Älä menetä toivoasi!

Lauantai 24.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Älä menetä toivoasi!

Olin ajatellut, että tämä blogi käsittelisi syntymättömän lapsen ihmisoikeuksia. Kävin nimittäin hiljakkoin keskustelun alan ammattilaisen kanssa, joka kertoi, että siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy, hän saa ihmisoikeudet. Sitä ennen hänellä ei ole oikeuksia, vain raskaana olevalla naisella on. Raskaana oleva voi esimerkiksi aika myöhäisessä vaiheessa ilmoittaa, ettei hänen mielenterveytensä kestä raskautta, ja tällöin synnytys käynnistetään (tämä tapahtuu siis synnytyssalissa). Toki lapsi lääkitään niin voimakkaasti, että harvoin nämä pienet ovat enää syntyessään elossa, joskus kyllä. Ette halua tietää enempää, enkä minä halua kirjoittaa. Ja tämä tapahtuu Suomessa, jossa vastasyntyneelle löytyisi varmasti hyvät adoptiovanhemmat.

Ajat ovat raskaat, enkä siis halunnut syventyä tarkemmin syntymättömän ihmislapsen olemattomiin ihmisoikeuksiin. Pohdiskelin, että tänä aikana tarvitaan enemmän kannustusta toivoon kuin paneutumista synkkiin aiheisiin. Siispä aloin miettiä, kuinka ihminen voisi säilyttää toivon kaiken toivottomuuden keskellä. Joku voi suuresti ahdistua tämänhetkisestä maailmanpoliittisesta tilanteesta, toista kalvaa tieto sairauksista, joku kamppailee perustoimeentulon kanssa, jollakin on opiskeluhuolia, ja lopulta mielen saattaa vallata ajatus, ettei mitään kannata tehdä, ei minkään asian vuoksi nähdä vaivaa, koska millään ei ole enää mitään merkitystä. Elämä on loppu.

1950-luvulla tiedemies ja professori Kurt Richter teki kokeita rotilla laittamalla ne vesisankoon. Aluksi rotat uivat vimmatusti, mutta parin minuutin kuluttua ne väsyivät, antoivat periksi ja hukkuivat. Richter toisti kokeen uusilla rotilla. Hän laittoi rotat veteen, mutta kun ne alkoivat väsyä uimiseen, hän otti ne pois vedestä. Sitten hän heitti samat rotat uudestaan veteen, ja ne jatkoivat uimista nyt paljon kauemmin, kunnes Richter pelasti ne jälleen. Kerta toisensa jälkeen rotat alkoivat uida uudestaan. Richterin mukaan jälkimmäiset rotat selviytyivät kokeesta, koska ne eivät menettäneet toivoaan. Ne luottivat siihen, että joku tulee pelastamaan ne, ja ne jaksoivat uida aina kauemmin ja kauemmin. Tiedemiehen suorittama koesarja oli julma, mutta lopputulos on selkeä, ja sitä voi soveltaa myös ihmisiin: Kun on toivoa, niin voimiakin löytyy.

Tapasin muutama päivä sitten ystäväni, ja tässä tapaamisessa oli voimakkaasti esillä uskon ja toivon näkökulma. Ystäväni pääsi vihdoin ja viimein Israelista käymään Suomessa sisaruksia ja vanhaa isää tapaamassa. Jo neljästi lennot oli peruttu, nyt viimeinkin tärppäsi. Tapasimme hoivakodissa, jossa ystäväni isä asuu, ja jossa käyn häntä usein tervehtimässä. Keskustelimme yli kaksi tuntia, välillä nauroimme makeasti, välillä meillä oli kyyneleet silmissä. Miten säilyttää toivon näköala sotivassa maassa, jossa pommihälytys voi tulla milloin vain, jossa tuttavien ja naapureiden sodassa taistelevat miehet ja naiset ovat kuolleet, jossa hermot ovat koko ajan kireällä, ainainen pelko takaraivossa?Ystäväni jaksaa hengellisen vakaumuksensa ansiosta. Hänen kristillinen uskonsa antaa hänelle luottamusta ja voimaa kohdata tulevaisuus, vaikka se on täynnä pelkoa ja epävarmuutta.

