Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Keskiviikko 5.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Sananlaskun mukaan vanha koira ei opi uusia temppuja. Laajennetussa merkityksessähän tuota lausetta käytetään, kun tahdotaan sanoa, että ikääntyminen tarkoittaa sitä, ettei ihminen(kään) voi oppia enää uusia asioita.

Useat tutkimukset ovat kuitenkin jo kauan sitten kumonneet tämän väittämän. Yritin lukea Catherine Malaboun kirjaa ”Mitä on tehtävä aivoillemme”, joka käsittelee kyseistä aihetta biotieteiden näkökulmasta. Täytyy myöntää, että ymmärsin tekstistä noin joka kymmenennen sanan (että, jotta, kun…), mutta viesti tuli kuitenkin selväksi: Ihmisaivot ovat plastiset, ja ne kehittyvät ja muuttuvat läpi elämän vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Aikaisemmin on väitetty, että aivojen toiminta alkaa heiketä ikääntymisen myötä. Monet nykytutkimukset ovat osoittaneet tämän väitteen kuitenkin vääräksi, ja mielestäni tätä ilosanomaa tulisi kuuluttaa isolla äänellä kaikkialle: Hei me opimme! Mitä mukavaa haluan oppia/opiskella/tutkia seuraavaksi!

Aivot ovat kehomme tärkein osa. Jos aivoissa tapahtuu vahingoittumista, se näkyy yleensä myös muualla ihmisruumiissa. Tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi puheen vaikeutuminen ja raajojen liikuttaminen aivoverenkierron häiriön yhteydessä. Onneksi on kuitenkin niin, että aivomme ovat mukautuvaiset ja oppivaiset, ja ajan ja kuntoutuksen myötä ne pystyvät toimittamaan uudestaan entisiä tehtäviä.

Tammikuussa 2000 Lyonin Èdouard-Herriotin sairaalassa suoritettiin ensimmäinen kahden käden siirto ihmiselle. 33-vuotiaan Denis Chatelierin kädet oli jouduttu amputoimaan neljä vuotta aikaisemmin tapahtuneen räjähdysonnettomuuden johdosta. Lääkäriryhmä pohti ensiksikin sitä, että pystyttäisiinkö potilaan ja luovutettujen käsivarsien siirto suorittamaan niin onnistuneesti, että vanhan ja uusien kehonosien välille saataisiin täsmällinen anatominen jatkuvuus. Toinen ja aivan oleellinen kysymys oli se, että saataisiinko aikaan jatkuvuus myös psykologisella ja neurologisella tasolla.

Chatelierin tapaus osoitti, että tämä on mahdollista. Miehen haamusäryt ovat kadonneet, ja hänen motorinen edistyksensä on osoittanut, että hänen aivonsa ovat onnistuneet integroimaan siirretyt kädet.

Siis, kyllä, sekä vanha ihminen että vanha koira oppivat uusia asioita. Olen opiskellut harrastuksenomaisesti hepreaa ja espanjaa iltaisin aikuisryhmissä. Heprean opiskelu on jäänyt, mutta espanjan parissa puuhastelen yhä. Motivaatiota löytyy, koska Espanja on yksi mieluisista lomakohteistani, ja olen todennut kerran jos toisenkin, ettei siellä englannilla pitkälle pötkitä. Jotenkin minua on kuitenkin ruvennut tympäisemään, kun vuosien iltaistuntojen jälkeenkin kielitaito on kauniisti sanottuna jokseenkin kohtuullinen. Tekstiä ymmärrän hyvin, mutta puheen tuottaminen ontuu. Lukioikäisenä opiskelin neljää kieltä yhtä aikaa: englantia, saksaa, latinaa ja ruotsia. Eihän siinä mitään, opin oikein mukavasti. Olenko minä nyt liian vanha oppimaan edes yhtä uutta kieltä kunnolla? Ai, niin, nyt muistankin. Istuin iltakaudet työpöytäni ääressä ja pänttäsin pänttäämästä päästyäni sanoja, verbien taivutusmuotoja ja käännöksiä. Tein töitä ja opin.

Charlie Chaplin ei asettunut koskaan vanhuudenlepoon. Kun mies täytti 70 vuotta, hänestä tuli isä jälleen kerran. 78-vuoden iässä hän ohjasi ensimmäisen ja ainoaksi jääneen värielokuvansa. Mies oli loppuun asti täynnä elämäniloa ja älyllistä kiinnostusta ympäristöönsä.

Kun luin lähdekirjallisuutta tätä blogia varten, mieleeni tuli, että oppiminen vaatii lähinnä myönteistä asennetta, eikä iällä ole tulosten suhteen suurtakaan merkitystä. Meidän aivomme pystyvät, mutta meidän itsemme on haluttava.

