sitten, mitä sieltä syntyy. Asia selvä, joskin aiheuttaa lievää ahdistusta täsmällisen työn tekijälle.

Yhden maalaukseni aihe tuli siitä, että värit olivat levinneet niin hankalasti, etten voinut jatkaa. Annoin työn kuivua ja aloin sitten maalata päälle, ja kas vain, syntyi teos nimeltään ”Kaksoisvirtojen maa”. Blogejani seuranneet ymmärtävät varmasti, miksi erään työn nimi on ”Keuhkot”, mutta sitten on tietysti niitä nimeämättömiäkin tekosia (en kehdannut kirjoittaa: teoksia). Paperia riittää, ja luulenpa, että minä käytän sitä kuitenkin aika säästeliäästi. Arvattavasti tulosennätys on naisella, joka on parin päivän aikana maalannut yli 20 kuvaa.

Luokkaan tuli ryhmä ulkomaalaisia naisia suomalaisen oppaan johdolla. Minun työpisteeni on aika lailla oven vieressä, ja ryhmä jäi seisoskelemaan aluksi siihen. Opas osoitti erästä työtäni ja kysyi:”Mikä tämä on?” Se oli vaikea tilanne minulle, ja olin vähän aikaa hiljaa. Sitten kerroin ryhmälle englanniksi (sitä kieltä opaskin vieraille puhui), että maalauksen nimi on ”Edesmennyt”. Valtavien sinisten siipien suojassa on pieni lapsi, joka kurottaa käsiään ylhäältä tulevaa valoa kohden. Lapsen käsistä lähtevät kirkkaankeltaiset valovanat suoraan ylhäällä odottavaa valoa kohden. Naiset olivat hiljaa, ja minä jatkoin toisen työn maalaamista.

Tänään oli kolmas maalauspäivä, ja olen rättiväsynyt. Viime yö jäi liian lyhyeksi, ja kokopäiväinen maalaamiseen keskittyminen uuvuttaa. Saman asian ovat huomanneet muutkin kurssille osallistuvat: Päivän loppupuolella istuskelemme hiljaisina ja tuijottelemme keskeneräistä tai valmista maalausta, lopulta annamme periksi ja ilmoitamme, että tämä on nyt loppu tältä päivältä. Onneksi kurssin aikataulu on joustava, jokainen saa tulla ja mennä oman fiiliksensä mukaan.

On ollut todella mielenkiintoista huomata, että päivien kuluessa opiskelija saattaa muuttaa käyttämäänsä tekniikkaa ja värimaailmaa aika reippaasti. Koska opettaja painottaa ”intuition ja omien tuntemusten mukaista ilmaisua”, on helppo hyväksyä muutokset myös omassa työskentelyssä. Olen käsitellyt muutaman raskaan aiheen (valmiit työt joutavat lopuksi roskiin), ja nyt olen vaihtanut väriskaalaa ja ilmaisukieltä. Konkretia saa häipyä, ja paperin valloittavat voimakkaat värit ja kieppuvat ympyrät. Huomiselle olen suunnitellut jälleen uutta kokeilua. Ihanaa, kun ei tarvitse noudattaa tiettyjä rutiineita, värioppia eikä mitään muitakaan sääntöjä! Onneksi jäljellä on vielä kaksi kokonaista päivää, jotka saan viettää kaikessa rauhassa siveltimen ja väripurkkien kanssa oman työpisteeni ääressä. Suosittelen!

P.s. Täällä on myöskin menossa nyt laulukurssi laulutaidottomille. Meitä meinaa hymyilyttää, kun avonaisten ovien läpi kuuluu mielenkiintoisia kiljahduksia ja epämääräistä mörinää. Opettaja kuulostaa ottavansa työtehtävänsä tosissaan.

Poika koirahäkissä

Sunnuntai 5.6.2022 - Pirkko Jurvelin

Poika koirahäkissä

WhatsApp- ryhmään tuli viesti. Eräs ryhmän jäsenistä selitti tulleensa juuri ostoksilta ja kertoi järkyttyneenä näkemästään: Koirahäkkiin oli laitettu poika, joka huusi peloissaan ja hätääntyneenä. Lähettyvillä seisoi kaveri häkin avain kädessään. - Jos joku ei ole sattunut huomaamaan, niin isompien kauppojen pihoille on laitettu pienehköjä häkkejä, jonne ihmiset voivat jättää lemmikkinsä mennessään ostoksille. Häkit voi siis sulkea ja avaimen ottaa mukaan.

Tuttavani ei ehtinyt puuttua tilanteeseen, kun jo joku vanhempi naisihminen oli tullut paikalle ja käskenyt poikaa avaamaan häkin, ja näin oli myös tapahtunut. Ystäväni kirjoitti viestissään, että pojat olivat olleet ala-asteikäisiä.

Kommentointi alkoi välittömästi. Kirjoitin, että kiusaajalle olisi pitänyt sanoa, että soitat nyt heti 112:een ja ilmoitat pelastushenkilökunnalle ja poliisille. Joku toinen kommentoi, että tilanteesta olisi myös voinut ottaa videon, ja että marketeissa on vartijoita.

Olen pyöritellyt tapahtumaa mielessäni, koska se valitettavasti kertoo paljonkin nykyisestä elämänmenosta. Lapset ja nuoret kiusaavat toisiaan, rikkovat lakia ja pilaavat mahdollisesti sekä oman että kiusatun henkilön tulevaisuuden. Eihän tästä ole kovinkaan pitkä aika, kun uutisoitiin nuorten tekemästä murhasta, jota tutkittaessa tultiin siihen lopputulokseen, että surmattua poikaa oli kiusattu lapsuudesta asti. Nuorten tekemä murha oli aivan käsittämättömän raaka, mutta myös yhtä käsittämätöntä on se, ettei kiusaamiseen oltu puututtu tarpeeksi ankarin ottein vuosien aikana.

Toinen asia, mitä olen miettinyt on se, että olisiko tällainen ollut mahdollista minun kouluaikanani? Ihan varmasti koulukiusaamista esiintyi (vaikka en sellaista muista), mutta yllä mainitun laisista tapauksista en kuullut aikoinani koskaan. Siihen aikaan asioihin puututtiin – joskus kovalla kädellä. Nuorille asiat tehtiin selviksi: Tupakointi kielletty, alkoholin juonti kielletty, varastaminen kielletty, valehteleminen kielletty, väkivalta kielletty…kiusaaminen kielletty. Ei saa! Hyvä on, ei sitten.

Kun näitä kiusaamiseen liittyviä rikoksia tulee julki, kiinnitetään helposti huomio siihen, että nuoret näkevät kaiken mahdollisen pahan nappia painamalla, ja että some- viestintä levittää niin hyvät kuin huonotkin tapahtumat ja asiat kaikkien nähtäville. Kiusaaminen on tehty helpoksi.

Näin on, mutta asiassa on vielä muutakin. Yhteiskuntamme on salliva, ymmärtävä ja paapova yhteiskunta, joka hyssyttelee rikoksen tekijöitä, kiusaajia, ja yrittää vimmatusti ymmärtää ja ymmärtää. Tämän toimintatavan sijaan pitäisi ottaa yksinkertainen: Ei saa, ja jos kieltoja rikotaan, niin niistä seuraa rangaistus. Loogista ja kohtuullisen yksinkertaista. Helpompaa ainakin kuin kuolleen herättäminen henkiin.

P.s. Joko kuulitte tai luitte uutisen, jonka mukaan apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe on päättänyt nostaa syytteet seitsemää poliisia vastaan Elokapinan mielenosoittajien sumuttamisesta vuonna 2020? Kyseisessä tilanteessa on kuulemma toimittu niin, että poliisi varoitti ensin laittomasta tien sulkemisesta ja sen jälkeen käytti paprikasumutetta (ei pippurisumutetta, ei siis kirjoitusvirhe). Voi, voi, voi, Suomi! Joku vihjaisi jo, että syyttäjällä on tässä tietty ”agenda”, mutta nähtäväksi jää, saadaanko rikolliset poliisit tuomituksi, ja kiusaajat jatkavat...

P.s.2 Kotisivuillani on nyt myös kirjakauppa, josta löydät varastossa olevia kirjoja alehintaan. Käy katsomassa osoitteessa: www.pirkkojurvelin.com.

Mikä sota? Missä?

Keskiviikko 20.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Mikä sota? Missä?

Otsikon kysymyksen oli esittänyt täältä katsottuna toisella puolella maapalloa asuva henkilö, kun hänelle oli joku turisti yrittänyt kertoa Ukrainan sodasta. On aivan ymmärrettävää, ettei tämä meidän tiedotusvälineidemme keskeisin uutinen herätä kiinnostusta jossakin siellä, missä koko tilanteella ei ole minkäänlaista merkitystä ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Sitä paitsi, sotahan on täysin arkipäiväinen ja jokapäiväinen osa tämän päivän elämää yllättävän monessa osassa maailmaa juuri tälläkin hetkellä. Aloitan vaikkapa ydinasesopimuksesta, joka allekirjoitettiin Iranin ja Yhdysvaltojen, Ranskan, Iso-Britannian, Saksan, Venäjän ja Kiinan välillä vuonna 2015. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Yhdysvallat syytti kuitenkin useampaan kertaan Irania sen rikkomisesta ja lopulta vuonna 2018 vetäytyi koko sopimuksesta ja asetti samalla Iranille pakotteita. Monet maat ja järjestöt työskentelevät tälläkin hetkellä estääkseen ydinsodan syttymisen Yhdysvaltojen ja Iranin välille. Tilanne on hyvin tulenarka.

Vuonna 2003 käynnistettiin Yhdysvaltojen johtama sota Irakia vastaan. Maan johtajaa Saddam Husseinia epäiltiin joukkotuhoaseiden hallussapidosta. Vaikka sota on sittemmin saatu päätökseen, levottomuudet maassa jatkuvat, sillä uudella hallituksella on paljon vastustajia. Irakin kansa kärsii, ja myös me täällä Suomessa havahduimme maan tilanteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun pakolaisvirta Irakista saapui maahamme vuonna 2015. Vai olemmeko havahtuneet? Ymmärrämmekö me mitään? Haluammeko me ymmärtää?

Vuosi 2014 toi Afganistaniin suuria ongelmia, sillä presidentinvaaleissa ei päästy yksimielisyyteen. Samoihin aikoihin myös NATO:n joukot lähtivät maasta. Kokonaistilanne Afganistanissa on tänä päivänä vaarallinen, siellä käydään taisteluita, ja jatkuvat terrori-iskut kuuluvat jokapäiväiseen elämään.

Intia on maailman seitsemänneksi suurin maa, ja sen väkiluku on maailman toiseksi suurin. Maan asukkaat edustavat monenlaisia kansallisuuksia ja uskontoja. Vaikka Intiassa on demokraattinen hallintojärjestelmä, se ei näytä vaikuttavan siihen tosiasiaan, että siellä on eniten aseellisia konflikteja verrattuna koko maailman tilanteeseen.

Syyriassa on riehunut sisällissota maaliskuusta 2011 alkaen. Ihmiset ovat yrittäneet paeta sotaa käyvästä maasta, ja YK:n arvion mukaan ulkomaille on lähtenyt 5 miljoonaa ihmistä, ja maan sisällä pakolaisia on noin 6,5 miljoonaa. YK kuvailee pakolaiskriisiä yhdeksi pahimmista, mitä se on koskaan nähnyt.

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on luultavasti yksi maailman tunnetuimmista. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948, ja jonkinasteinen sotatila on vallinnut Lähi-idässä siitä lähtien. Maan omistuksesta kiistellään, eikä minkäänlaista ratkaisua ole näkyvissä. Aseellisia yhteenottoja ja pommi-iskuja tapahtuu usein.

Kongon demokraattinen tasavalta sijaitsee keskellä Afrikan mannerta. Se on yksi maailman köyhimmistä maista. Maan sisällä lukuisat aseelliset ryhmät taistelevat keskenään tai valtion armeijaa vastaan yrittäen saada mahdollisimman paljon poliittista valtaa ja varallisuutta.

