Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Sunnuntai 26.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Tuttavani mesosi isoon ääneen: Hänellä oli kaksi ystävää, jotka eivät terveydellisistä syistä (sanoo hän) voineet ottaa koronarokotteita. Nämä henkilöt haluavat kuitenkin mennä erilaisiin tilaisuuksiin ja osallistua tapahtumiin. Yhteiskunnan velvollisuus on järjestää asiat niin, että myös nämä rokottamattomat pääsevät sinne, minne haluavat. Haloo, yhteiskunta, herää ja toimi! Kuuntelin aikani ja mietin, oliko tuttavani tosissaan. Kyllä, kyllä hän oli vaatimassa oikeuksia rokottamattomille. En jaksanut kuunnella sitä paasausta pitkään, vaan totesin, että eiköhän näillekin olisi parempi pysyä kotosalla, jos siis todella pelkäsivät tartuntoja, eikä muutenkaan ole reilua kulkea ympäriinsä tuossa tilanteessa. Se sitten siitä keskustelusta.

Rokotuspakkoa suunnitellaan jo monissa maissa, esimerkiksi Saksassa. Itävallassa pakkorokotuslaki tulee voimaan ensi helmikuussa, ja Ecuadorissa se on jo voimassa. Demokraattisissa länsimaissa asian läpi vieminen ei tule olemaan helppoa, vaikka kysymyksessä olisi satojentuhansien, jopa miljoonien ihmishenkien pelastaminen. Yksilönoikeudet luetellaan maan perustuslaeissa, eikä lakimuutosten tekeminen ole koskaan yksinkertaista. Yksilöllä on ainakin toistaiseksi oikeus olla ottamatta koronarokote, vaikka hänen käyttäytymisensä aiheuttaisi kanssaihmisten kuolemia.

Yhteiskunta on kuitenkin säätänyt myös lakeja, joilla meidät pakotetaan tekemään jotakin. Et esimerkiksi saa ajaa autoa, ellet hanki sitä ennen ajokorttia (kallista lystiä), ja ajolupa pitää sitten myöhemmillä vuosilla vielä päivittää. Sinun on siis pakko hankkia ajokortti, ellet aio koko ikääsi matkustaa jonkun kyydissä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että tämä laki on tehty kaikkien turvallisuutta ajatellen, eikä sitä vastaan tee kenenkään mieli protestoida.

Jos matkustat ulkomaille, sinulla täytyy olla virallinen henkilöllisyystodistus. Passi on pakko hankkia, mikäli aiot matkustaa Schengen-maiden ulkopuolelle, ja nykyisin matkustajalla täytyy olla myös asiakirja joko riittävistä koronarokotuksista, sairastetusta taudista tai puhtaasta testistä. Kaikki nämä asiakirjavaatimukset ovat ymmärrettäviä kansalaisten turvallisuutta ajatellen. Lainsäädäntö määrää meidän käyttäytymistämme aika pitkälle, ja näin on hyvä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta meillä on oppivelvollisuus. Koulua voi käydä siis esimerkiksi kotona, mutta oppimista kontrolloidaan. Oppivelvollisuus lakkaa, kun peruskoulun oppimäärä tulee suoritettua, tai kun opiskelun aloittamisesta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. 1.8.2021 tuli voimaan laki, jonka mukaan oppivelvollisuus päättyy vasta, kun opiskelija on täyttänyt 18 vuotta. Aikamoista sivistämisen pakkoa, josta kansamme hyötyy.

Siivoilin tässä eräänä päivänä mappihyllykköä ja löysin kansion, jossa oli tietoja isäni sotilasurasta. Papereiden mukaan hän oli osallistunut vuosina 1941-44 taisteluihin Uhtuan länsi- ja pohjoispuolella, Summassa, Tammisaaressa, Ventelässä ja Viipurinlahdella joukkueenjohtajana haavoittuen taisteluissa sodan loppupuolella. Papereiden mukaan miehen johtamis- ja kouluttamistaito ovat olleet hyviä, luonteeltaan hän on ollut ”asiallinen, harkitseva ja hiljainen”. Isä ylennettiin myöhemmin yliluutnantiksi. Isäni ja hänen isänsä olivat molemmat luonteeltaan rauhan miehiä. Päätös lähteä vapaussotaan ei ollut ukilleni helppo. Päiväkirjoissaan hän tuskailee sitä, kuinka väärin on tappaa oman kansan ihmisiä. Sotaan hän meni kuitenkin, velvollisuus kutsui. Isäni puolestaan lähti kesken seminaariopintojen toisten poikien kanssa rintamalle. Nuoret miehet olivat varmasti seikkailunhaluisia mutta myös hyvin isänmaallisia.

