Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

Maanantai 10.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

”Itseään kunnioittava miehinen mies ei myönnä ahdistusneuroosia eikä näytä pelkoa.”

(kyltti liittoutuneiden tykkiasemilla Maltalla toisessa maailmansodassa)

Olen saanut luettua loppuun Scott Stosselin teoksen ”Pelosta sekaisin”. Stossel on itse kärsinyt jo pienestä pitäen monenlaisista peloista (esimerkiksi oksentamisen pelko on todella voimakas) ja ahdistuksen tunteista. Lopulta 50-vuotispäivän alkaessa häämöttää, hän päätti selvittää juurta jaksain pelon historiaa, sen hoitomuotoja, lääketieteen kehitystä ja perimän ja ympäristön merkitystä ihmisen psyyken terveyteen. Tavoitteena tässä kirjoitusprojektissa hänellä on ilmeisesti ollut löytää jonkinlainen perussyy oman elämänsä kurjuuteen ja toive siitä, että syyn selvittyä myös oireisiin löytyisi jonkinlaista helpotusta tai apua. Stossel onkin antanut teoksensa viimeiselle osalle nimen :”Jotakin positiivista”.

Stossel mainitsee kirjassaan, kuinka hän on ollut usein ”piripintaan huumattu”, koska tavallisen arjen eläminen on ollut mahdotonta ilman monia erilaisia mielialalääkkeitä. Mies on myös käynyt saamassa apua useiden eri terapeuttien luona, joista yhden mielestä oli tarkoituksenmukaista ottaa lääkettä ahdistukseen, jonka perimmäinen syy on lopultakin kehossa. Otammehan myös särkylääkettä kipuun, eikä tämä ole sen kummempi asia. Toinen terapeutti on taas ehdottomasti lääkkeettömyyden kannalla, hän suosii terapiaa ja altistushoitoja.

Kun kirjailija lopulta monen työntäyteisen vuoden jälkeen saa teoksensa valmiiksi, hän ei koe onnistuneensa hankkeessaan. Hän ei usko teoksen menestykseen eikä sen merkitykseen, sillä vuosikymmeniä jatkunut psyykkinen pahoinvointi on jättänyt jälkensä myös itsekunnioitukseen. Scott ei edelleenkään koe löytäneensä parannuskeinoa omaan oloonsa, yhden syyn kyllä - vahvan perimän -, mutta se ei yksin selitä kaikkea.

Stosselin terapeutti muistuttaa häntä:” Scott, sinä olet viime vuodet johtanut aikakauslehden toimitusta ja toimittanut monia sen kansijutuista, olet työstänyt kirjaasi, huolehtinut perheestäsi ja selviytynyt talosi tuhoutumisesta tornadossa ja elämän tavallisista hankaluuksista ja haasteista… Sinulla on vamma – ahdistuneisuushäiriö -, mutta pärjäät sen kanssa, jopa menestyt siitä huolimatta.”

Tämä valtava kirjaprojekti, jonka Stossel on kunniakkaasti saattanut loppuun kiitettävin arvosanoin (minun mielestäni) osoittaa käsittämätöntä sinnikkyyttä ja lahjakkuutta. Samalla, kun yleisö taputtaa, kirjailija itse murehtii omaa huonouttaan ja sitä, että näkee nykyisin ahdistuneen perimänsä tulevan selkeästi esiin tyttäressään ja pojassaan.

Tämän teoksen lukeminen avasi raollaan olleet silmäni. Luonnollisesti olen ennenkin tajunnut, että psyyken sairaudet rajoittavat ja vaikeuttavat elämää, mutta en ole ymmärtänyt, kuinka kauhean, äärimmäisen raskasta sairastuneen elämä voi olla. Kuitenkin – tämä kannattaa panna merkille – Stossel ei ole itsetuhoinen. Toki hän on syvällä ahdistuksessa rypiessään toivonut, että saisi kuolla, sillä silloin hän pääsisi kauheista tuskistaan. Psykologi-professori David H. Barlow on kirjoittanut: ”Harva menehtyy ahdistukseen, mutta moni mieluummin kuolisi kuin kokisi sen jähmetyksen ja kärsimyksen, joka ahdistukseen pahimmillaan liittyy.”

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Stossel ei ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mistä se kertoo? Vahvuudesta? Uskosta johonkin parempaan? Siitä, että elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita? En ymmärrä, miten kirjoittaja on jaksanut kaikki nämä vuodet vaikkakin toisinaan ”piripintaan huumattuna”. Olen miettinyt ja pohtinut, yrittänyt hakea tietoa, mutta mikään lähde ei kerro, mistä ihmisen voimakas elämisenhalu ja periksi antamattomuus äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa kumpuaa. Se vain on jotakin inhimillistä. Jos osaat vastata, kerro minullekin.