Somalia sijaitsee Itä-Afrikassa ja muodostaa siellä mantereen kärjen. Maassa on riehunut sisällissota ja suuri kaaos useiden vuosien ajan, ja tämä on aiheuttanut rikollisten, merirosvojen, ja monenlaisten väkivaltaisten ryhmien leviämisen. Maan asukkaat kärsivät väkivallasta ja suuresta köyhyydestä.

Myanmarissa riehuu maailman pisin sota, sillä se on alkanut jo vuonna 1948. Kun viisitoista eri kapinallisryhmää taisteli maan hallinnosta, kenraalit perustivat vuonna 1962 sotilasdiktatuurin, joka hallitsi maata itsevaltaisesti. Vastaväkivallan kierre jatkui, kunnes vuonna 2010 pidettiin pitkän ajan jälkeen vapaat vaalit. Tästä huolimatta sota ei ole vieläkään ohi, väkivaltaisuuksia puhkeaa yhä uudelleen, ja monet ihmiset joutuvat pakenemaan esimerkiksi Thaimaahan.

Jatkanko vielä? En taida, antaa olla, johan tämä on nähty, uskotaan, uskotaan: Ihmiskunta ei pysty elämään rauhassa. Jos kuitenkin tehtäisiin kansanäänestys ympäri maapallon, ja joka ikinen ihminen saisi antaa äänensä ja vastata kysymykseen haluaako elää mieluummin rauhassa kuin sotatilanteessa, niin ihan varmasti hyvin suuri enemmistö antaisi äänensä rauhalle. Miten ihmeessä tämä kaikki on siis mahdollista?

(Lähde: frieden-fragen.de)

Hyvästi, rakas ystävä!

Tiistai 12.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Hyvästi, rakas ystävä!

Olin lähdössä parin viikon pituiselle matkalle, mutta halusin kuitenkin käydä sitä ennen tervehtimässä ystävääni, joka oli jo kolme vuotta ollut hoivakodissa. Kaarina sairasti Alzheimerin tautia, ja olin viime vuosien aikana elänyt hänen mukanaan monet sairauden eri vaiheet. Persoonanpiirteiden muuttuminen hämmensi minua ajoittain, mutta tiesin, että ne kuuluivat sairauden etenemiseen samoin kuin monet fyysiset muutokset. Iloitsin kuitenkin aina siitä, että hän yhä tunnisti minut, ja vaikka keskustelumme oli loppuaikoina yksipuolista, hänen hymynsä ja ”näin on” huokauksensa kertoivat, että hän eli mukana tarinoissani, vaikka ei varmasti kaikkea pystynyt enää ymmärtämään.

Hoitolaitoksessa oli kuitenkin hiljattain ollut norovirustapauksia, ja se sai minut harkitsemaan vierailun lykkäämistä. En halunnut sairastua juuri ennen matkaa tai sen aikana. Pari päivää ennen lähtöäni Kaarinan poika kuitenkin soitti ja kertoi, että nyt äiti on laitettu saattohoitoon. Hoivapaikkana oli sama huoneisto, jossa hän oli asunut viimeiset vuotensa miehensä kanssa, mutta lääkitys lopetettaisiin samoin kuin pakkoruokinta. Nielemisen kanssa oli ollut ongelmia jo pitkään, ja sen vuoksi syöminen oli hankalaa.

Muutama tunti ennen koneen lähtöä koputin ystäväni huoneen oveen. Kaarina makasi sängyssään kuten yleensä viime aikoina, minä menin hänen luokseen ja etsin katsekontaktin. ” Katso, toin sinulle pääsiäiskukkia. Nämä ovat iloisen värisiä. Asetan ne tuonne pöydälle, niin voit katsella niitä.

Oli kahviaika, ja sanoin ystäväni miehelle Taunolle, että hän voisi hyvin mennä kahville, me kyllä pärjäisimme Kaarinan kanssa keskenämme.

Olimme kahden, ja minä sain jättää jäähyväiset rakkaalle ihmiselle. Kiitin häntä siitä ystävyydestä, luottamuksesta ja lämmöstä, joita hän oli osoittanut minua kohtaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Halasin häntä ja lauloin meille molemmille tutun laulun, joiden sanat olivat saatellet lapsemme uneen: ”Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani. Jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Hän katsoi minua ja sanoi:”Sinä olet…” Sanoin vielä hymyillen, että hänen pitäisi olla kiltisti matkani ajan, niin toisin hänelle tuliaisia.

Aviomies tuli päiväkahvin jälkeen pian takaisin huoneeseen. Juttelimme siitä, että Kaarinalla oli tänään hyvä päivä. Hän oli selvästi virkeämpi, enemmän läsnä kuin monesti muulloin. Ajattelin silloin mielessäni, että saattohoitojakso voisi kestää pitkäänkin.

Olin ollut vajaan viikon matkalla, kun sain viestin:”Äiti on nukkunut tänään pois.” Se, minkä olimme tienneet tapahtuvaksi, oli siis nyt toteutunut. Kukaan ei voi sanoa, etteikö kuolema ollut odotettavissa, mutta sen tietäminen ei vähentänyt suurta menetyksen tunnetta. Me kaikki suremme ja kaipaamme ihmistä, joka jätti jälkeensä lämpimän, valoisan muiston. Muistot elävät - niin sanotaan, ja tottahan se on -, mutta tämä ihminen on meille kaikille lopullisesti poissa.

Vaatekaupoissa kierteleminen ulkomailla on ainakin minulle mukavaa ajanvietettä, vaikka kaikki eivät sellaisesta perustakaan. Tällä kertaa minun ei ole tarvinnut katsella kesävaatteita, vaan etsinnän kohteena on ollut musta, pitkä mekko, joka löytyikin kohtuullisen helposti. Tiedän, että joka kerta, kun näen tuon vaatekappaleen kaapissani, se muistuttaa minua tästä matkasta ja ystäväni kuolemasta.

Lupasin tuoda Kaarinalle tuliaisia. Edelliseltä Espanjan-lomaltani vein hänelle erilaisia rannalta kerättyjä simpukoita. Kerroin hänelle, mitä ne olivat, hän hypisteli ja tunnisteli niitä käsissään ja ihmetteli. Kun kävelin pari viikkoa sitten jälleen rannalla, oli ensimmäinen lomapäiväni, mietin, löytäisinkö tällä kertaa erilaisia simpukoita tai ehkä kauniita, sileitä kiviä, joita Kaarina voisi pidellä käsissään. Olen voinut lopettaa etsimisen, sillä hän ei tarvitse enää mitään, hänellä on jo kaikki.

Kiitos, rakas ystävä!

"Elämä on tässä ja nyt"

Torstai 2.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Elämä on tässä ja nyt

Jatkan vielä yhden blogin verran Björn Natthiko Lindebladin kirjasta ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Edellisessä kirjoituksessani kerroin, kuinka yllättynyt olin teoksen humoristisesta, jopa jollakin tavoin kepeästä kerronnasta. Toki Lindeblad oli kirjoittanutkin, ettei kirjan tarkoitus ole olla uskonnollinen teos, ja se on yksi syy, miksi sitä oli helppo suositella kaikille matkustelusta ja vieraista kulttuureista pitäville.

Kirja jakautuu tavallaan kahteen osaan: luostaritarinoihin ja sen jälkeiseen elämään Ruotsissa. Lindeblad oli 46-vuotias tehdessään muutospäätöksen. Seitsemäntoista vuotta eri maissa buddhalaisissa luostareissa asuen oli pitkä ajanjakso, ja sen vuoksi mies oli yllättynyt, kun sisäinen ääni käski hänen jatkaa matkaansa. Tämä neuvo tarkoitti paluuta Ruotsiin.

Lindeblad oli viettänyt buddhalaisen munkin elämää, mikä käytännössä merkitsi sitä, ettei hän saanut omistaa mitään, päivittäinen ruokakin oli hankittava kerjäämällä. Ruotsiin saavuttuaan miehen oli saatava rahaa. Vähän aikaisemmin todettu harvinainen verisairaus väsytti, työttömyyskorvauksia oli vaikea saada, rahaa ei ylipäätänsä ollut saatavilla, mutta asunto, ruoka, vaatteet, lääkkeet, kaikki piti maksaa. Miten ihmeessä ihmiset pystyvät tähän? Lindeblad mietti. Lopulta vanhemmat antoivat kuukausittaisen määrärahan ennakkoperintönä, ja hän löysi ystävän kautta halvan vuokra-asunnon. Sitten iski masennus.

Oikeastaan mielestäni olisi ollut kummallista, jos Lindeblad ei olisi sairastunut masennukseen tilanteessa, jossa hän oli menettänyt koko entisen elämänsä, eikä pystynyt kunnolla rakentamaan uutta. Masennusjakso kesti puolitoista vuotta, ja sen aikana mies harkitsi hetken jopa itsemurhaa. ”Ahdistuksesta tuli ankarin ja parhain henkinen opettaja, joka minulla on koskaan ollut”, hän kertoo. Tuon raskaan elämänvaiheen aikana meditaatiosta tuli hänen henkireikänsä, pieni tuskaton hetki ahdistuksen keskellä. Vähitellen perheen ja ystävien tuella kurimus alkoi hellittää, Lindeblad työllistyi meditaatio-opettajana ja luennoitsijana, elämä alkoi tuntua taas hyvältä varsinkin, kun siihen ilmestyi rakastava ja ymmärtävä vaimo Elisabet.

Lindebladille tärkeä isä kuoli 82-vuotiaana. Kertomus isän kuolemasta sveitsiläisellä eutanasiaklinikalla, jossa tämä halusi lopettaa elämänsä keuhkoahtaumatautiin sairastuttuaan, on raastavaa luettavaa. Hän kertoo, kuinka äiti ja kaikki neljä veljestä olivat paikalla, tarkoin harkittu musiikki soi taustalla, ihmiset itkevät, halaavat toisiaan, kiittävät ja hyvästelevät. ”Muutaman sekunnin kuluttua, kesken Evert Tauben ”Linneaa”, jokainen lihas isän kehossa lakkasi toimimasta. Kuolema koitti silmänräpäyksessä. Panin merkille odottamattoman ilmeen isän pehmeillä, avoimilla kasvoilla. Täydellinen hämmästys. Kuin lapsi. Oli kuin hän ei hurjissa kuvitelmissakaan olisi osannut odottaa, että kuolema on sellainen.”

Lindeblad itse sai ALS-diagnoosin muutettuaan Ruotsiin. Lääkärin mukaan hänellä olisi elinaikaa vuodesta viiteen vuotta, ja tuosta ennustuksesta on kulunut nyt yli kaksi vuotta. ”En pelkää kuolemaa, en vain olisi valmis lopettamaan elämistä,” hän toteaa. ”En tietenkään pysty todistamaan uskomustani, mutta olen aina ollut vakuuttunut siitä, että elämä jatkuu toisella puolella. Se on minusta itsestään selvää. Joskus minusta jopa tuntuu, että siellä odottaa jokin hurja seikkailu.”

Olin viime lauantaina vuosi sitten menehtyneen tuttavani muistojuhlassa. Ohjelmassa oli musiikkia ja vainajan hyvin tunteneen papin sekä läheisten ja ystävien muisteluja. Puheissa korostui kristityn toivo ja luottamus siihen, ettei elämä lopu kuolemaan, vaan että ihmisen päämääränä on taivas.

Adventtikirkossa seuraavana sunnuntaina seurakunta lausui tavan mukaan uskontunnustuksen. Sen loppuosa kuuluu: ”...ja ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään.” Tämä kristinuskon sanoma tuli niin voimakkaasti esille viikonlopun tilaisuuksissa, että minun oli ruvettava pohtimaan sitä, mitä buddhalaismunkki ajattelee iankaikkisuudesta.