Olin noin 10- vuotias, kun isältäni leikattiin sappikivet. Pääsin tapaamaan häntä Oulun Diakonissalaitoksen sairaalaan, mutta jouduin odottelemaan jonkin aikaa ala-aulassa. Seinällä oli taulu, jossa luki:”Tänne tulevilla toivo, täällä olevilla lohdutus, täältä lähtevillä siunaus”. Teksti jäi mieleeni, olihan se niin lyhyt ja ytimekäs. Se lohdutti minua, joka olin huolissani isästä.

Olen usein miettinyt toisen maailmansodan aikana keskitysleireissä olleita vankeja. Tilastojen mukaan leireillä nimittäin tapahtui todella vähän itsemurhia. Miten ihminen on voinut sairaana, pahoinpideltynä ja nälkiintyneenä raahautua töihin joka päivä ilman, että hänellä on ollut minkäänlaista konkreettista toivoa siitä, että kaikki pahuus loppuu pian, ja että hän selviää?

Toivo on ihmisen elämän perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka vaikeuksien keskellä auttaa suuntaamaan katseen eteenpäin. Toivo luo uskoa siihen, että tästäkin tilanteesta selvitään, vaikka kolhuja tulisikin. Jos tuntuu siltä, että itsessä ei enää löydy toivoa, kannattaa yrittää kääntyä toisen ihmisen puoleen. Yksi mahdollisuus ovat esimerkiksi eri yhdistysten apua tarjoavat puhelin- ja chat -päivystykset. Suosittelen myös ehdottomasti lukemaan Eddie Jakun (Abraham Jakubowicz 1920-2020) muistelmat, jotka hän julkaisi 100- vuotiaana nimellä ”Maailman onnellisin mies”. Kirja antaa toivoa ja näkökulmaa siihen, miten elämän haasteista voi selvitä, vaikka ne joskus tuntuisivatkin mahdottomilta.

Juokse itsesi pilveen!

Perjantai 2.2.2024 - Pirkko Jurvelin

Juokse itsesi pilveen!

Amerikkalainen pitkänmatkanjuoksija James Fixx on kirjoittanut 70-luvulla suuren suosion saaneen teoksen ”Suuri juoksukirja”. Hän kertoo siinä muun muassa, kuinka joskus juoksun aikana hän tuntee euforista oloa ja kipujen lieventymistä. Fixx käytti tästä ilmiöstä nimeä ”runner`s high” (”juoksijan pilvi”), ja monet kirjan lukeneet liikkujat ovat kertoneet kokeneensa juuri saman tapaisen psyykkisen olotilan kovan juoksusuorituksen aikana, ikään kuin he olisivat huumausaineiden aiheuttamassa ”pilvessä”.

Olen juuri lukenut Anders Hansenin teoksen ”Aivovoimaa – näin vahvistat aivojasi liikunnalla”, ja siinä hän kertoo myös tästä Fixxin mainitsemasta maagisesta olotilasta, jonka hän on myös itse kokenut pari kertaa rankan juoksutreenin aikana. Nykyisin me tiedämme selityksen juoksijan pilvikokemukselle, ja sehän on endorfiinit, joiden vaikutus on sama kuin morfiinilla.

Hansen kertoo teoksessaan tarkasti monista tieteellisistä kokeiluista ja pitkäaikaistutkimuksista, joita on tehty, kun on haluttu selvittää liikunnan merkitystä ihmiselle. Turha lienee sanoakaan, että liikunta tekee fyysisesti hyvää jokaiselle tavalliselle kansalaiselle, ja enempi liikuntaa tekee vieläkin parempaa. Nykyisin tiedetään lisäksi, että liikkuminen on tärkeää myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Tavasin kiltisti läpi tutkimukset ja monenmoiset kummalliset aivotumakkeet ja vastaavat, mutta en juurikaan siitä puolesta paljon ymmärtänyt. Mutta se, minkä ymmärsin, oli todella mielenkiintoista: Monissa masennustiloissa liikunta on apteekkilääkettä tehokkaampaa! Tutkimusten mukaan liikunta auttaa lievään ja keskivaikeaan masennukseen yhtä tehokkaasti kuin lääkkeet, mutta masentuneen on juostava (tai tehtävä jotakin yhtä rasittavaa) kolme kertaa viikossa 45 minuuttia kerrallaan. Hoidon ei myöskään tarvitse olla joko – tai, pillerit ja liikunnan voi yhdistää.

