Kauppamatka

Sunnuntai 3.9.2023 - Pirkko Jurvelin

Kauppamatka

Olin lauantaina Pohjois-Pohjanmaan Kirjoittajien tapaamisessa, ja siellä pyydettiin kirjoituksia myöhemmin (digitaalisesti) ilmestyvään Suopursu-lehteen. Kirjoitusten aiheeksi oli valittu ”Matka”, ja aihetta sai käsitellä hyvin laveasti, eikä se ollut sidottu aikaan, paikkaan tai edes todellisuuteen. Vitsailin ystäväni kanssa, että minähän voisin kirjoittaa edellisen päivän kauppamatkastani. Aikani mietittyäni päätinkin kirjoittaa blogin tuosta lyhyeksi suunnitellusta perjantain kauppareissusta, josta sukeutuikin erään sattumuksen kautta kolmen tunnin käynti akuuttipäivystykseen.

Perjantai- aamu, jääkaappi tyhjä, se tarkoittaa kauppareissua. Ei se mitään, markettiin hurauttaa meidän pihalta kohtuu nopeasti. Perillä yritin ensiksi huolehtia apteekkiasiat, ja yllätys oli melkoinen, kun apteekin ovella oli lappu, jossa ilmoitettiin, että se oli muuttanut Ideaparkkiin. Oho, no ei se mitään, Prismaa ei ainakaan ole siirretty minnekään.

Kävelin reippaasti Prismaa kohden, porukkaa oli liikkeellä paljon, sivusilmällä näin naisen, jolla oli mukanaan kolme koiraa. Tässä kohtaa muistini sumenee hetkeksi, sillä keskikokoinen, musta koira oli hypännyt ja tarrannut kiinni käsivarrestani. Kohtaus oli nopeasti ohi, ulkoiluttaja (kuten myöhemmin kuulin) sai koiran vedettyä takaisin, minä riisuin takkini ja katsoin käsivarttani, josta valui verta. Silloin aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla millään loppua. Itkin ja itkin ja itkin, mukava herrasmies pysähtyi viereeni hoitamaan tilannetta, tilasi ambulanssin ja soitti poliisille. Miellyttävä nainen lohdutteli minua ja odotti kanssani marketin sisäpuolella, kunnes ambulanssi tuli.

Olin jo kohtuullisesti koonnut itseni, kun ambulanssissa oleva nuori nainen ja mies kirjoittelivat papereita, puhdistivat haavan ja ilmoittivat, että käsi pitäisi tikata. Tyttäreni vei minut akuuttivastaanottoon (en ole koskaan aikaisemmin ollut siellä), ja muutaman tunnin odottelun jälkeen nuori miespuolinen lääkäri tikkasi käteni ja vannotti, että tekisin asiasta rikosilmoituksen. Niin olin ajatellutkin, sillä koiran taluttaja sanoi, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun koira puri ihmistä. Selvisin kotiin käsi tikattuna, jäykkäkouristusrokotuksen saaneena ja antibioottikuuri laukussa.

Sivullisten ansiosta minulla oli koiran taluttajan nimi ja puhelinnumero. Kun kotiuduin, laitoin hänelle viestiä ja pyysin omistajan numeroa. Nainen vastasi tulevansa illalla töistä, ja että voisimme olla yhteydessä sitten. Harmillista vain, että hän blokkasi minun puhelinnumeroni, eikä vastannut viesteihin, kunnes ilmoitin, että laitan hänen numeronsa ja nimensä rikosilmoitukseen. Tämän jälkeen nainen lähetti koiran omistajan puhelinnumeron.

Kun soitin omistajalle, kävi ilmi, että hänellä ja minulla oli erilainen käsitys tapahtuneesta. Minä olin kuulemma mennyt ”härppimään” koiraa, joka oli siitä ärsyyntynyt. No, eihän asia todellakaan mennyt niin, mutta ilmeisesti taluttaja ei halunnut kertoa sitä, ettei ollut hallinnut koiraa. Omistaja sanoi vain etunimensä, ”et tarvitse sukunimeä”, hän tuumasi. Ei se mitään, nimi selviää puhelinnumeron perusteella.

Lopulta omistaja soitti minulle uudestaan (oli ilmeisesti laittanut ulkoiluttajan koville) ja kysyi, että voisimmeko sopia asian. Hän maksaisi sairaalakulut jne. Sanoin, etten halua riidellä, mutta olen samaa mieltä lääkärin kanssa: Vaarallisesta koirasta on tehtävä rikosilmoitus.

Siihen asia jäi, vai jäikö? Viime yönä neljältä minulle oli tullut soitto ”yksityisestä numerosta” . Onneksi minulla on puhelin yöllä äänettömällä, joten soitto ei minua häirinnyt. Aamupäivällä sain vielä kaksi soittoa tältä ”yksityiseltä” sekä yhden ”tuntemattomalta”. Vastasinkin yhden kerran, ja huonossa hapessa oleva mieshenkilö ihmetteli, kenen kanssa oikein puhui.

Käsi on ruma, mutta paranee. Maha on ihan sekaisin antibiootista, mikä tarkoittaa lyhytaikaista laihdutuskuuria. Nähtäväksi jää, miten ja milloin tämä kauppamatka lopulta päättyy.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vaarallinen koira, hyökkäys

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: matkustaminen, pelko, rohkeus, vaara