Lindeblad kertoo kirjansa lopussa uskovansa siihen, että elämä jatkuu toisella puolella. Buddhalaisen opin mukaan ihminen syntyy yhä uudelleen ja uudelleen. Edellinen eletty elämä vaikuttaa siihen, millainen seuraava elämä tulee olemaan. Jotta pääsisi ulos tästä päättymättömyyden kehästä, ihmisen tulee elää hyvää ja nuhteetonta elämää, ja tähän myös Lindeblad pyrki asuessaan buddhalaisluostareissa.

Kun peilaan tämän kirjan viestiä omaan elämääni, tunnen oloni onnekkaaksi: Kristinopin mukaan me pelastumme ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Vauhtia ja menoa kampaajalla

Lauantai 30.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Vauhtia ja menoa kampaamossa

Espanjan aurinko oli kuivattanut hiukseni, ja suolainen merivesi vienyt mukanaan kiharat, joten suunnistin Fuengirolassa kampaajalle. Tuumailin, että sittenpähän asia on pois huolesta, eikä tarvitse hankkiutua Suomessa heti hiuksia hoidattamaan. Fuengirolassa asiakkaalla on varaa valita: Jos haluat, voita mennä kokeilemaan onneasi espanjalaiseen, englantilaiseen, saksalaiseen, ruotsalaiseen tai suomalaiseen kampaamoon. Minä otin varman päälle ja valitsin suomalaisen, aikakin passasi ihan samalle päivälle. Hyvä juttu!

Mistä alkaisin? No, kaikkein ensimmäiseksi haluan kertoa, että kampaajani oli todella ammattitaitoinen (oli kuulemma laitellut hiuksia linnanjuhliinkin), ja minä olin erittäin tyytyväinen sekä lopputulokseen, hintaan että viihtyvyyteen.

Tuon viihtyvyyden takasi kampaajani lennokas persoona, joka nykykoulussa saisi ehkä diagnoosiksi jonkin kirjainyhdistelmän – mutta niitähän jaellaan tänä päivänä hyvin herkästi. Eiköhän tässä jokainen meistä ole muutaman kirjaimen arvoinen.

Kun istahdin hoitotuoliin, ihana ammattilaiseni aloitti seuranpidon ja puheenpulputuksen, josta ei tullut loppua. Täytyy sanoa, etten kaivannut naistenlehtiä, sillä tämän ihmisen elämä oli ollut niin seikkailurikas ja monipuolinen, että minunlaiseni keskivertoihminen kuunteli tarinaa lähes suu ammollaan.

Tuija – annetaan hänelle nyt tällainen nimi – oli ollut yrittäjä jo yläasteella. Hänelle riitti siivous- ja lastenhoitotyötä sekä hanttihommia isän yrityksessä niin, ettei käyttörahasta ollut puutetta.

- En halunnut pyytää rahaa, minun piti tienata itse. Sitä paitsi halusin ostaa kivoja tavaroita.

Opettajana olin tietysti kiinnostunut siitä, miten koulunkäynti oli sujunut tuolloin. No, siinä puolessa ei niinkään ollut kehumista.

Mikä Tuijasta sitten tuli isona? No, kampaaja nyt ainakin, mutta sen lisäksi joogaohjaaja, ravintoneuvoja, personaltrainer, vege-ruuan valmistaja yksityishenkilöille, eläinpihayrittäjä, majatalonpitäjä...Nämä toimet tulevat mieleeni näin äkikseltään. Uusin haave on ostaa joskus oma maalaistalo Espanjasta ja tarjota siellä majoituspalvelua. Mutta kaikki riippuu universumista – Tuijan mukaan.

Jossain vaiheessa puheenaihe kiepsahti sattuneesta syystä koronaan, ja minä kysäisin, oliko hän saanut rokotukset Espanjassa. Pienen hiljaisuuden jälkeen Tuija ilmoitti, ettei aikonut ottaa ollenkaan rokotuksia. Universumi hoitaisi nämä asiat, eikä rokotuksien vaarallisista sivuvaikutuksista voinut tietää, sitä paitsi maskien käyttö oli myös vaarallista, ja niin… Minä yritin olla kohtelias, enkä ruvennut inttämään, mutta sanoin kuitenkin, että lehdissä ja uutisissa kerrotaan valtavia lukuja kuolleista ja vakavasti sairastuneista.

- Voi, en minä seuraa uutisia. Niistä tulee vain paha mieli.

Minulle tuli jonkin verran paha mieli siitä, ettei palveluammatissa oleva ihminen, joka on työssään lähikontaktissa pitkiä aikoja asiakkaan kanssa, rokotuta itseään. Myös asiakkailla tulisi olla valinnanvapaus: Menenkö kampaajalle, jolla ei ole rokotuksia, vai etsinkö toisen kampaajan? Uskonkin, että Tuijan asiakasmäärä pienenisi, mikäli tieto kampaajan rokotevastaisuudesta leviäisi.

No, me jatkoimme juttua ilman sen enempiä kommentteja yli maapallon levinneestä vakavasta sairaudesta.

-Tiedätkö, kun minulla on täällä hiiri!

- Hiiri? Siis missä?

- No, kun minun piti ruveta tyhjentämään asuntoa (uusi koti oli hakusessa, entisen asunnon omistajan kanssa oikeudenkäynti edessä), niin toin semmoisia pussukoita tuonne kampaamon perälle (totisesti siellä oli monenmoisia kasseja ja nyssyköitä), ja siellä se hiiri ilmeisesti viihtyy. En minä raski laittaa mitään loukkua. Pitäisi viedä nuo pussit kierrätykseen.

Nyökkäilin, olin samaa mieltä: turha roina pois!

- Ja ajattele, yhtenä päivänä huomasin, että se oli syönyt minun purkeista noita ravintolisiä!

Kun kävelin kampaajalta takaisin hotelliini, minulla oli paljon mietittävää. Ilo uudesta kampauksesta toi hyvää mieltä, ja Tuijan tarinointi aiheutti helpotuksen tunteen siitä, että minä olin saanut viettää lopultakin aika tavanomaista elämää. Toisaalta joudun nostamaan hattua henkilölle, joka on jaksanut kokeilla monenlaista asioita monenlaisin tuloksin ja jaksaa edelleen katsoa tulevaisuuteen odottavin ja luottavaisin mielin.

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteistä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Torstai 14.10.2021 - Pirkko Jurvelin

Anteeksipyyntö: Olen ominut piirteitä vieraista kulttuureista ja jatkan edelleen

Paistoin tänään pakastepitsaa. Hyvän makuinen ja helppo ratkaisu näin reissaajalle ja muutenkin. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ensimmäiset ranskanperunat eli ranskalaiset (!) ja hampurilaiset (!) cocacolan siivittäminä tulivat ruokapaikkoihin. Oli siinä ihmettä kerrakseen! Pikaruoka ei kuitenkaan yleensä ole ihan minun juttuni, mutta sen sijaan espanjalaistyyliin valmistettu ateria ja varsinkin intialaisen keittiön ruoka maistuvat erinomaisesti: Tikka masala, yes! - Joko minun tässä vaiheessa pitää pyytää anteeksi omimaani ruokakulttuuria?

Tosiasia on se, että meillä ei enää juurikaan syödä perunoita ruskean kastikkeen kanssa, eikä sen puoleen hernekeittoakaan. Einesmaksalaatikko menisi hyvin alas, mutta siitä minulla tulee maha kipeäksi. Mutta hei, kanssakokkaajat, kuka meistä edes tulee ajatelleeksi jotain ”kulttuurin omimista” valmistaessaan tai syödessään ruokaa, joka alun perin on kotoisin suurin piirtein toiselta puolelta maapalloa? Eihän tässä voi muuta sanoa kuin että kaunis kiitos italialaisille, espanjalaisille, intialaisille, kiinalaisille ja ties keille kaikille siitä, että olemme päässeet eroon perisuomalaisesta keittiöstä!

On minulla muutakin tunnustettavaa kuin tuo pitsa: Minä tykkään käyttää farkkuja. Minulla on näiden vuosikymmenien aikana ollut varmasti ainakin sadat erilaiset farkut, ja nytkin niitä löytyy kaapista viidet erimalliset. Sorry vain, te Amerikan lehmipojat ja kaivostyöläiset, mutta näin on. Farkut ovat siis alun alkaen olleet vahvasta kankaasta tehdyt työhousut. Ne suunnitteli amerikkalainen vaatturi Jacob Davis 1870-luvulla, ja näistä housuista tuli varsinainen hitti raskaan työn tekijöiden keskuudessa. Kun James Dean käytti farkkuja vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassa ”Nuori kapinallinen”, niin muoti oli syntynyt! Anteeksi, anteeksi, mutta farkuista en luovu ilman taistelua!

Ja sitten vielä yksi juttu: Kun opetin aikoinani koulussa musiikkia, niin annoin lasten soittaa aina monenlaisilla soittimilla. Tuleepa nyt mieleeni, että soitinten joukossa oli marakasseja,kastanjetteja, kulkusia, quiroja (googlatkaa, jos ette tiedä), tamburiineja, ja kai joku panhuilukin jostain löytyi… Kyllä lapsista lähti ääntä, kun he paukuttelivat menemään näillä vieraiden maiden soittimilla, ja olihan meillä hauskaa! Kyllä me välillä soitimme kanteleellakin, tietysti, ainakin tuossa Kalevalan päivän tietämillä, mutta silloin meno ei ollut ihan niin rentoa.

Joidenkin vieraaseen kulttuuriin kuuluvien asioiden omiminen tai niihin sopeutuminen ei olekaan minulle sitten niin helppoa. Yksi juttu on poskisuudelmat. En vieläkään muista, kumpi poski minun pitäisi kääntää ensiksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kyllä kättely on eri luontevaa tuohon verrattuna ja ehkä näin tautiaikana hygieenisempääkin.

Minä olen ominut kulttuureja siitä lähtien, kun synnyin. Vahvimpana kohdallani painottuu tietysti kotoperäinen elämäntyyli, mutta kun alle kaksikymppisenä lähdin maailmalle, niin silloin alkoivat uudet ajatukset ja tavat tarttua. - Ette usko, kuinka vaikeaa oli opetella uudestaan sinuttelemaan vanhempia ihmisiä sen jälkeen, kun olin asunut vuoden Saksassa. Olin ihan pihalla aluksi! - Eikä nykyisin tarvitse edes matkustaa ulkomaille, sillä vieraat ajatukset, tavat, tottumukset, ruoka, pukeutuminen, musiikki, kirjallisuus, kaikki se, mikä kuuluu ihmiselämään, hyökkäävät kimppuumme, kun aukaisemme television, radion tai jonkin muun viestimen. Yritä siinä sitten pysytellä neutraalina suomalaisena.

On hienoa, että voimme saada uusia ideoita ja näkemyksiä elämäämme. Kun maailmankuvamme laajenee, pystymme ymmärtämään toisiamme paremmin – näin ainakin toivon. Me ihmiset tällä maapallolla emme elä yksin, vaan yhdessä toistemme kanssa. Kiitos seurasta!

P.s. Jos joku vielä jaksaa ahdistua joistakin pikkuleteistä tai lappalaismyssystä tai vastaavasta, niin minulla on neuvo: Ajattele vaihteeksi ihmisten tilannetta Afganistanissa. Kyllä siinä yhteydessä pienemmät harmituksen aiheet unohtuvat.

Jääkausi tulee - oletko valmis?

Sunnuntai 15.8.2021 - Pirkko Jurvelin

Jääkausi tulee – oletko valmis?

Olin parina päivänä Oulun keskustassa kotiseutumarkkinoilla myymässä muutaman muun kirjoittajan kanssa omaa tuotantoani. Pöytämme vieressä oli Lions Clubin teltta, ja tällä järjestöllä oli päivien teemana ilmastonmuutos. Järjestön vapaaehtoiset jakoivat tietoa, tarjosivat kotimaisia omenoita ja järjestivät aiheeseen liittyviä tietokilpailuja. Eräs tuttavani oli menossa mukana, ja juttelimme teemasta jonkin verran. Jälleen kerran hiipi mieleeni kerettiläinen epäilys: Onko tässä paljon melua tyhjästä? Olen samaa mieltä siitä asiasta, että maapallo on saastumassa ihmisen toimien ja välinpitämättömyyden johdosta, mutta voimmeko me todellakin vaikuttaa ilmastonmuutokseen? Siispä rupesin hakemaan tietoa.