Liikunta lisää myös luovuutta. Hansen kertoo tästä omakohtaisia kokemuksia, mutta mainitsee myös, kuinka esimerkiksi Einstein, Beethoven ja Darwin tekivät pitkiä pyöräily- ja liikuntalenkkejä, joiden aikana kypsyttelivät ideoitaan – tai ideat kypsyivät aivoissa heidän liikkuessaan. Applen edesmennyt toimitusjohtaja Steve Jobs järjesti säännöllisesti kävelykokouksia, koska uskoi liikunnan vaikuttavan virkistävästi aivotoimintaan.

Lukiessani tätä osaa kirjasta, sain selityksen eräälle jutulle, joka on sattunut minulle tuon tuostakin. Harrastan kuntoliikuntaa, lähinnä ohjauksen alaista kuntojumppaa, toki myös lenkkeilyä. Sali on täynnä naisia, nuori, pirteä vetäjä pomppii korokkeella, musiikki pauhaa, ja minä yritän muiden kanssa pysyä mukana. Sanomattakin on selvää, että hiki virtaa. Katson ohjaajaa, heilutan käsiäni, hypin ja pompin – ja samanaikaisesti ajatukseni ovat aivan muualla. Saan oivalluksen siitä, miten uutta käsikirjoitusta pitää jatkaa, tai miten sitä pitää muokata, tai mistä minun pitää hankkia taustatietoja jonkin asian selvittämiseen… Äkkiä havahdun. Mitä? Jalkani hyppivät edelleen, käteni heiluvat, ja ajatukseni palailevat sieltä jostakin kaukaa. Kaikkein erikoisinta näissä kokemuksissa on oikeastaan se, etten ”häivy maailmasta” koskaan rentoutushetkien aikana, vaan ainoastaan silloin, kun hiki virtaa, ja sydän jyskyttää nopeasti.

Ruotsissa, Skånen Bunkeflossa, järjestettiin tutkimus, jossa kahden luokan oppilaille pidettiin liikuntatunti joka päivä, ja verrokkiryhmä liikkui opetussuunnitelman mukaisesti kaksi kertaa viikossa. Ryhmät olivat muuten samanlaiset, oppilaat asuivat samalla alueella, kävivät samaa koulua ja opiskelivat samoja aineita. Tutkimustulokset olivat silmiä avaavia – tai ainakin niiden olisi pitänyt olla. No, liikkujat tietysti saivat liikunnassa parempia arvosanoja kuin verrokkiryhmä, mutta tämän lisäksi he saivat parempia arvosanoja myös matematiikassa, äidinkielessä ja englannissa, vaikka eivät siis saaneet kyseisissä aineissa lisäopetusta. Ja huomattavaa on, että liikunnan lisäämisen vaikutus näkyi koulumenestyksessä monen vuoden ajan. - Saman suuntaisia tutkimustuloksia on tehty ympäri maailmaa.

Ja taas tulee mieleeni se, kuinka töissä ollessani meillä ala-asteella tehtiin sellainen uudistus, että kaksi oppituntia pidettiin putkeen, ja sen jälkeen oli pitkä välitunti. Opettajalla oli kestämistä, mutta kuvitelkaa niitä pieniä ja isompiakin lapsia, jotka olisivat halunneet juosta, leikkiä ja pelata ulkona, endorfiinit olisivat päässeet laukkaamaan, ja seuraavalla oppitunnilla olisi oppiminen sujunut helpommin. Protestoin aikoinani tätä kammottavaa uudistusta vastaan (mikä ei tietenkään auttanut), vaikka en tuohon aikaan edes ollut tietoinen liikunnan vaikutuksesta oppimiseen.