Motivaatio on pelkkä vitsi

Sunnuntai 16.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Motivaatio on pelkkä vitsi

Luonamme asuvalla lapsenlapsella oli menossa lukion koeviikko. Hän ilmoitti, että vuorossa oli uskonnon koe, mutta että ”hänellä ei ollut yhtään motivaatiota lukea”. Ilmoitin Tildalle, että suurin osa asioista, joita hän tulee aikuiselämässään tekemään, ovat juttuja, joihin hänellä ei todennäköisesti ole motivaatiota. Mutta ne on PAKKO tehdä, koska ne vain kuuluvat normaaliin elämään. Pohdittuani asiaa enemmän tulin siihen lopputulokseen, että motivaation puute onkin tietysti vain kaunisteltu ilmaisu ajatukselle ”minua ei huvita”. Ei niin huvita, ei kovinkaan moni asia.

Nyt on sunnuntai, joten elämä on asteen verran verkkaisampaa kuin arkipäivänä. Olen pakannut tulevaa Japanin-matkaani varten ja kulkenut lista kourassa kaapilta toiselle. Oikeasti minä vihaan pakkaamista! Oikeasti vihaan! Olen aina sanonut, että sitten kun olen rikas, niin hommaan itselleni ammattipakkaajan. Vielä en ole niin rikas (enkä ilmeisesti tule koskaan käärimään omaisuuksia, jos matkustamisvimma ei laannu). Motivaatiota ei siis ollut pätkääkään, mutta pakko sai minut hoitamaan homman, ja kyllähän ajatus tulevasta matkasta kannusti. Sen jälkeen järjestelin huushollia. Ei ollut kyllä hiukkaakaan motivaatiota, mutta pakkohan sekin oli. Seuraavaksi oli vuorossa ruuan laittaminen. Voi että, minä olen kyllästynyt siihen(kin) hommaan! Teinpä kuitenkin oikein maukkaan pyhäaterian salaatteineen kaikkineen, ja sain kiitosta suorituksestani. Pakkohan meidän on joka päivä syödä. Nyt on vielä mielessä muutama pakollinen homma, yritän tässä vain herätellä motivaatiotani.

Luin muutama päivä sitten terapeutti Tuomo Kinnusen kirjoituksen Kodin Kuvalehdestä. Sen otsikko oli ”Suhde saa olla harmaa”, ja siinä mies antaa lukijoilleen luvan elää tavallista arkea. Kinnunen kirjoittaa:”Parisuhteessa ei aina tarvitse olla niin kamalan kummoista… Ihmiset häpeävät suhteensa harmautta liian usein.” Kun mietin tätä motivaatio-asiaa, niin Kinnusen kirjoitus tuli mieleeni. Sama juttu on koko elämän kanssa: harmaata ja tylsää on usein, mutta näillä mennään. Tämä ajatusmalli pitäisi opettaa myös nuorisolle: asiat hoidetaan, eteenpäin mennään, vaikka ei niin huvittaisikaan. Ei tylsyys tapa. Voisinpa ehkä väittää, että yritys paeta tylsyyttä on tappanut monta ihmistä.

Pitihän minun vielä googlettaa sana ”motivaatio”. Aivan mahtava selitys sille löytyikin: ”Motivaation perustana ovat motiivit”. Motiivi-sanaa selitettiin ilmauksilla ”tarve” ja ”halu”. Olin siis oikeassa! ”Minulla ei ole motivaatiota” tarkoittaa samaa kuin ”minua ei huvita”. Minusta ainakin aikuiset voivat ihan rauhassa unohtaa tuon m-sanan keskustellessaan nuorison kanssa, ja käyttää sen sijaan esimerkiksi ilmauksia ”sinun pitää”, ”nyt täytyy”, ”muista hoitaa”… En kuitenkaan tahtoisi tässä puhua pelkästään nuorisosta, samat asiat koskevat nuoria aikuisia, jotka hilluvat ympäriinsä tietämättä mille alkaisivat ja alkaisivatko ylipäätänsä millekään. Tuli vain tässä mieleeni tuttavan kertomus perheestä, jossa 9-luokkalainen oli jäänyt pois koulusta kesken lukuvuoden. Tämä oli ilmoittanut haluavansa selkiinnyttää ajatuksiaan ja katsella ympärilleen. Luulenpa kyllä, että joku sosiaalitoimesta tulee pian koputtamaan ovelle. Suomessahan on oppivelvollisuus. Mutta siis: minä en usko motivaatioon. Monessa asiassa pakko on parempi. Valitettavasti Suomessa asioita on vaikea hoitaa pakolla, ja uskon, että monen nuoren tulevaisuus menee pilalle, kun kukaan ei pakota tekemään asioita oikein.