Sain selville, että maapallon ilmasto on vaihdellut koko sen olemassaolon ajan. Viime jääkauden (n. 20 000 vuotta sitten) aikoihin maapallon keskilämpötila oli noin kuusi astetta nykyistä alhaisempi. Toisaalta taas hirmuliskojen aikaan ( 80-100 miljoonaa vuotta sitten) ilmasto oli erittäin lämmin, eikä jäätiköitä juurikaan esiintynyt, ja esimerkiksi etelänavan jäätiköitä peitti metsä.

Jos mennään vielä varhaisempiin vaiheisiin maapallon historiassa, niin maapallolla vallitsi useista syistä johtuen kasvihuoneilmiö korkeine lämpötiloineen, mutta vähitellen happea tuottavien eliöiden määrän lisääntyminen ja hiilidioksidin määrän väheneminen vei pallomme ensimmäiseen jäätikkövaiheeseen. Aikaa tähän kului tosin noin kaksi miljardia vuotta. Nämä tiedot eivät meitä sinänsä hätkähdytä, onhan noista muutoksista vierähtänyt aikaa, ja toisaalta siirtymät ovat tapahtuneet niin hitaasti, että luomakunnalla on ollut runsaasti aikaa sopeutua niihin. Mielenkiintoinen on kuitenkin se olettamus, että maapallo on menossa jälleen kohti kylmää vaihetta. Se, miksi näin tulee tapahtumaan, on monen tekijän summa, joita en nyt tässä käy kertaamaan (tietoja esimerkiksi: ilmasto-opas.fi).

Joka tapauksessa tutkijoiden mukaan elämme parhaillaan jääkausien välistä lämpimämpää aikaa. Ilmeisesti ihmisten aiheuttamat kasvihuonepäästöt hidastavat kuitenkin ilmaston kylmenemistä, joten tukevien toppavarusteiden tarve tulee olemaan vasta muutaman kymmenen tuhannen vuoden kuluttua. Asiantuntijoiden mukaan perimmäinen syy jääkausivaihteluun ovat maan pyörimisakselin kallistuskulman vaihtelut, jotka muuttavat auringon säteilyn jakautumista eri leveyspiireille ja eri vuodenajoille.

Maapallon ilmastossa on myös lyhytaikaisia muutoksia, jotka johtuvat auringon säteilyn muutoksista sekä myös esimerkiksi tulivuorenpurkauksista, joiden yhteydessä ilmakehään pääsee rikkidioksidia. Tähän liittyen monimutkaisen prosessin kautta auringon säteily sinkoutuu takaisin avaruuteen, mikä puolestaan aiheuttaa ilmanalan jäähtymisen. Mielenkiintoista oli lukea, että vuonna 1991 Pinatubo-tulivuoren purkaus Filippiineillä pysäytti maapallon lämpenemisen useammaksi vuodeksi. Myös suurempien meteoriittien törmääminen maahan aiheuttaa vastaavanlaisen kylmenemisen ilmastossa.

”Ilmasto voi jonkin verran heilahdella aivan luonnostaankin ilman mitään ulkoista painetta. Tämäntyyppinen vaihtelu saa alkunsa ilmastojärjestelmien eri osien, erityisesti ilmakehän, valtamerien ja jäätiköiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Ilmaston vaihtelua viimeisten vuosituhansien aikana tutkitaan mm. puiden vuosirenkaista ja meri- ja vesialueiden pohjakerrostumista” (ilmasto-opas.fi).

Ilmaston lämpenemisellä tarkoitetaan oikeastaan viime vuosikymmeninä tapahtunutta maapallon alailmakehän ja merien keskilämpötilan nousua ja sen arvioitua jatkumista. Hyvin usein kyseisestä ilmiöstä käytetään termiä ”ilmastonmuutos”. IPCC:n (Intenationl Plant Protection Convention) raportin mukaan erittäin monipuolisten tutkimusten loppupäätelmänä voidaan sanoa, että ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutus ihmisen hyvinvointiin on ”pientä verrattuna talouskasvuun”.

Mitä me tästä opimme? Emme mitään? No, minä ainakin opin sen, etten juurikaan pysty omilla teoillani vaikuttamaan ilmastonmuutokseen. Pallo pyörii, aurinko paistaa toisinaan väärästä kulmasta, ja jäätiköt sulavat vain jäätyäkseen uudestaan. Pelon, ahdistuksen ja suoranaisen epätoivon lietsominen näillä asioilla, joille emme suurimmaksi osaksi voi mitään, on hulluutta ja väärin. Ilmastoahdistuksen sijaan voisimme katsoa tarkemmin ympärillemme, ehkä huomata jonkun tai jotakin konkreettista, joka tarvitsee minun apuani, johon voin vaikuttaa. Tutkitun tosiasian mukaan myönteinen suhtautuminen lähellä oleviin ihmisiin hillitsee pelon tunnetta. - Taidan lähettää Gretalle kortin, jossa lukee: Relaa ja nauti nuoruudestasi!

Kehoneutraalius

Sunnuntai 4.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Kehoneutraalius

Miltei jokainen meistä on saanut kuulla,lukea ja nähdä lähes kyllästymiseen saakka juttuja ja ohjelmia, joissa kerrotaan, kuinka tärkeää kehopositiivisuus on. Siis mikä? Kehopositiivisuudella tarkoitetaan sitä, että meidän jokaisen tulisi rakastaa itseämme juuri sellaisena kuin olemme välittämättä siitä, onko painomme, pituutemme, kehonosien mittasuhteet, raajojen määrä, hiusten malli ja laatu jne sellaisia kuin ne keskivertoihmisellä yleensä ovat.

Aate tuntuu hyvältä. Jos olen menettänyt käteni tai jalkani onnettomuuden tai sairauden seurauksena, se ei muuta ihmisarvoani ollenkaan. Ei tietenkään. Jos en näe tai kuule, tai jos en pysty hengittämään ilman happirikastetta, on minun ihmisarvoni näistä poikkeavuuksista huolimatta sama kuin kaikilla toisillakin. Tietysti on.

Nykyisin kehopositiivisuuden käsite liitetään kuitenkin hyvin vahvasti yhteen ylipainon eli lihavuuden kanssa. Jokaisen tulisi rakastaa itseään kaikista ylimääräisistä kiloista huolimatta. Totta kai. Tähän keskusteluun on viime aikoina yhdistetty voimakkaasti kuitenkin myös terveysnäkökulma, ja tämä on aiheuttanut närkästystä ja suoranaista suuttumista. Onko hyvä, että ihminen vain rakastaa ja rakastaa itseään, eikä yritä tehdä mitään sille, että ylipainosta johtuvat sairaudet uhkaavat tulevaisuudessa, elleivät jo ole olemassa? Kuinka paljon ylipainosta johtuvat terveysongelmat kuormittavat jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän yhteiskunnan hoitokapasiteettia? Onko oikein, että ihminen pitää mieluummin sairautensa kuin pudottaa painoaan ja tulee terveeksi? Saavatko lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset ylipäätänsä puhua asiasta potilaille, vai onko se liian loukkaavaa ja henkilökohtaista?

Muutama vuosi sitten näin suomalaisen dokumentin todella ylipainoisesta nuoresta tytöstä. Hän kertoi itsestään avoimesti, kävi terveystarkastuksessa kuvausten aikana (kaikki kunnossa toistaiseksi), hän harrasti valokuvausta, ja elämä tuntui olevan hallinnassa, vaikka tämän nuoren naisen liikkuminen olikin vaivalloista ja hidasta.

Dokumentin loppupuolella haastattelija kysyi, millaisena tyttö näkee elämänsä vuoden kuluttua. Tämä vastasi:”Toivon, että olisin muutaman kilon kevyempi.” Ohjelmasta jäi surullinen olo, vaikka se ei varmaankaan ollut tekijöiden tarkoitus.

Kehoneutraaliuden periaatteena on oman kehon hyväksyminen: Minä olen tällainen, näillä eväillä mennään. Hyväksyn itseni, ja vaikka en niin ylenpalttisesti rakastakaan peilikuvaani, niin tämä riittää.

Minä pidän tuosta sanasta: kehoneutraalius. Mitä väliä sillä on, onko kehoni musta vai valkoinen (tai siltä väliltä), lihava tai laiha, ryppyinen tai sileä, kulunut tai kimmoisa, sopusuhtainen tai jotain muuta! Minulla oli kouluaikoina kaveri, joka puhui leveämpää Tornion murretta kuin minä. Hänen lempisanontansa oli:”Mitä se viehraalle kuuluu!” Niin juuri.

Ja jotta tämä teksti ei aivan näin lyhyeen loppuisi, liitän tähän mukaan vielä kolmannen ilmaisun: ”toksinen positiivisuus”. Tämä ilmaisu kertoo, että ihminen näkee positiivisuuden ainoana oikeana tapana elää elämää, keskittyy pelkästään hyviin asioihin ja työntää ikävät ajatukset ja tapahtumat syrjään. Some-maailmassa tämä ilmiö näkyy erityisen hyvin: Vain hyvät asiat ovat julkaisemisen arvoisia, ja jos niitä ei ole, niitä keksitään. Toksisen positiivisuuden ajatusmallia on tutkittu – tietysti on -, ja on todettu, ettei tällainen yltiöpäinen myönteisyys ja hehkuttelu ole aina pelkästään hyväksi. Ihmiselämään kuuluu kaiken mukavan ja hyvän ohella huolia ja murheita, itseinhoa ja epäonnistumisia. Niitä ei tarvitse eikä tulekaan lakaista maton alle ja teeskennellä, että aurinko paistaa myös kaamosaikana ympäri vuorokauden. Ei paista, eikä tarvitse paistaa! Ihmisiähän tässä ollaan, ja sen näköistä elämää eletään. Ja sitä paitsi: Mitä se viehraalle kuuluu!

Ihana halata!

Maanantai 14.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihana halata!

En ollut tavannut ystävääni pariin vuoteen. Hän asui ulkomailla, sitten tuli korona tuoden mukanaan kaikenlaisia esteitä, ja kun hän muutti Suomeen, pandemia jylläsi edelleen. Mutta nyt, viime viikolla, näimme toisemme pitkän tauon jälkeen. Hän halasi minua, ja minä rutistin häntä, vaikka se tuntui kamalan oudolta – jopa kielletyltä.

Viime viikonloppuna juhlimme lastenlasten lakkiaisia ja rippijuhlaa. Oli ihanaa nähdä heidät pitkän tauon jälkeen, jutella heidän kanssaan,kysellä tulevaisuudensuunnitelmia – ja halata! Minua itketti, kun rutistin näitä nuoria, ja kun he halasivat minua. Se tuntui niin hyvältä ja läheiseltä.

Olemme joutuneet välttelemään toistemme koskettamista jo puolitoista vuotta. Kun olemme nähneet tuttuja (jos olemme tunnistaneet heidät maskien takaa), olemme nyökytelleet ja jutelleet säädyllistä etäisyyttä pitäen. Ei liian lähelle, ei. Tieteellinen totuus on kuitenkin, että ihminen – kuten monet muutkin luomakunnan olennot – tarvitsee koskettamista, siis: tarvitsee, koska sillä on terveyttä edistäviä vaikutuksia. Halaaminen tuottaa ihmisaivoissa oksitosiinia, joka lievittää ahdistusta ja vahvistaa ihmisten välistä luottamusta ja kiintymystä. Tämän lisäksi kehoon välittyy dopamiinia, joka kohottaa mielialaa, sekä endorfiineja ja serotiinia, jotka estävät alakuloa.

Erään yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan ystävällinen koskettaminen lisäksi lievittää kivun tunnetta, alentaa diabeetikoilla veren glukoosiarvoja sekä parantaa syöpäpotilaiden vastustuskykyä. Ja tämän kaiken saa aikaan toisen ihmisen hyvää tarkoittava kosketus.

