Al-Holin leiri täynnä vääriä ratkaisuja

Keskiviikko 18.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Olen kirjoittanut tämän blogi-tekstin viime toukokuussa, mutta koska se on nyt entistä ajankohtaisempi, päätin  julkaista sen uudestaan muutamalla tuoreella ajatuksella varustettuna.  

                               Punalesket ja Isis-vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

 Tässä vielä muutama uusi ajatus, joita viime päivien mediamyllerrys on aiheuttanut.

- Kaikki Isis-vaimot eivät suinkaan ole leskiä. Missä heidän miehensä ovat? Kun suomalainen nainen on aikoinaan tehnyt päätöksen lähteä ulkomaille elämään, olemaan ja tukemaan miehensä sotilaallista toimintaa, hän on tehnyt päätöksen, josta hän ei koskaan pääse eroon. Onko helpoin ratkaisu jäädä maahan, jonne hän on halunnut, ja jossa hän saa harrastaa islamin uskoa vapaasti (kuten eräs haastateltava ilmoitti)? Mikäli nainen tulee Suomeen, hänelle todennäköisesti luodaan uusi henkilöllisyys jossakin vaiheessa. Tästä huolimatta hän on koko loppuelämänsä Isis-vaimo, eikä pääse tästä stigmasta eroon. 

- Isis-vanhempien lapsi on syytön vanhempiensa tekemiin ratkaisuihin, mutta myös hän kantaa koko elämänsä ajan Isis-leimaa. Kukaan ei voi tietää, miten elämä sodan ja leirien keskellä on vaikuttanut lapsen mieleen. Suomen yhteiskunta on valmis hoitamaan, tukemaan ja antamaan monipuolista apua näille sotalapsille. Kuinka pitkälle apu auttaa, sitä emme voi tietää.

- Kun kysyin irakilaisen tuttavani kantaa tähän moniulotteiseen ongelmaan, hän vastasi (ennen kuin Suomen hallituksen mielipide oli selvillä), että naisten kansalaisuutta ei tulisi evätä, eikä estää heitä tulemasta takaisin Suomeen, mutta ei heitä tarvitse mennä hakemaan pois. He ovat aikoinaan tehneet oman ratkaisunsa. Hänen mielestään lapset tulisi hakea turvaan.

Kuinka löytää inhimillinen ratkaisu tilanteeseen, jonka on aiheuttanut epäinhimillinen, äärimmäisen raaka sota?

Punalesket ja Isis -vaimot

Torstai 30.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Punalesket ja Isis -vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

Jään odottelemaan virallista kannanottoa, joka on varmasti pakko julkaista ennemmin tai myöhemmin.

Ihmisvelvollisuuksien julistus?

Tiistai 2.10.2018 - Pirkko Jurvelin

Tapasin muutama päivä sitten Pentin (nimi muutettu) pitkästä aikaa. Olemme tutustuneet toisiimme yhteisen ystävän kautta ja tavanneet silloin tällöin, useimmiten sattumalta. Pentti on nykyisin eläkkeellä, mutta täynnä tarmoa ja uusia projekteja. Hän tekee paljon vapaaehtoistyötä ja viettää aikaa rakkaan harrastuksensa, pyöräilyn, parissa. Pentti on alkoholisti.

Miehen alkoholismi tuli esille jo ensimmäisellä tapaamiskerrallamme. Olin kiinnostunut asiasta, ja hän kertoi elämästään viinan kanssa, siitä, kuinka menetti perheensä ja lähes työpaikkansakin, kunnes teki täyskäännöksen AA:ssa. Ihmettelin, miksi hän sanoi itseään edelleen alkoholistiksi, koska hän ei sitä mielestäni ollut. "Alkoholismi ei lähde ihmisestä, vaikka hän lopettaisi viinan juonnin", Pentti vastasi.