Motivaatio on pelkkä vitsi

Sunnuntai 16.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Motivaatio on pelkkä vitsi

Luonamme asuvalla lapsenlapsella oli menossa lukion koeviikko. Hän ilmoitti, että vuorossa oli uskonnon koe, mutta että ”hänellä ei ollut yhtään motivaatiota lukea”. Ilmoitin Tildalle, että suurin osa asioista, joita hän tulee aikuiselämässään tekemään, ovat juttuja, joihin hänellä ei todennäköisesti ole motivaatiota. Mutta ne on PAKKO tehdä, koska ne vain kuuluvat normaaliin elämään. Pohdittuani asiaa enemmän tulin siihen lopputulokseen, että motivaation puute onkin tietysti vain kaunisteltu ilmaisu ajatukselle ”minua ei huvita”. Ei niin huvita, ei kovinkaan moni asia.

Nyt on sunnuntai, joten elämä on asteen verran verkkaisampaa kuin arkipäivänä. Olen pakannut tulevaa Japanin-matkaani varten ja kulkenut lista kourassa kaapilta toiselle. Oikeasti minä vihaan pakkaamista! Oikeasti vihaan! Olen aina sanonut, että sitten kun olen rikas, niin hommaan itselleni ammattipakkaajan. Vielä en ole niin rikas (enkä ilmeisesti tule koskaan käärimään omaisuuksia, jos matkustamisvimma ei laannu). Motivaatiota ei siis ollut pätkääkään, mutta pakko sai minut hoitamaan homman, ja kyllähän ajatus tulevasta matkasta kannusti. Sen jälkeen järjestelin huushollia. Ei ollut kyllä hiukkaakaan motivaatiota, mutta pakkohan sekin oli. Seuraavaksi oli vuorossa ruuan laittaminen. Voi että, minä olen kyllästynyt siihen(kin) hommaan! Teinpä kuitenkin oikein maukkaan pyhäaterian salaatteineen kaikkineen, ja sain kiitosta suorituksestani. Pakkohan meidän on joka päivä syödä. Nyt on vielä mielessä muutama pakollinen homma, yritän tässä vain herätellä motivaatiotani.

Luin muutama päivä sitten terapeutti Tuomo Kinnusen kirjoituksen Kodin Kuvalehdestä. Sen otsikko oli ”Suhde saa olla harmaa”, ja siinä mies antaa lukijoilleen luvan elää tavallista arkea. Kinnunen kirjoittaa:”Parisuhteessa ei aina tarvitse olla niin kamalan kummoista… Ihmiset häpeävät suhteensa harmautta liian usein.” Kun mietin tätä motivaatio-asiaa, niin Kinnusen kirjoitus tuli mieleeni. Sama juttu on koko elämän kanssa: harmaata ja tylsää on usein, mutta näillä mennään. Tämä ajatusmalli pitäisi opettaa myös nuorisolle: asiat hoidetaan, eteenpäin mennään, vaikka ei niin huvittaisikaan. Ei tylsyys tapa. Voisinpa ehkä väittää, että yritys paeta tylsyyttä on tappanut monta ihmistä.

Pitihän minun vielä googlettaa sana ”motivaatio”. Aivan mahtava selitys sille löytyikin: ”Motivaation perustana ovat motiivit”. Motiivi-sanaa selitettiin ilmauksilla ”tarve” ja ”halu”. Olin siis oikeassa! ”Minulla ei ole motivaatiota” tarkoittaa samaa kuin ”minua ei huvita”. Minusta ainakin aikuiset voivat ihan rauhassa unohtaa tuon m-sanan keskustellessaan nuorison kanssa, ja käyttää sen sijaan esimerkiksi ilmauksia ”sinun pitää”, ”nyt täytyy”, ”muista hoitaa”… En kuitenkaan tahtoisi tässä puhua pelkästään nuorisosta, samat asiat koskevat nuoria aikuisia, jotka hilluvat ympäriinsä tietämättä mille alkaisivat ja alkaisivatko ylipäätänsä millekään. Tuli vain tässä mieleeni tuttavan kertomus perheestä, jossa 9-luokkalainen oli jäänyt pois koulusta kesken lukuvuoden. Tämä oli ilmoittanut haluavansa selkiinnyttää ajatuksiaan ja katsella ympärilleen. Luulenpa kyllä, että joku sosiaalitoimesta tulee pian koputtamaan ovelle. Suomessahan on oppivelvollisuus. Mutta siis: minä en usko motivaatioon. Monessa asiassa pakko on parempi. Valitettavasti Suomessa asioita on vaikea hoitaa pakolla, ja uskon, että monen nuoren tulevaisuus menee pilalle, kun kukaan ei pakota tekemään asioita oikein.

Siis vainko nuoret etsiskelevät elämäänsä ja motivaatiota ja kaikkea sellaista, eivätkä ”jaksa” tarttua hommiin? No, en nyt haluaisi olla ikärasisti, mutta tässä kohden minun on kyllä myönnettävä, että vanhempi sukupolvi on hoitanut asiansa paremmin. Kai se johtuu kasvatuksesta. Kukaan ei silloin joskus kysynyt meidän sukupolveltamme, että haluaisimmeko ja tahtoisimmeko, vaan asiat olivat ilmoitusluonteisia. Ja hyvä tuli!