Mieleeni on jäänyt tapahtuma synnytyslaitokselta. Olin saanut vauvan muutama tunti aikaisemmin ja ajattelin jo olevani sen verran kunnossa, että uskallan lähteä käymään vessassa. En päässyt sinne asti, vaan pyörryin käytävälle. Heräsin siihen, että sairaanhoitaja pyyhki hiukset otsaltani ja kyseli, miten voin. Tuo kosketus. Vaikka tapahtumasta on kulunut kymmeniä vuosia, on mieleeni jäänyt tuo ystävällinen, lempeä kosketus ja huolehtiva kysymys.

Kun tutkin halaamiseen, ystävälliseen koskettamiseen liittyviä artikkeleita, tuli eteeni monenlaisia erikoisia faktoja. Tiesittekö esimerkiksi, että tuntoaisti kehittyy alkiossa ensimmäisenä ja sammuu ihmisessä viimeisenä? Tämä tarkoittaa sitä, että pientä vauvaa täytyy pitää sylissä, helliä ja kosketella, niin että hän ymmärtää olevansa rakastettu. Ja viimeinen asia, minkä voimme tehdä sairaan vanhuksen vuoteen äärellä, on koskettaa ja halata häntä, pitää kädestä kiinni, sen hän ymmärtää ja tuntee.

Kevin Zaborney on yhdysvaltalainen psykologi, joka on ottanut halaustutkimukset tosissaan, ja siksi hän kutsutaan ”halauslähettilääksi”. Kyseinen herra on luonut virallisen National Hugging Dayn (kansainvälinen halauspäivä), jota vietetään 21.tammikuuta - en minäkään tiennyt. Kyseistä päivää on vietetty ensimmäistä kertaa vuonna 1986, ja tapa on kuulemma leviämässä koko ajan yhä laajemmalle kansainvälisesti. Sattuneesta syystä pari viime vuotta ovat olleet hiljaisia tällä rintamalla, mutta eiköhän tästä suosta jo pian nousta. Käväiskääpä katsomassa sivustoa: nationalhuggingday.com.

Kymmenkunta vuotta sitten Italiasta, Valdaron kylästä, löydettiin kivikaudenaikainen, toisiaan syleilevä pariskunta. Vainajat olivat olleet kuollessaan 18-20- vuotiaita, mies ja nainen, eikä heidän kuolinsyynsä ole selvinnyt. Heistä ei kuitenkaan löytynyt mitään merkkejä väkivallasta. Ei myöskään voida olla varmoja siitä, kuoliko pariskunta sylikkäin, vai aseteltiinko vainajat tällaiseen asentoon.

Kosketus, halaus tuhansien vuosien takaa on nähtävissä tänä päivänä Mantuan arkeologisessa museossa.

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Lauantai 22.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Ihanaa, kun sinä olet olemassa!

Ystäväni Alzheimerin tauti on edennyt jo aika pitkälle, ja hän viettää arkensa hoivakodissa. Onneksi Leenan mies asuu nyt hänen kanssaan, eikä hänen tarvitse tuntea yksinäisyyttä, vaikka vierailut ovat pitkään olleet tämän tautitilanteen vuoksi enemmän tai vähemmän katkolla.

Kävin viime viikolla tervehtimässä ystävääni. Leena oli huoneessaan, ja hänen miehensä nukkui päiväunia toisessa makuuhuoneessa. Pitkästä aikaa saimme jutella ihan kahden kesken. Meidän keskustelumme menee lähinnä siten, että minä tarinoin yhteisistä tuttavistamme ja perheenjäsenistämme, muistelen menneitä ja kerron, kuinka tärkeä hän on ollut minulle vaikeina aikoina. Leena oli aina valmis kuuntelemaan ja olemaan läsnä – vaikka sitten vain siellä puhelimen toisessa päässä. Nyt Leena kuuntelee minua, hymyilee, naurahtaa joskus iloisesti ja päivittelee välillä. Hän yrittää vuorostaan puhua asioista, mutta sanoja ei löydy, ja ajatukset katkeilevat, nykyaika ja entinen menevät sekaisin, mutta ei se meidän juttutuokiotamme haittaa. Meillä on hyvä yhteys keskenämme.

Kun olin lähdössä, herättelin Matin ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän lupautui lausumaan runon tulevassa perhejuhlassa ja pani ajankohdan muistiin kalenteriinsa. Hän on ajan tasalla. Lopuksi työnsin Leenan pyörätuolilla hoivakodin yhteisiin ruokailutiloihin, sillä päivällisaika alkoi olla käsillä. Kun hyvästelin ystävääni, hän tarttui kädestäni kiinni ja sanoi:”Ihanaa, kun sinä olet olemassa.” Minua itketti. Hymyilin ja sanoin, että myös minusta on ihanaa saada omistaa sellainen ystävä kuin hän on.

Kotimatkalla pyyhin kyyneleitä silmistäni ja mietin, oliko minulle kukaan koskaan aikaisemmin sanonut samalla tavalla kuin tämä muistisairas ystäväni. En ainakaan muista. Olenko minä sanonut tuolla tavalla kenellekään koskaan? En muista.

Luultavasti meillä jokaisella on lähellä ja kaukana ihmisiä, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Toivon ainakin niin. Me suomalaiset emme juuri ylisanoja viljele, mutta monesti olen ystävien kesken tuumannut, että ”olipa ihana jutella”. Se ihanuus on tarkoittanut usein sitä, että olen voinut puhua myös vaikeista ja ikävistä asioista, en ainoastaan niistä hyvistä kuulumisista.

Ystävyyden merkitystä ihmiselle on tutkittu paljon. Markku Ojanen, jota nimitetään ”onnellisuusprofessoriksi”, kirjoittaa, että ystävien ja muiden läheisten antama sosiaalinen tuki poistaa tai vähentää stressaavia kokemuksia ja vahvistaa vähemmän uhkaavia tulkintoja kielteisistä tapahtumista eli liennyttää negatiivisia ajatuksia. Psykologi Elina Nurmisen mukaan lapsuuden ja nuoruuden aikaiset ystävyyssuhteet ennustavat onnellisuutta ja hyvinvointia aikuisena.

Muutama vuosi sitten julkaistun yhdysvaltalaistutkimuksen tulokset osoittavat, että ystävyyden vaikutus vahvistuu iän myötä, ja iäkkäillä ihmisillä vahvat ystävyyssuhteet korreloivat voimakkaasti hyvinvoinnin kanssa. Kyllä, ystävyyden ja sekä fyysisen että psyykkisen terveyden välinen yhteys on selkeä. Esimerkkeinä puuttuvien sosiaalisten suhteiden vaikutuksesta mainitaan altistuminen erilaisiin sydänsairauksiin, astmaan, korkeaan verenpaineeseen, depressioihin ja monenlaisiin pelkotiloihin. On jopa tultu siihen tulokseen, että ihminen, jolla on ympärillään ystäviä, saa tämän ansiosta lisävuosia elämäänsä. Kiinalainen sananlasku sanoittaa ystävyyden merkityksen seuraavasti: ”Mikään matka ei ole pitkä, kun rinnalla kulkee ystävä.”

Olin käyttämässä kesällä tyttäreni 5-vuotiasta tytärtä uimarannalla. Hän oli taitava uimari, mutta vielä taitavampi sosiaalisissa taidoissa. Fanni kahlasi syvälle veteen ja rupesi heti leikkimään erään täysin vieraan lapsen kanssa. Kun tämän isä huuteli lasta jo pois vedestä, Fanni etsiskeli uutta kaveriehdokasta ja lähestyi toista tyttöä, joka ei kuitenkaan halunnut alkaa leikkimään vieraan kanssa. Fanni ei tästä masentunut, vaan silmäili ympärilleen ja hei – tuolla oli jälleen uusia lapsia!

Katselin hymyillen tytön etenemistä tässä vesipitoisessa sosiaalisessa kentässä. Hänellä näytti olevan taitoa, halua ja rohkeutta etsiä ympärilleen mukavia ihmisiä. Ennustan Fannille ystävärikasta tulevaisuutta!

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Keskiviikko 5.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Sananlaskun mukaan vanha koira ei opi uusia temppuja. Laajennetussa merkityksessähän tuota lausetta käytetään, kun tahdotaan sanoa, että ikääntyminen tarkoittaa sitä, ettei ihminen(kään) voi oppia enää uusia asioita.

Useat tutkimukset ovat kuitenkin jo kauan sitten kumonneet tämän väittämän. Yritin lukea Catherine Malaboun kirjaa ”Mitä on tehtävä aivoillemme”, joka käsittelee kyseistä aihetta biotieteiden näkökulmasta. Täytyy myöntää, että ymmärsin tekstistä noin joka kymmenennen sanan (että, jotta, kun…), mutta viesti tuli kuitenkin selväksi: Ihmisaivot ovat plastiset, ja ne kehittyvät ja muuttuvat läpi elämän vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Aikaisemmin on väitetty, että aivojen toiminta alkaa heiketä ikääntymisen myötä. Monet nykytutkimukset ovat osoittaneet tämän väitteen kuitenkin vääräksi, ja mielestäni tätä ilosanomaa tulisi kuuluttaa isolla äänellä kaikkialle: Hei me opimme! Mitä mukavaa haluan oppia/opiskella/tutkia seuraavaksi!

Aivot ovat kehomme tärkein osa. Jos aivoissa tapahtuu vahingoittumista, se näkyy yleensä myös muualla ihmisruumiissa. Tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi puheen vaikeutuminen ja raajojen liikuttaminen aivoverenkierron häiriön yhteydessä. Onneksi on kuitenkin niin, että aivomme ovat mukautuvaiset ja oppivaiset, ja ajan ja kuntoutuksen myötä ne pystyvät toimittamaan uudestaan entisiä tehtäviä.

Tammikuussa 2000 Lyonin Èdouard-Herriotin sairaalassa suoritettiin ensimmäinen kahden käden siirto ihmiselle. 33-vuotiaan Denis Chatelierin kädet oli jouduttu amputoimaan neljä vuotta aikaisemmin tapahtuneen räjähdysonnettomuuden johdosta. Lääkäriryhmä pohti ensiksikin sitä, että pystyttäisiinkö potilaan ja luovutettujen käsivarsien siirto suorittamaan niin onnistuneesti, että vanhan ja uusien kehonosien välille saataisiin täsmällinen anatominen jatkuvuus. Toinen ja aivan oleellinen kysymys oli se, että saataisiinko aikaan jatkuvuus myös psykologisella ja neurologisella tasolla.

Chatelierin tapaus osoitti, että tämä on mahdollista. Miehen haamusäryt ovat kadonneet, ja hänen motorinen edistyksensä on osoittanut, että hänen aivonsa ovat onnistuneet integroimaan siirretyt kädet.

Siis, kyllä, sekä vanha ihminen että vanha koira oppivat uusia asioita. Olen opiskellut harrastuksenomaisesti hepreaa ja espanjaa iltaisin aikuisryhmissä. Heprean opiskelu on jäänyt, mutta espanjan parissa puuhastelen yhä. Motivaatiota löytyy, koska Espanja on yksi mieluisista lomakohteistani, ja olen todennut kerran jos toisenkin, ettei siellä englannilla pitkälle pötkitä. Jotenkin minua on kuitenkin ruvennut tympäisemään, kun vuosien iltaistuntojen jälkeenkin kielitaito on kauniisti sanottuna jokseenkin kohtuullinen. Tekstiä ymmärrän hyvin, mutta puheen tuottaminen ontuu. Lukioikäisenä opiskelin neljää kieltä yhtä aikaa: englantia, saksaa, latinaa ja ruotsia. Eihän siinä mitään, opin oikein mukavasti. Olenko minä nyt liian vanha oppimaan edes yhtä uutta kieltä kunnolla? Ai, niin, nyt muistankin. Istuin iltakaudet työpöytäni ääressä ja pänttäsin pänttäämästä päästyäni sanoja, verbien taivutusmuotoja ja käännöksiä. Tein töitä ja opin.