Saamme olla kiitollisia kaikille sotaveteraaneillemme siitä, että he lähtivät kuolemanpelko sisimmässään rintamalle, vaikka eivät olisi halunneetkaan. Se oli sisäinen pakko. Toivoisin, että tuo velvollisuudentunto nostettaisiin esiin myös nykyisessä yksilökeskeisessä yhteiskunnassa. Lopultakaan me emme ole täällä yksin, vaan osa suomalaista yhteiskuntaa, joka antaa meille paljon, ja jota meidän tulee olla tukemassa.

Bikinipakko ja rantakäsipallo

Lauantai 17.7.2021 - Pirkko Jurvelin

Bikinipakko ja rantakäsipallo

Rantakäsipallon suosio jatkaa kasvuaan, ja kesäiset olosuhteet lisäävät innostusta lajiin. Nykyisin tätä peliä pelataan jo 140:ssä maassa, ja suunnitelmissa on, että siitä tulee kilpailulaji vuoden 2028 olympialaisissa. Rantakäsipallon pelaajien on noudatettava seuraavaa asukoodia kansainvälisissä kisoissa: Miehet pukeutuvat sortseihin ja hihattomaan paitaan, naisilla on alaruumiinsa peittona bikinihousut, jotka saavat olla sivuilta korkeintaan kymmenen senttimetriä korkeat, yläosana on tiukka urheilutoppi.

Norjan naispelaajat ovat jo pitkään olleet turhautuneita seksistisiin peliasuihinsa, ja he ovat vaatineet muutosta bikinipakkoon Euroopan lajiliitolta, joka onkin hyväksynyt sääntömuutoksen. Tosin se ei ole vielä voimassa, ja näin myös Norjan joukkue on joutunut pelaamaan bikiniasuissa tänä kesänä. Pelaajille on kerrottu, etteivät he voisi osallistua kilpailuihin lainkaan, mikäli he toimisivat vastoin voimassa olevia sääntöjä.

Norjalainen pelaaja Katinka Haltvik kertoo tilanteesta seuraavasti:” Pakollinen peliasu on epämiellyttävä ja epäkäytännöllinen, sillä me hikoilemme ja hiekka tarttuu joka paikkaan. Pelaamisen pitäisi mennä kaiken muun edelle.” Pelaajat ovat kertoneet myös, kuinka kiusallista on, kun valokuvaajat kuvaavat heitä lattian tasosta hyviä peliotoksia saadakseen.

Urheilijat ovat tuoneet esiin myös sen seikan, että niukka pukeutuminen estää muslimipelaajien osallistumisen arvokisoihin (kansallisissa kilpailuissa pukukoodi on väljempi). Tämän vuoden maaliskuussa naiset saivat ensimmäistä kertaa kisata tämän lajin parissa Qatarissa. Islamilainen valtio ilmoitti kuitenkin, ettei voi hyväksyä peliasuiksi paljastavia bikineitä, vaan että naisten olisi käytettävä peittävämpiä asuja. Joku pelaaja kieltäytyi kuitenkin muuttamasta asuaan. No, myöhemmin Qatarin kisojen järjestäjät selittivät, että kyseessä oli väärinymmärrys.

Tätä kirjoittaessani mietin edellistä blogiani ja naisten vaatimusta siitä, että heidän täytyy tasa-arvon nimissä saada olla uimarannalla yläruumis paljaana. Rantakäsipallon naispelaajat puolestaan vaativat tasa-arvon nimissä saada pitää pelatessaan yhtä peittäviä vaatteita kuin miespuoliset urheilijat.

Naiset ja miehet ovat erilaisia jo syntymästään saakka (yllätys, yllätys!), ja näistä fyysisistä ja psyykkisistä eroavuuksista johtuen miehisen sukupuolen ja naissukupuolen historia on hyvin erilainen. Me Suomessa olemme mielestäni jo kohtuullisen hyvin päässeet kehittämään ja sisäistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa monimuotoisine kysymyksineen. Kaiken takana on kuitenkin tämä fakta, josta emme koskaan pääse eroon: sukupuolten välinen synnynnäinen erilaisuus.