Olin iloinen, kun sain pitkästä aikaa jutella hänen kanssaan kaikessa rauhassa. Olin kehitellyt mielessäni kysymyksiä, joihin Pentti ehkä tietäisi vastauksen. - Onko alkoholismi sairaus? Onko huumeriippuvuus sairaus? Onko ylensyönti sairaus? Kyllähän näitä kysymyksiä riittää. Minä miellän sairauden sellaiseksi tilaksi, joka yleensä osuu ihmisen kohdalle ilman hänen omaa syytään (flunssa, syöpä, Alzheimerin tauti...). Onko alkoholisimi siis sairaus? Voinko minä sairastua alkoholismiin, vaikka en koskaan juo alkoholipitoisia juomia?

Pentti mietti. Hän vastasi, että kyllä alkoholismiin voi sairastua, mutta se vaatii useimmiten kohtuu pitkän historian viinan juonnin parissa, ja geneettinen alttius saattaa olla myös vaikuttavana seikkana. Samalla tavalla riippuvaisuus voi kehittyä huumeisiin ja vaikka ruokaan. Miten näistä riippuvaisuuksista voi parantua? Pentti vastasi:"Ainoastaan oma tahto voi parantaa riippuvaisuuksista." Olin helpottunut vastauksesta: Minä en voi siis sairastua alkoholismiin, ja toisaalta minä voin vaikuttaa omiin asioihini. Oma tahto ja halu.

Ihmisoikeudet ovat päivän sana. Jokaisella on oikeus ryypätä, piikittää, tai vaikka syödä itsensä kuoliaaksi. Jokaisella on oikeus saada apua kaikkiin vaivoihinsa ja ongelmiinsa riippumatta siitä, miten on ne itselleen saanut. Meillä on oikeus saada ja ottaa ja tehdä ja ilmaista.

Tämä yhteiskunta ei toimi yhteen suuntaan, vaikka joku niin mielellään ajattelee. Ehdotan, että Suomen valtio laatii ihmisvelvollisuuksien julistuksen kansalaisilleen. Mitä minun ja sinun pitää tehdä  voidaksemme olla Suomen täysvaltaisia kansalaisia. Kuulostaako hyvältä? Ei tietenkään! Koska minä tahdon ja haluan ja vaadin, ja minulla on oikeus. Velvollisuudet kuuluvat.... no, joillekin muille.

Kysymyksiä

Sunnuntai 23.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Olin viikon lomalla. Kun ei ole velvollisuuksia ja täytymisiä, aivoilla on enemmän kapasiteettia ajatella. Tai näin minusta ainakin tuntuu. Olen huomannut, että ajatustoimintani voi jakaa kahteen kategoriaan: 1. suunnittelemattomat välähdykset, huomiot, oivallukset ja 2. kirjoittamisen tapainen ajattelu, jossa asiat hahmottuvat sanoina ja lauseina. Ensimmäinen on oivaltavampi tapa, mutta sitä en voi itse hallita. Ajatukset tulevat ja menevät, joskus niin nopeasti, etten enää saa kiinni jostakin mielestäni poikkeuksellisen hienosta aivoituksesta. Toinen tapa auttaa minua tietenkin kirjoittamaan. Lomallani aivot siis lepäsivät, mutta valitettavasti tulokset olivat aika vaatimattomia. Tai mistäpä sitä tietää? Ehkäpä aivomyrsky on vasta tulossa. Pohdintani herättivät lähinnä kysymyksiä, joita tässä teille jaan.

Onko raskauden alkuvaiheessa olevalla sikiöllä ihmisoikeuksia? Saako kuolemansairaan ihmisen tappaa? Saako ihmistä sanoa roskaksi? Saako Raamatun oppien mukaista uskontoa harjoittaa? Saako lasta sanoa tytöksi/pojaksi?

Saako muovipusseja käyttää? Saako syödä lihaa? Saako jättä valot palamaan, kun poistuu huoneesta? Saako lentää?

Saako poliitikko ilmaista henkilökohtaisen mielipiteensä? Saako hengenvaarassa olevalta kieltää turvapaikan? Saako sanoa oman mielipiteensä?

Saako olla lihava? Sako olla huono? Saako elää, miten tahtoo? Onko pakko?

Nyt palaan takaisin luolaani ja vieritän sen suulle somen kestävän kiven.