Charlie Chaplin ei asettunut koskaan vanhuudenlepoon. Kun mies täytti 70 vuotta, hänestä tuli isä jälleen kerran. 78-vuoden iässä hän ohjasi ensimmäisen ja ainoaksi jääneen värielokuvansa. Mies oli loppuun asti täynnä elämäniloa ja älyllistä kiinnostusta ympäristöönsä.

Kun luin lähdekirjallisuutta tätä blogia varten, mieleeni tuli, että oppiminen vaatii lähinnä myönteistä asennetta, eikä iällä ole tulosten suhteen suurtakaan merkitystä. Meidän aivomme pystyvät, mutta meidän itsemme on haluttava.

Vegaaninen kanakastike

Maanantai 5.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Vegaaninen kanakastike

Lueskelin mainoslehteä, jossa oli ruokareseptejä, helppoja ja nopeita. Tarjolla oli myös vegaanisen kanakastikkeen ohje. Siis vegaaninen kanakastike? Vegaaninen=ei sisällä tuotteita eläinkunnasta, kana=lintu, eläin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen piti laittaa yksi paketti The Vegetarian Butcher Chickened out chunks-soijapaloja, mikä nimike kääntyy käännösohjelman mukaan suurin piirtein seuraavasti: vegaanisen teurastajan kananpaloja, tai siis jotain tuonne päin. Tämä asia vaikutti aika oudolta, joten jatkoin googlaamista. Vegaani=henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, kananmunia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegetaristi=kasvissyöjä, mutta hänen ruokavalioonsa saattaa kuulua myös maitotuotteita, munia, kalaa jne.

Eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden poistaminen ruokavaliosta johtuu eettisistä (eläinten tarhaaminen ja tappaminen) ja ympäristönsuojeluun liittyvistä (ilmastonmuutos) syistä. Ainakin nämä seikat yleensä tulevat esiin, kun haastatellaan kasvisruokavalion valinneita henkilöitä.

Jatkoin tiedon hakemista ja löysin esimerkiksi seuraavanlaisia vegaanisia valmistuotteita: kasvisburgerpihvit, kasvisnuggetit, kasvisgrillimakkara, Bratwurst, erilaiset wingsit, monenlaiset pyörykät, juusto ja maito. Vaihtoehtoja löytyy todella paljon, eivätkä tuotteiden hinnat tuntuneet kovin korkeilta ainakaan minusta, joka keliaakikkona joudun kauhistelemaan gluteenittomien leipien ja leivonnaisten sekä muidenkin tuotteiden hintoja. Huh!

Ainoa asia, joka minua tässä tapauksessa nyt häiritsee, on se, että niille henkilöille, jotka eivät halua syödä lihaa, markkinoidaan ruokaa sellaisella mielikuvalla, mikä liittyy lihaan. Miksi ihmeessä? Kun vegaaneja on haastateltu, he ovat yleensä olleet sitä mieltä, että tällainen mielikuvamarkkinointi on ihan ok. Minusta tämä on kummallista ja hämäävää. Vegaaninen kanakastike ei ole kanakastiketta, koska siinä ei ole kanaa. Se on – no, vaikkapa soijapalakastiketta (mutta kukapa sellaista haluaisi syödä?). Toisaalta näissä haastatteluissa on käynyt ilmi myös se seikka, että useimmat vegaanit pitävät lihan mausta, vaikka ovat eettisistä syistä jättäneet sen pois ruokavaliostaan.

Markkinoilla on olemassa sähkötupakka, joka ei sisällä tupakkaa. Tämä – todella vaaralliseksi osoittautunut tuote – on luotu helpottamaan tupakoinnista luopumista tai korvaamaan tupakointi kokonaan. On myös olemassa alkoholitonta viiniä ja olutta, mutta nyt minun täytyy myöntää, etten tiedä, käyttävätkö esimerkiksi AA:ssa käyvät henkilöt näitä tuotteita, vai haluavatko he luopua kokonaan myös siitä mielikuvasta, jonka alkoholittomankin viinin juominen voisi aiheuttaa. Mutta tuo mielikuvamarkkinointi iskee inhimillisyyden ytimeen: Sinun ei tarvitse luopua mistään, mistä pidät.

EU:ssa neuvotellaan parhaillaan siitä, että erilaisten lihaa tarkoittavien sanojen ja ilmaisujen käyttäminen vegaanisen ruuan yhteydessä kiellettäisiin. Tämä kuulostaa sangen järkevältä, vaikka toisaalta on huvittavaa, että moisen asian kieltämiseen tarvitaan koko EU:n apua. No, jäsenmaita on paljon, ruokabisnes pyörittää vegenakkeja ja muuta lihaisan kuuloista kasvisruokaa lukemattoman monen tehtaan voimalla, joten tuskinpa mitään päätöksiä on odotettavissa ihan lähitulevaisuudessa.

Tiesitkö muuten, että tehdastekoiset kasvisruuat sisältävät huomattavan paljon sokeria, suolaa ja rasvaa? Pitäähän se maku jostakin saada.

James Freeman ja "Viimeinen shamaani"

Tiistai 16.3.2021 - Pirkko Jurvelin

James Freeman ja ”Viimeinen shamaani”

Löysin sattumalta Netflixistä dokumenttielokuvan ”Viimeinen shamaani” (”The Last Shaman”). Elokuva on ilmestynyt vuonna 2016, sen on ohjannut israelilainen Raz Degan, ja pääosaa eli itseään esittää James Freeman, jonka elämän käännekohtaa katsoja saa olla seuraamassa. Dokumentti teki minuun niin syvän vaikutuksen, että haluan jakaa sen synnyttämiä ajatuksia tässä blogissa.

James Freeman eli lääkäripariskunnan ainoan lapsen etuoikeutettua elämää Bostonissa, Yhdysvalloissa. Nuorukaisen elämä oli ulkoisesti kunnossa, ja kun hänen entistä tyttöystäväänsä haastateltiin dokumentissa, tämä kertoi, kuinka mahtava, empaattinen ja hyvä ihminen James oli ollut. Hänen vanhempansa olivat samaa mieltä, ja ehkä siksi pojan syvä depressio oli aluksi yllätys lähipiirille. James itse kertoo niistä suorituspaineista, joita (varsinkin isä) häneen kohdistettiin. Hän oli esimerkiksi rakastanut jalkapallon pelaamista, mutta jätti harrastuksen pois, koska se ei edistänyt hänen opiskelujaan ja uravalintaansa millään tavalla.

Sitten tuli käännekohta: James sairastui. Dokumentin alussa nuorukainen pohtii mahdollisia syitä depression syntymiselle. Oliko kyseessä jokin perintötekijä, virus, mitään tiettyä tapahtumaa hän ei osaa nimetä. ”En osaa sanoa syytä tai päivää, jolloin tunsin, että jotain oli vinossa...Sinä vihaat itseäsi ja se saa sinut tuntemaan vielä enemmän vihaa.” Lääkärivanhemmat yrittivät hyödyntää suhteitaan ja osaamistaan, ja Jamesia hoidettiin maan parhaissa sairaaloissa. Lopulta hänelle annettiin sähköshokkihoitoa, koska se tehoaa joskus kyseisessä sairaudessa. Aivot saattavat ”käynnistyä uudelleen” sähköshokin vaikutuksesta, ja potilas tervehtyy. Näin ei kuitenkaan käynyt Jamesille. Pojan isä kertoo, kuinka hän puhui maan johtavalle aivotutkijalle ja terapeutille, jolloin tämä oli vastannut:”Kuule, me emme oikeasti tiedä ihmisaivoista mitään.”

James ei jaksanut enää. Hän antoi itselleen aikaa kymmenen kuukautta, ja jos siinä ajassa depressio ei alkaisi parantua, hänellä oli lupa tappaa itsensä. James oli kuullut ayahuasca-nimisestä psykoaktiivisesta kasvisuutejuomasta, jota ihmiset käyttivät depression hoitoon, ja jota kasvatetaan Amazonilla. Nuorukainen suuntasi matkansa Peruun. Hänen vanhempansa olivat syvästi huolissaan, eivätkä uskoneet aineen toimivuuteen. He tiesivät hyvin, että Etelä-Amerikassa harjoitettiin ayahuasca-turismia, jota useat shamaaneiksi itseään kutsuvat henkilöt pitivät yllä. Jamesille tämä oli kuitenkin viimeinen mahdollisuus jatkaa elämää.

Kun olin katsonut dokumenttia suunnilleen puoliväliin, suurimman vaikutuksen minuun olivat tehneet Jamesin kasvot: Ne olivat täysin liikkumattomat, ilmeettömät, kuin paikoilleen kipsatut. Suu ei vetäytynyt koskaan hymyyn tai itkuun, silmät katsoivat tyhjinä eteenpäin, otsalla tai poskissa ei näkynyt liikettä. Dokumentissa James on hauskannäköinen 20-vuotias mies, jolla on mustat kiharat hiukset. Hän on pitkä ja hoikka, mutta kasvoista näkee, ettei hän tunne mitään. Hän sanookin moneen otteeseen, että hän haluaisi tuntea jotakin, mutta ei, millään ei ole mitään väliä, ei hyvällä eikä pahalla.

James kohtasi ensimmäisen shamaanin ja osallistui tämän pitämään istuntoon. Ihmiset polttelivat jotain ruohoa, ryyppäsivät välillä ayahuasca-juomaa, oksentelivat, kuuntelivat shamaanin laulua. Istunnon aikana Jamesin vieressä istunut nuorukainen kuoli, mikä sai miehen ajattelemaan, että tämän shamaanin tarkoitus oli vain rahan kerääminen, ei ihmisten auttaminen, niin välinpitämätön shamaani oli tapahtuneesta. Pitkän etsinnän päätteeksi James saapui Shipibo-nimiseen kylään, jossa asui shamaani Pepe. Tämä suositteli Jamesia kokeilemaan ayahuasca-juomaa neljä kuukautta kestävän eristyksen ajan, ja tähän poika suostui. Dokumentin katsoja pääsee näkemään välähdyksiä tuosta raskaasta ajanjaksosta. James on sekava, hän laihtuu koko ajan, näkee kammottavia näkyjä ja muistaa asioita, jotka ovat olleet pitkään unohduksissa. Kun 120 päivää on kulunut, James laitetaan hautaan, hänet peitetään mullalla, ja vasta seitsemän tunnin kuluttua hänet kaivetaan esiin.

Dokumentin loppuosa liikutti minua syvästi. Kun James puhui Pepen kanssa – hän osasi espanjaa -, hänen kasvonsa näyttivät erilaisilta. Yritin katsoa tarkasti ja miettiä, mikä oli muuttunut, mutta sitä on vaikea sanoittaa. Jonkinlainen pehmeys, jonkinlainen”antautuminen”, luottamus näkyi hänen kasvoillaan. Ja sitten: James hymyili ja nauroi! Hän pelasi jalkapalloa kyläläisten kanssa, jutteli heille, silitti koiria, hellitteli lapsia.

Dokumentin lopussa James kertoo, ettei hän voi sanoa olevansa parantunut, eikä myöskään sitä, mikä häneen oli vaikuttanut, mutta hän haluaa elää. Hän sanoo myös, että jokaisen ihmisen sisällä on elämisen tahto, mutta se pitää löytää.

”Viimeinen shamaani” on dokumentti raskaasta depressiosta, mutta se on myös kertomus Jamesista, tavallisesta nuoresta miehestä, joka vaikeasta sairaudesta huolimatta on voimakastahtoinen ja päättäväinen. Toivon, että joskus saan tietää, miten Jamesin elämä on jatkunut tämän dokumentin teon jälkeen.

Älä järkeile - se ei ole sinun juttu!

Lauantai 20.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Älä järkeile, se ei ole sinun juttu!

 Pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni kertoi  miespuolisesta kaverista, joka ilmeisesti pitää itseään hauskana veikkona. Hänellä on etuoikeus tokaista naispuolisille tutuilleen ikävänmakuisia lausahduksia – mutta nehän ovat vain vitsejä. Eräs tällainen hauska lausahdus, jota hän viljelee mielellään on:”Älä järkeile, se ei ole sinun juttu!”Huumorimies siis kaiken kaikkiaan. Hankalaa tässä on se, että huumori on niin yksisuuntaista: mieheltä toisille, toiseen suuntaan lauotut vitsit eivät ole suotavia. Muutenkin on soveliasta, että tämän jässikän kanssa ollaan asioista samaa mieltä. Siis hänen mielestään näin on hyvä. Toistaiseksi asiat ovat sujuneet, sillä naiset kärsivät kohteliaina ja fiksuina kaikessa hiljaisuudessa, mutta entä sitten, kun tulee se hetki, jolloin jonkun on oltava eri mieltä?

Menin nuorena opettajana sijaiseksi kevään ajaksi erääseen suureen kouluun. Huomasin pian, että isossa opettajakunnassa oli mollauksen ilmapiiri, jota piti yllä eräs miesopettaja. Typerät kommentit eivät osuneet opettajakollegoihin vaan kanslistiin, joka kahvitteli välitunnilla kanssamme. Kuuntelin tuota puhetta ja aloin ihmetellä, mistä oikein oli kysymys. Kanslisti kuunteli aina yhtä hiljaisena vaisusti hymyillen näitä typeriä juttuja, opettajat ja rehtori naurahtelivat yhteistyöhenkisesti. Olin ihmeissäni, mutta tietenkään en uskaltanut puuttua asiaan, olinhan nuori sijainen.

Nyt kun olen vanha ja viisas, ennen kaikkea vanha, olen siinä tilanteessa, että minun nenilleni ei hypitä. Uskallan sanoa vastaan, uskallan olla eri mieltä silloin, kun se on tarpeellista.

On olemassa ihmistyyppi, joka käyttää hyväkseen toisten myötäilyä, arkuutta, sopuisuutta, ja epätietoisuutta, ja näiden kiusaajien (vitsiniekkojen) käytös aiheuttaa uupumista työpaikoilla ja monenlaisia mielenterveysongelmia siellä, missä he vaikuttavat – olipa se sitten vaikka koti, harrastuspiirit, koulu tai se työympäristö.

Viime päivinä olemme kauhuissamme saaneet seurata oikeudenkäyntiä, jossa selvitellään kolmen nuoren yhteistoimin tekemää murhaa. Uhri on ollut lapsuudenystävä, ja nämä surmatyöntekijät olivat hänen ainoat ”kaverinsa”. Uskonpa, että tämä kaikki on alkanut aikoinaan jonkinlaisesta ”vitsistä”. Kaveria on läpsitty, kampitettu, kiusattu – ihan ”vitsillä”. Näin tekijät ovat varmasti selittäneet asian itselleen: hakataan huumorimielessä.

Me olemme kaikki järkyttyneitä, sillä tällaista ei saa tapahtua – ei voi tapahtua – täällä meillä, yhteiskunnassa, jossa on toimiva neuvolajärjestelmä, päivähoitosysteemi, koululaitos, lastensuojelu, kaikki mahdollinen. Mutta ole nyt rehellinen ja katso ympärillesi. Aivan niin. Kyllä sinäkin tunnet jonkun, joka pelaa tätä peliä, mollaa toisia ja selviää tästä synnistä sanomalla ”vitsi vitsinä”. Toivon, että joka kerta, kun satut tällaiseen tilanteeseen, tartut siihen. Älä ohita, älä poistu paikalta, kysy yksinkertaisesti:”Mitä sinä tarkoitat?” On mahdollista, että pieni pysäytys muuttaa asioiden suunnan.

Kaleva - Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sunnuntai 17.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sanomalehti Kaleva on kunnostautunut viime viikkojen aikana julkaisemalla laajoja artikkelikokonaisuuksia vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä ja sen jäsenistä. Viimeisimmät artikkelit käsittelevät liikkeen piirissä esiintyneitä hoitokokouksia, joita pidettiin 70-80-luvuilla, ja erään artikkelin mukaan ne ovat käytäntö myös tänä päivänä. Kirkollinen lehti Kotimaa käsittelee samaa teemaa myös sekä artikkelin että blogisivun tekstein. Näyttää siltä, että toisille liikkeen jäsenille hoitokokouskäytäntö on tuttu vielä tänäkin päivänä, kun taas toiset eivät oikeastaan edes kunnolla tiedä, mistä puhutaan.

Olen lukenut nämä lehtijutut kommentteineen tunnollisesti, mutta vähitellen mielessäni on alkanut raksuttaa kysymys: Kaleva, miksi jaksat nähdä näin paljon vaivaa tämän asian eteen? Paljon vähempikin olisi riittänyt. Lukijat ovat jo aivan varmasti ymmärtäneet, mistä on kysymys, ja jos eivät ole, niin heitä ei ole sitten koko asia suuremmin kiinnostanut (kuten epäilen monen lukijan kohdalla asian olevan). Mutta miksi antaa näin paljon palstatilaa tälle uskonliikkeelle, kun ympärillä oleva maailma kiehuu ja kuohuu, kun maailmanhistoriallisesti katsottuna on meneillään monenlaisia merkittäviä asioita? Pohdiskelujeni tuloksena olen tullut siihen loppupäätelmään, että tälle runsaalle huomiolle, jota vanhoillislestadiolainen liike on lehdessä saanut, voi olla kolme syytä. Joku keksii varmasti vielä useampiakin näkökulmia, ja niistä voi lähettää kommentteja vaikkapa sähköpostiini tai facebook-sivulleni: Kirjailija Pirkko Jurvelin. Luettuasi tämän blogitekstin voit miettiä, olenko oikeilla jäljillä.

1. Kaleva haluaa lisätä oman jakelualueensa väestön hyvinvointia. Tämän vuoksi alueella esiintyvän uskonnollisen liikkeen harjoittamia ihmisiä vahingoittavia käytänteitä pitää pyrkiä tuomaan julki, sillä vasta silloin niihin ymmärretään puuttua. Sanomalehti Kaleva on vilpittömästi ihmisen asialla sekä pyrkii tasapuolisesti ottamaan huomioon kaikkien osapuolten kokemukset ja tuntemukset. Ilmeisesti jatkossa Kaleva tuo esiin samantyyppisiä vääryyksiä, joita esiintyy myös muissa uskonliikkeissä, poliittisissa puolueissa, monenlaisissa järjestöissä ja seuroissa sekä lukuisilla työpaikoilla. On suuri haaste alkaa selvitellä näitä asioita, eikä se ole edes ihan ilmaista (ihmiset sanovat irti kestotilauksiaan), mutta nyt mennään rehellisyys ja oikeudenmukaisuus edellä.

2. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.” Tämä sitaatti viittaa tässä Kalevan omistussuhteisiin ja hallintoon. Onhan tietysti totta, että lehden päätoimittaja on vain palkkatyöläinen, orja, joka tottelee kuuliaisesti isännän käskyjä. Te, jotka olette minua paljon viisaampia, voitte googletella Kalevan hallitusta ja koko konsernia omistajineen (minäkin vilkaisin). Lestadiolaisia käsittelevissä artikkeleissa on kiitettävästi tuotu julki se seikka, että jäsenissä on runsaasti elinkeinoelämässä mukana olevia ja hyvin menestyviä henkilöitä. Tätä seikkaa ei esitetä aina edes kiittäen ja kehuen, vaan siellä taustalla tuntuu kaihertavan jokin. Minä kysynkin nyt, että mitä pahaa siinä on, jos joku paiskii töitä, työllistää muita ja tienaa rahaa? Kysyn myös, että kuka tai mitkä tahot voivat joutua taloudellisesti kärsimään lestadiolaisyritysten menestyksen vuoksi? Kuka on kateellinen tästä menestyksestä? Keneltä se on pois?

3. Huhtikuussa on maassamme kuntavaalit. Yritin tuossa katsella, joko mahdollisia ehdokkaita olisi esitelty, mutta ei vielä. Näppärä lukija huomaa varmasti, mitä minulla on mielessäni. Aivan niin. Kun tässä muutaman kuukauden ajan kovasti rummutetaan erään tietyn liikkeen kamaluuksia, niin kyllähän jokainen äänestäjä miettii, ettei kai tuota lestiä passaa äänestää. Hyvä, lahjakas, työteliäs ihminen, mutta kun on mokoma yhtiöläinen. Eikö siinä Kalevassakin kerrottu sitä ja tätä ja tuota, niin enpä kyllä voi äänestää muuten hyvää ehdokasta. Harmi, jos ei olisi ollut tuo l-kirjaimella alkava rasite, niin ilman muuta olisi ollut hyvä tyyppi hoitamaan yhteiskunnan asioita.

Tämän blogin tarkoitus ei ole vähätellä Kalevan kirjoituksia hoitokokouksista. Ne ovat olleet traumatisoivia tapahtumia, ja minun on helppo uskoa, että joku ”hoidettavana” ollut kärsii näistä muistoista edelleen. Tämän blogin tarkoitus on herätellä lukija miettimään, miksi lehti jatkuvasti pitää pinnalla yhden (merkitykseltään pienen) uskonliikkeen asioita. Minä itse en osaa olla niin sinisilmäinen, että kuvittelisin kyseessä olevan pelkästään lehden hyväntahtoinen, empaattinen yritys auttaa vaikeita kokeneita lukijoitaan.

Koulukiusaaminen

Lauantai 26.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen

Opetin kuudesluokkalaisille musiikkia. Kun oppilaat tulivat luokkaan, he saivat vapaasti valita istumapaikkansa. Isokokoinen poika - sanotaan häntä tässä vaikka Artoksi - istahti ihan etummaiseen pulpettiin. Pian luokkaan tuli toinen poika, joka meni hänen luokseen ja katsahti, ei sanonut mitään. Arto nousi ylös ja meni istumaan muualle. Minua jäi mietityttämään: Mikä tämä kuvio oikein oli? Kyselin asiasta luokan opettajalta, mutta selvyyden tilanteesta sain vasta, kun kyseisellä luokalla oleva sukulaistyttöni kertoi koulukiusaamisesta. Artoa kiusattiin, sen tiesi jokainen luokkakaveri, mutta kukaan ei puhunut siitä. Välitin kuulemani edelleen luokan omalle opettajalle. Seuraavalla musiikin tunnilla käytin paljon aikaa kertomalla oppilailleni niistä monista tutkimuksista, joita koulukiusaamisesta on tehty. Erään tuloksen mukaan sekä kiusaaja että kiusattu kärsivät aikuisuudessa erilaisista traumoista. Valitettavasti en muista, miten asiaa käsiteltiin kouluyhteisössä, sillä tästä tapauksesta on kulunut paljon aikaa.

Lapsi oli monipuolisesti lahjakas: kielet, matematiikka, kuvaamataito, äidinkieli, liikunta, kaikki sujui erinomaisesti. Hän oli kiusaaja. Kohteeksi valikoitui toinen lahjakas lapsi, jonka sosiaaliset taidot eivät olleet yhtä vahvat kuin kiusaajalla itsellään. Asiaan puututtiin monta kertaa, monilla eri tavoilla. Viimein istuimme rehtorin kansliassa: vanhemmat, minä ja rehtori. Tapaamisen loputtua tunsin äärimmäistä pettymystä, sillä ongelmat oli kuitattu sillä, että kiusaaja oli lahjakas, mutta hänen piti parantaa käytöstään. Tilanne ei parantunut. Kun jäin eläkkeelle, opetustyötä tuli jatkamaan mukava nuori opettaja. Seuraavana keväänä kiusattu lapsi vaihtoi koulua, ja kaikki sujuikin sitten erinomaisesti hänen kohdallaan.

