Kuka haluaa kuolla yksin?

Kuka haluaa kuolla yksin?

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin artikkelin tai ehkä se oli peräti kirja, josta jäi mieleeni lähinnä yksi lause:”Kuka haluaa kuolla yksin?” Muistaakseni tekstissä käsiteltiin nykyihmisen haluttomuutta sitoutua aviopuolisoon ja perheeseen. Lasten hankkiminen koetaan ehkä työlääksi, haastavaksi, liian sitovaksi ja kalliiksi, eikä seurustelukumppaniakaan ajatella välttämättä sillä tavalla, että hänen kanssaan vietetään sitten koko loppuelämä. Jossakin vaiheessa kirjoitusta ponnahti esiin tuo otsikon lause, joka on jäänyt mieleeni ja pyrkii sieltä aina esiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa lukijoilleni, että olen täysin tietoinen siitä, että kaikki eivät toiveistaan huolimatta saa omia lapsia, eikähän tämä eläminen ja oleminen muutenkaan ole pelkästään mustavalkoista joko-tai-elämää. Me ihmiset olemme myös monella tapaa niin erilaisia, että yksin eläminen ja kuoleminen voi olla myös vapaaehtoinen valinta.

Olen kuullut usein sanottavan – varsinkin hengellisissä yhteyksissä -, että kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen. Kukapa haluaisi kohdata vihollisen yksin?

Muistan hyvin äitini kuoleman. Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää aikaisemmin ja sanoi itsekin haluavansa jo pois tästä maailmasta. Eräänä aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että lähtö alkaa olla lähellä. Ilmoitin veljelleni, siskolleni sekä miehelleni ja lapsilleni ja muille lähisukulaisille tästä puhelinsoitosta ja lähdin sairaalaan. Äidilleni oli järjestetty rauhallinen tilava huone erillään muista potilaista. Sairaanhoitaja kävi välillä huoneessa, ja meitä muita tuli ja meni omien työpäivien ja jaksamisen mukaan. Lauloimme, juttelimme, minä lupasin äidille, että huolehtisin hyvin veljestäni. Kun iltapäivä alkoi olla lopullaan, äiti kohtasi kuoleman rauhallisena.

Kun kerroin myöhemmin ystävälleni tuosta iltapäivästä, hän sanoi, että juuri noin hänkin haluaisi kuolla: turvallisesti rakkaiden ympäröimänä.

Siihen aikaan, kun ihmiset sairastivat ja kuolivat kotona, kaikki tämä oli hyvin luonnollinen osa elämää. Isäni Pirkko-niminen sisko kuoli keuhkotautiin 16-vuotiaana kotonaan. Hänen isänsä, minun ukkini, kertoo tarkasti tuosta päivästä ja tuosta hetkestä omassa päiväkirjassaan:

”Niin tuli lauantai, joulukuun 18. päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja koulun lopettaminen kello 11. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin vielä hänelle seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta, ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello 12 tienoissa nostin hänet keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen kiinni jostain ajatusjohtumasta. - Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu.”

”Memento mori” eli ”muista olevasi kuolevainen” sanottiin keskiajalla. Silloin myös kirjoitettiin useita kuolemisen taito-oppaita. Esimerkiksi vuonna 1408 ilmestynyt Jean Gersonin ”Opusculum tripartitum” teoksesta tuli suosittu, varsinkin sen viimeisestä osasta ”De arte moriendi” (”Kuolemisen taidosta”). Kirjan mukaan kuoleminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja ystävien, naapureiden, sukulaisten ja papin tulisi kiiruhtaa kuolevan luokse tukemaan häntä.

Muistan joskus nähneeni elokuvan tai dokumentin keskiajalta jonkun hallitsijan kuolemasta. Sairaan huone oli täpötäynnä ihmisiä, lääkäreitä ja pappeja kulki edestakaisin, huoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko odottamaan virallista ilmoitusta saada surra ja toisaalta huutaa eläköötä uudelle hallitsijalle. Meno oli kuin sirkuksessa.

Minulla ja kavereillani oli tapana toistaa eri tilanteissa lausetta:”Mihinkään muuhun ei ole pakko kuin kuolemaan, ja siihenkin vain yhden kerran.” Käytimme tuota iskulausetta silloin, kun meitä yritettiin saada tekemään jotakin vasten tahtoamme. Se oli oikeastaan vitsi, vaikka toisaalta sen sisältö oli syvällisempi kuin ymmärsimmekään. Mutta tuohon aikaan me olimme niin kuin kaikki muutkin lapset, mehän eläisimme ikuisesti ja siksi saatoimme puhua kepeästi kuolemasta.