Tulee mieleeni kaksi lastenlastani, tyttö ja poika. Heidät molemmat on kasvatettu omissa perheissään ennakkoluulottomasti ja hyväksyvästi, heille on opetettu, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia heidän ulkoisista ja sisäisistä ominaisuuksistaan huolimatta. Kuitenkin myös tämä tyttö ja poika ovat täydellisiä esimerkkejä sukupuolestaan: Tyttölapsi on prinsessa (kyllä, hänellä on prinsessanimikin: Elsa), joka pukeutuu mekkoihin, haluaa olla kaunis, on herkkä ja hieman ujo. Poikalapsen nimi voisi olla Eemeli, sillä hän on suora kopio Vaahteramäen Eemelistä, joka juoksee, hyppii, ei kuuntele, jos komennetaan, painii pikkuveljensä kanssa, mutta osaa toki hiljentyä kuuntelemaan kirjaa.

Muistan erään hauskan tarinan vanhasta koulukirjasta. Kertomuksessa kuvailtiin, kuinka kaikki maailman ihmiset olivat ulkonäöltään ja muiltakin ominaisuuksiltaan samanlaisia. He erosivat toisistaan vain nimien perusteella. Harmittaa, kun en enää muista, miten tarinan kirjoittaja oli kehitellyt aihettaan eteenpäin. Joka tapauksessa jutun tarkoitus oli tietysti saada koululaiset ymmärtämään, ettei kaikkien tarvitse olla samannäköisiä eikä muutenkaan samanlaisia, ja kuitenkin jokainen yksilö on sellaisenaan sopiva ja oikea. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, erilaisuus on rikkaus, johon meidän kaikkien on sopeuduttava, ja joka rikastuttaa elämäämme monella tavalla. Kuka oikeastaan haluaisikaan olla samanlainen kuin kaikki muut?

Motivaatio on pelkkä vitsi

Sunnuntai 16.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Motivaatio on pelkkä vitsi

Luonamme asuvalla lapsenlapsella oli menossa lukion koeviikko. Hän ilmoitti, että vuorossa oli uskonnon koe, mutta että ”hänellä ei ollut yhtään motivaatiota lukea”. Ilmoitin Tildalle, että suurin osa asioista, joita hän tulee aikuiselämässään tekemään, ovat juttuja, joihin hänellä ei todennäköisesti ole motivaatiota. Mutta ne on PAKKO tehdä, koska ne vain kuuluvat normaaliin elämään. Pohdittuani asiaa enemmän tulin siihen lopputulokseen, että motivaation puute onkin tietysti vain kaunisteltu ilmaisu ajatukselle ”minua ei huvita”. Ei niin huvita, ei kovinkaan moni asia.

Nyt on sunnuntai, joten elämä on asteen verran verkkaisampaa kuin arkipäivänä. Olen pakannut tulevaa Japanin-matkaani varten ja kulkenut lista kourassa kaapilta toiselle. Oikeasti minä vihaan pakkaamista! Oikeasti vihaan! Olen aina sanonut, että sitten kun olen rikas, niin hommaan itselleni ammattipakkaajan. Vielä en ole niin rikas (enkä ilmeisesti tule koskaan käärimään omaisuuksia, jos matkustamisvimma ei laannu). Motivaatiota ei siis ollut pätkääkään, mutta pakko sai minut hoitamaan homman, ja kyllähän ajatus tulevasta matkasta kannusti. Sen jälkeen järjestelin huushollia. Ei ollut kyllä hiukkaakaan motivaatiota, mutta pakkohan sekin oli. Seuraavaksi oli vuorossa ruuan laittaminen. Voi että, minä olen kyllästynyt siihen(kin) hommaan! Teinpä kuitenkin oikein maukkaan pyhäaterian salaatteineen kaikkineen, ja sain kiitosta suorituksestani. Pakkohan meidän on joka päivä syödä. Nyt on vielä mielessä muutama pakollinen homma, yritän tässä vain herätellä motivaatiotani.

Luin muutama päivä sitten terapeutti Tuomo Kinnusen kirjoituksen Kodin Kuvalehdestä. Sen otsikko oli ”Suhde saa olla harmaa”, ja siinä mies antaa lukijoilleen luvan elää tavallista arkea. Kinnunen kirjoittaa:”Parisuhteessa ei aina tarvitse olla niin kamalan kummoista… Ihmiset häpeävät suhteensa harmautta liian usein.” Kun mietin tätä motivaatio-asiaa, niin Kinnusen kirjoitus tuli mieleeni. Sama juttu on koko elämän kanssa: harmaata ja tylsää on usein, mutta näillä mennään. Tämä ajatusmalli pitäisi opettaa myös nuorisolle: asiat hoidetaan, eteenpäin mennään, vaikka ei niin huvittaisikaan. Ei tylsyys tapa. Voisinpa ehkä väittää, että yritys paeta tylsyyttä on tappanut monta ihmistä.