Kun seuraa sitä lehtikirjoittelua ja uutisointia, jonka aiheena koulukiusaaminen on ollut varsinkin viime päivinä, niin jotenkin siitä jää mieleen avuttomuuden, kyvyttömyyden ja jonkinlaisen pelonsekaisen päättämättömyyden tunnelma. Opettajat voivat tehdä vähän, sillä laki kieltää suurin piirtein kaikki kurinpitomenetelmät, ja jos laki ei kiellä, niin sitten vanhemmat. Eihän tässä voi tehdä mitään – vai voiko? Luin peda.netin sivuilta perusopetuslain pykäliä ja eri koulujen kurinpidollisia käytäntöjä. Kaunista tarinointia, jossa ei ollut mitään, mihin tarttua vakavassa tilanteessa: kasvatuskeskusteluja, wilma-viestejä koteihin, jälki-istuntoa ja äärimmäisissä tapauksissa joku päivä karanteenia. Vaarallisten esineiden hallussapitoa ja niiden pois ottamista käytiin tarkasti läpi, koulukiusaaminen oli nopeasti sivuutettu juttu, johon ei annettu kunnollisia toimintamalleja (kasvatuskeskustelu…). Liian vaikea asia kirjoitettavaksi.

Luin jokseenkin tympääntyneenä sitä lässyn lässyn-tekstiä, jota jotkut koulut julkaisevat: Käyttäydyn ystävällisesti toisia kohtaan, olen avulias ja huomaavainen, autan tarvittaessa, pesen käteni ennen ruokailua… Tämä on niin ärsyttävää! Lapsille ja nuorille yritetään myydä sääntöjä pehmopakkauksissa. Mitä haittaa olisi seuraavasta:

KOULUN SÄÄNNÖT:

Tupakointi on kielletty koulualueella. Teosta seuraavat rangaistukset: ……...

Alkoholin käyttö on kielletty koulualueella. Teosta seuraavat rangaistukset: ……….

Kiusaaminen on kielletty. Teosta seuraavat rangaistukset: ………..

ja niin edelleen………

Selkeä rikos ja rangaistus-systeemi on looginen, helppo muistaa ja hyväksyttävä, kun se on käyty yhdessä läpi koulun alkaessa: Jos teet näin, siitä seuraa tämä. Tuollainen lepsukieli kuin ”olen ystävällinen lähimmäisilleni” ei valitettavasti kolahda samalla tavoin. Ai, ei voi kieltää ja rangaista, koska tulee paha mieli? Elämä on. On parempi, että kiusaaja saa rangaistuksensa ja älyää lopettaa (toivottavasti), kuin että kiusattu traumatisoituu loppuiäkseen. - Tiesittekö muuten, että itsemurhaluvut ovat Suomessa kokonaisuudessaan pienentyneet (olemme Euroopan luvuissa keskivaiheilla)? Nuorten kohdalla ei asia valitettavasti ole niin, ja asiantuntijat arvelevat, että yksi syy voi olla koulukiusatuksi joutuminen.

Tiedän, että netissä tapahtuva kiusaaminen on yleistä. Tähän käyttäytymiseen sopii sama sääntö kuin muuhunkin: Rikosta seuraa rangaistus. Nimenomaan rikosta. Ei viitsitä enää puhua koulukiusaamisesta ”huonona käyttäytymisenä” tai ”tyhmyyksinä”. Se on rikos, josta seuraa rangaistus. - Olen huomannut, että kasvatusasioissa ollaan palaamassa alkujuurille eli vanhempiin. Välillä tuntui siltä, että koulu oli ainoa vastuussa oleva taho, jos lapsella oli ongelmia. Alaikäisen teoista ovat vastuussa vanhemmat, ja suurin osa heistä kykenee toimimaan lapsensa hyväksi yhteistyössä koulun kanssa. Siitä toisesta osasta en tiedä.

Eihän tämä helppoa ole, eikä myöskään yksiselitteistä. Totuus on kuitenkin se, että asioiden on muututtava, ja jostakin on aloitettava. Silmien pyörittely ei auta, nyt vain selkeästi koulun säännöt esille rikos ja rangaistus-tyyliin. Tällainen selkeys olisi suuri helpotus opettajillekin. Koulun alkaessa ja lukuvuoden aikana pitää myös poliisin tulla pitämään sekä oppilaille että vanhemmille luento-keskustelu-tilaisuus siitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä ja mikä ei ole. Yhteiskunta kiittää myös vuosien kuluttua, kun lapset ja heidän holhoojansa pannaan järjestykseen ja vastaamaan omista teoistaan jo heti koulu-uran alussa.

Olen kommunisti

Torstai 20.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen kommunisti

Olen kommunisti. Mielestäni nykyisen kapitalismin mukainen maailma on täysin epätasa-arvoinen ja ihmisten väliset yhteiskunnalliset erot hävettävän suuria. Ihmettelen sitä, että hyvin toimeen tulevan johtoportaan jäsen pystyy nukkumaan yönsä kunnolla, vaikka joka ikinen lukutaitoinen (niin, kaikkihan eivät pysty edes hankkimaan lukutaitoa) tiedostaa tämän maailman ongelmat. Pienen pieni osa maapallomme väestöstä omistaa ja tuhlaa sen, mitä tällä maailmalla on tarjottavana, ja se suurin osa näkee nälkää, tekee liikaa töitä, sairastaa eniten ja kuolee aikaisin. On ällistyttävää, että nämä faktat eivät tunnu missään! Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus koulutukseen, työhön, kunnolliseen terveydenhoitoon ja lopulta inhimilliseen kuolemaan, mutta näin ei ole. Tämä maapallo kuuluu kaikille! Tämä varallisuus kuuluu tasaisesti kaikille! Nämä edut ja velvollisuudet kuuluvat kaikille! Joku ihmettelee, miksi sitten ajan uudenkarhealla autolla, asun hulppeassa asunnossa, koulutan lapseni parhaissa yliopistoissa, lennän lomalle Bahama-saarille, hankin itselleni kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman. He eivät ymmärrä, että olen sydämeltäni kommunisti.

Olen katolinen nunna. Asun luostarissa, päiväni vietän tarkan rytmin mukaisesti, ja siihen kuuluvat jumalanpalvelusten ja rukoushetkien lisäksi laupeudentyöt ja luostarin minulle antamat kuuliaisuustehtävät. Kun lopulta illalla vetäydyn omaan kammiooni, jonne maailman äänet eivät kuulu, koen itseni täysin onnelliseksi. Tämä on minun elämäni, eikä siitä puutu mitään. Joskus ulkomaiset turistit ihmettelevät, miten viihdyn näiden seinien sisällä. Heidän mielestään elämäni on yksitoikkoista, ja he myös epäilevät sitä, vaatiiko Jumala oikeasti tällaista elämää. En osaa vastata kaikkiin heidän kysymyksiinsä, mutta sydämessäni tiedän, että tämä elämäntapa on oikea – ainakin minulle. Kerran viikossa lähden kaupungille ulos luostarialueelta. Silloin menen tapaamaan miestäni ja lastani. Se päivä on minulle hyvin tärkeä, samoin heille. Jos asuisin perheeni luona kaiken aikaa, luulen, että avioliitto muuttuisi arkipäiväiseksi rutiiniksi, ja sitä en halua. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Elämässäni toteutan Hänen luomistyötään ja tahtoaan.

Olen vegaani. En halua, että yhdenkään eläimen veri vuotaa minun takiani. Tiedän, millaisissa olosuhteissa karjaa kasvatetaan ulkomailla ja myös Suomessa. Tuon tuostakin saa lukea lehdistä, että poliisi on määrännyt lopetettavaksi jonkin karjatilan eläimet, koska nämä ovat olleet aliravittuja ja eläneet hoidon puutteessa. Minä en halua, että yksikään eläin joutuu kärsimään minun vuokseni, sen takia en tue kotimaista enkä ulkomaista lihantuotantoa. Olen myös luopunut maidosta juuri samoista syistä. Ruokani tulee suoraan luonnosta, eikä sen vuoksi tarvitse yhdenkään eläimen kokea huonoa kohtelua ja lopulta tulla tapetuksi. Ruokani on myös hyvää, eikä kaikkea todellakaan tarvitse tehdä itse (jos se seikka vaikeuttaa vegaaniksi alkamista), vaan kaupasta saa herkullista ruokaa, jonka syömisestä ei tule huono omatunto. Meillä on kavereiden kanssa kerran kuussa hampurilaispäivä. Se on pitkä perinne, eikä kukaan halua olla pois tuosta tapaamisesta. Meille on varattu iso pöytä McDonald`sista, ja kaikki haluavat mukaan! Ulkopuolisia ei suvaita, meillä on ihan omat juttumme. Hampurilaispäivänä minäkin syön lihaa. Täytyy myöntää, että Mäkkärin burgerit ovat ihan parasta! Pari viikkoa sitten halusimme kaverini (myös vegaani) kanssa testata, mikä purilaispaikka on se kaikkein paras. Joka ikinen viikonpäivä kävimme jossakin mestassa, mutta lopputulos oli se, että kantapaikka vei kyllä voiton. En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että syön silloin tällöin hampurilaispihvin. Ne eläimethän on joka tapauksessa jo tapettu, siitä en voi itseäni syyllistää.

Olen luterilainen piispa. Raamattu on ylin ohjeeni elämässä ja uskonasioissa. Olen kiitollinen Martin Lutherille siitä, että hän puhdisti uskon katolilaisesta hömpästä, niin että meille jäi jäljelle Raamatun pyhä tahto, jota ei tarvitse ruveta tulkitsemaan. Pyhä kirja antaa meille uskon ja elämän ohjeet. Kaikkein rakkainta minulle on jo rippikoulussa opetettu Lutherin sana pelastuksesta: ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Joskus ihmiset vetoavat siihen, että Raamattua pitäisi lukea siten, että muistaa taustalla olevan kulttuurin ja aikakauden. Tietysti näinkin. Eihän kukaan oikeasti halua väittää, että jänis on märehtijä, vaikka Raamatussa niin sanotaan. Näitä pieniä asioita saattaa olla, mutta Raamatun pääsisältö on selvä, ja vaikka kymmenen käskyä kuuluvat Vanhan Testamentin puolelle, niiden viesti on yleismaailmallinen ja ylittää kaikki aikakaudet. - Tällä hetkellä kirkko kipuilee homoparien (vai mikä lienee oikea termi) vihkimisten kanssa. Pitäisikö kirkon vihkiä vai ei, pitäisikö asia jättää maalliselle instituutille ja kirkko vain siunaisi, vai voiko siunausta antaa? Vaikeita kysymyksiä. Raamattu on minulle tärkein opas, ja minä kyllä tiedän, mitä siellä sanotaan näistä asioista. Olen kuitenkin päättänyt vaieta, koska en halua riidellä. Voi, kun olisi olemassa sana, joka tarkoittaisi samalla kertaa kyllä ja ei!

Olen ihminen – ja epärehellinen itselleni.

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

"Sydän, sydän!"

Torstai 16.7.2020 klo 21.51 - Pirkko Jurvelin

"Sydän, sydän!" on vasta ilmestynyt nuorille kohdentamani romaani, joka käsittelee poikkeuksellista aihetta: elimensiirtoa. Romaanin päähenkilö Stella herää nukutuksesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen, mutta hän on kadottanut muistinsa operaation yhteydessä. Perhe ja tuttavapiiri huomaa myös, että Stellan identiteetti on kokenut suuren muutoksen.

Tehdessäni taustatyötä kirjaani varten löysin aihetta koskevia, suorastaan hätkähdyttäviä tarinoita. Minun oli pakko ruveta pohtimaan, onko todennäköistä, että luovutetun sydämen mukana uuden elimen vastaanottaja saa myös uusia persoonallisuudenpiirteitä. Lukemieni kertomusten mukaan se on ainakin mahdollista. 

Esittelyvideossa keskustelen uudesta kirjastani muutaman lukuryhmään kuuluneen nuoren kanssa. He auttoivat minua kieleen ja nuorten kulttuuriin liittyvissä asioissa. Minulla oli apuna myös nuori nainen, joka on pelannut salibandyä myös Sveitsissä. Hän tutustutti minut "säbän" maailmaan. Lukuryhmän käyttö oli minulle uusi ja erittäin mieluisa kokemus. Kiitos teille, tytöt!