Siis vainko nuoret etsiskelevät elämäänsä ja motivaatiota ja kaikkea sellaista, eivätkä ”jaksa” tarttua hommiin? No, en nyt haluaisi olla ikärasisti, mutta tässä kohden minun on kyllä myönnettävä, että vanhempi sukupolvi on hoitanut asiansa paremmin. Kai se johtuu kasvatuksesta. Kukaan ei silloin joskus kysynyt meidän sukupolveltamme, että haluaisimmeko ja tahtoisimmeko, vaan asiat olivat ilmoitusluonteisia. Ja hyvä tuli!

"Ehkä hän halusi liikaa. Ehkä kaikki halusivat liikaa tätä nykyä."

Sunnuntai 14.10.2018 - Milan Kundera, haluaminen, periksi antaminen

”Ehkä hän halusi liikaa. Ehkä kaikki halusivat liikaa tätä nykyä.” Mark Haddonin sanat teoksessa ”Harmin paikka” osuivat ja upposivat. Kirja on sellaisenaan helppoa ja kevyttä viihdettä, mutta suhdekiemuroitaan pohdiskelevan Jeanin sanat käynnistivät mielessäni ajatusketjun.

Tuttavani Jakob oli ollut sijoituslapsena siinä saksalaisessa perheessä, jossa asuin vuoden. Olimme saman ikäisiä, Jakob kävi talossa yhä päivittäin, ystävystyimme ja juttelimme paljon. Puhuessamme kerran tulevaisuuden haaveistamme Jakob totesi: ”En minä haaveile paljosta. Haluaisin, että minulla olisi joskus oma talo, vaimo, lapsia ja vakituinen työ.” Katsoimme toisiimme ja meitä alkoi naurattaa, sillä tajusimme molemmat, että hänen ajatuksensa pitivät sisällään paljon suuria toiveita. -  Tuliko näistä haaveista totta? Jakob ei ole koskaan käynyt vakinaisesti töissä syistä, joita pystyn vain arvailemaan. Häneen viitaten eräs tuttavani puhuikin harmistuneena siitä, kuinka Saksan valtio elättää pummin koko tämän elinajan. En todellakaan tiedä. Jakob ei ole mennyt naimisiin, eikä hänellä ole lapsia omakotitalosta puhumattakaan. Talvet hän viettää asuntovaunussa Portugalissa, kesäisin hän auttelee entisen sijoitusperheensä äitiä.

Luin joskus Milan Kunderan teoksen ”Olemisen sietämätön keveys”. Kirja ei sytyttänyt minua silloin, ehkä sen filosofisen otteen vuoksi. Mieleeni jäi pyörimään lähinnä teoksen nimi ”Olemisen sietämätön keveys”, koska sen sisältämä ajatus oli mielestäni niin epälooginen. ”Keveys” liittyy mielessäni johonkin hyvään ja helppoon, ja sana ”sietämätön” on tässä yhteydessä outo. Vasta luettuani muutaman kirjablogin sain jonkinlaisen selityksen Kunderan käyttämille sanoille; Ihmisellä on vain yksi elämä, ja sen merkitys tässä maailmankaikkeudessa on häviävän pieni. Kun tajuaa oman elämänsä keveyden (painoarvottomuuden), ihminen voi kokea itsensä, elämänsä sietämättömäksi, turhaksi. Näin ajatellen meidän haluillamme, teoillamme, ei ole juurikaan merkitystä. Kannattaako edes haluta paljon, suorastaan liikaa?

Sanakirja antaa sanalle ”haluta” espanjankielessä monta vastinetta: querer, desear, tender, muutaman mainitakseni. Querer- verbi sisältää myös merkityksen ”rakastaa”, joka tarkoittaa jo paljon muuta kuin alkuperäinen suomenkielinen sana (”Minä haluan sinut” vai ”Minä rakastan sinua”?). Desear- sana ilmaisee myös kaipaamista, toivomista ja himoitsemista, merkityksiä, jotka ovat sekä heikompia (kaivata, toivoa) tai vahvempia kuin suomalainen ”haluta”. Tender - ilmaisun kohdalla olemme jo kysymysmerkin äärellä, sillä verbi voi tarkoittaa haluamisen lisäksi sellaisia asioita kuin ”sijata”, ”asettaa”, ”olla taipumus” ja ”ojentautua”. Me suomalaiset vain yksinkertaisesti haluamme.

Haluaminen kuuluu asiaan, se on elämää, se on ihan jees. Kukapa ei haluaisi sitä ja tätä ja vielä tuotakin? Mutta jos ei haluakaan? Onko se samaa kuin tyytyä vähempään, jopa vähään? Onko se samaa kuin antaa periksi? Onko se vähän samaa kuin olla luuseri? Voisiko itselleen antaa sen verran periksi, ettei ihan koko ajan haluaisi jotakin. Voisi vain olla ihan rennosti. Riläks vaan, tyypit.