Pitihän minun vielä googlettaa sana ”motivaatio”. Aivan mahtava selitys sille löytyikin: ”Motivaation perustana ovat motiivit”. Motiivi-sanaa selitettiin ilmauksilla ”tarve” ja ”halu”. Olin siis oikeassa! ”Minulla ei ole motivaatiota” tarkoittaa samaa kuin ”minua ei huvita”. Minusta ainakin aikuiset voivat ihan rauhassa unohtaa tuon m-sanan keskustellessaan nuorison kanssa, ja käyttää sen sijaan esimerkiksi ilmauksia ”sinun pitää”, ”nyt täytyy”, ”muista hoitaa”… En kuitenkaan tahtoisi tässä puhua pelkästään nuorisosta, samat asiat koskevat nuoria aikuisia, jotka hilluvat ympäriinsä tietämättä mille alkaisivat ja alkaisivatko ylipäätänsä millekään. Tuli vain tässä mieleeni tuttavan kertomus perheestä, jossa 9-luokkalainen oli jäänyt pois koulusta kesken lukuvuoden. Tämä oli ilmoittanut haluavansa selkiinnyttää ajatuksiaan ja katsella ympärilleen. Luulenpa kyllä, että joku sosiaalitoimesta tulee pian koputtamaan ovelle. Suomessahan on oppivelvollisuus. Mutta siis: minä en usko motivaatioon. Monessa asiassa pakko on parempi. Valitettavasti Suomessa asioita on vaikea hoitaa pakolla, ja uskon, että monen nuoren tulevaisuus menee pilalle, kun kukaan ei pakota tekemään asioita oikein.

Siis vainko nuoret etsiskelevät elämäänsä ja motivaatiota ja kaikkea sellaista, eivätkä ”jaksa” tarttua hommiin? No, en nyt haluaisi olla ikärasisti, mutta tässä kohden minun on kyllä myönnettävä, että vanhempi sukupolvi on hoitanut asiansa paremmin. Kai se johtuu kasvatuksesta. Kukaan ei silloin joskus kysynyt meidän sukupolveltamme, että haluaisimmeko ja tahtoisimmeko, vaan asiat olivat ilmoitusluonteisia. Ja hyvä tuli!

Kysymyksiä

Sunnuntai 23.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Olin viikon lomalla. Kun ei ole velvollisuuksia ja täytymisiä, aivoilla on enemmän kapasiteettia ajatella. Tai näin minusta ainakin tuntuu. Olen huomannut, että ajatustoimintani voi jakaa kahteen kategoriaan: 1. suunnittelemattomat välähdykset, huomiot, oivallukset ja 2. kirjoittamisen tapainen ajattelu, jossa asiat hahmottuvat sanoina ja lauseina. Ensimmäinen on oivaltavampi tapa, mutta sitä en voi itse hallita. Ajatukset tulevat ja menevät, joskus niin nopeasti, etten enää saa kiinni jostakin mielestäni poikkeuksellisen hienosta aivoituksesta. Toinen tapa auttaa minua tietenkin kirjoittamaan. Lomallani aivot siis lepäsivät, mutta valitettavasti tulokset olivat aika vaatimattomia. Tai mistäpä sitä tietää? Ehkäpä aivomyrsky on vasta tulossa. Pohdintani herättivät lähinnä kysymyksiä, joita tässä teille jaan.

Onko raskauden alkuvaiheessa olevalla sikiöllä ihmisoikeuksia? Saako kuolemansairaan ihmisen tappaa? Saako ihmistä sanoa roskaksi? Saako Raamatun oppien mukaista uskontoa harjoittaa? Saako lasta sanoa tytöksi/pojaksi?

Saako muovipusseja käyttää? Saako syödä lihaa? Saako jättä valot palamaan, kun poistuu huoneesta? Saako lentää?

Saako poliitikko ilmaista henkilökohtaisen mielipiteensä? Saako hengenvaarassa olevalta kieltää turvapaikan? Saako sanoa oman mielipiteensä?

Saako olla lihava? Sako olla huono? Saako elää, miten tahtoo? Onko pakko?

Nyt palaan takaisin luolaani ja vieritän sen suulle somen kestävän kiven.