Ja lopuksi: Aivojen ikääntymistä voidaan myös hidastaa liikunnalla. Eräässä tutkimuksessa seurattiin yli kahden vuosikymmenen ajan 20 000 naista, joiden iät vaihtelivat 70:n ja 81:n välillä. Säännöllisesti liikuntaa harrastaneiden muisti, keskittymiskyky ja tarkkaavaisuus pysyivät huomattavasti paremmalla tasolla kuin vähän liikkuvien kanssasiskojen, eikä tämän tuloksen saavuttamiseen tarvittu enempää kuin 20 minuuttia kävelyä päivittäin.

Suosittelen lukulistallenne: Anders Hansen: Aivovoimaa

Kertakäyttöelämä eli Mitä jätän jälkeeni?

Maanantai 25.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Kertakäyttöelämä

eli

Mitä jätän jälkeeni?

Oulun taidemuseossa oli viime talvena näyttely, jonne kerättiin näytteille asetettavaksi ihmisten ”aarteita” eli heille tärkeitä esineitä. Minunkin aarteeni oli esillä museon vitriinissä: Se on ukkini yli sata vuotta vanha sotilaspassi, joka on minulle monella tapaa erittäin arvokas. Jos pääsisin nyt lahjoittamaan näyttelyesineen uuteen Minun aarteeni-näyttelyyn, niin tällä kertaa veisin museoon ruukunkappaleen. Olen saanut sen joskus lahjaksi tuttavaltani Israelissa ollessani maassa hänen vieraanaan, ja oletettavasti sillä on parhaimmillaan ikää parituhatta vuotta. Tuolla savikappaleella ei ole varmaankaan taloudellista arvoa (pitäisikö kysyä tori.fi?), mutta esineenä se on kiehtova, mystinen ja jotenkin – käsittämätön. Astian pohja on ollut halkaisijaltaan noin 6 cm, mutta sen seinämät laajenevat niin, että voisin kuvitella siihen mahtuneen ruokaa tai juomaa monta desilitraa sen korkeudesta riippuen. Saviesineen pinta on koristeltu. Mikä tämä astia oli? Kuka tai ketkä ovat käyttäneet sitä? Milloin? Onko tämä savikappale ainoa, mitä jonkun ihmisen tai perheen elämästä on jäänyt jäljelle?

Mitä minusta jää jälkimaailmalle? Entä sinusta? Joku voisi sanoa, että lapset – tietysti. Ajattelen kuitenkin niin, että vaikka minulla on ollut suuri osuus lasteni saattamisessa maailmaan, niin he ovat kuitenkin ihan itsenäisiä ihmisiä, eivätkä oikeastaan siinä mielessä vastaus kysymykseeni. Joku voisi sanoa, että olethan kirjoittanut kirjoja. Kyllä vain! Eräs ystäväni tuumasikin kerran, että sinä olet sentään kirjoittanut kirjoja, mutta kun hän on syöttänyt lapsiaan, niin hänen tuotoksensa ovat vain tulleet p….na ulos. No, joo, tuota noin. En ehkä ole turhan vaatimaton, vaikka arvelenkin, etteivät teokseni jää elämään maailman kirjallisuuden historiassa huolimatta siitä, että ne ovat olleet tärkeitä minulle. Täytyy kyllä myöntää, että on tuntunut mukavalta, kun olen silloin tällöin törmännyt tutkimuksiin tai kirjoihin, joissa minun teokseni ovat olleet lähdemateriaalina. Silloin vaatimatonkin ihminen hymyilee itsekseen.

Lähes neljäkymmentä työvuotta opettajana, eiköhän niistä ole jonkinlaisia jälkiä jäänyt? Kyllä, ihan varmasti, hyviä ja huonoja. Kerran lapset vinkkasivat minulle jonkin sivuston, johon ihmiset olivat saaneet anonyymisti jättää kiitoksiaan entisille opettajilleen. Eräs kiittäjistä mainitsi minun nimeni ja kertoi olleensa yksinäinen ja arka oppilas. Meillä oli ollut siihen aikaan kirjepostilaatikko luokassa, ja se aukaistiin kerran viikossa. Tämä entinen oppilaani kertoi, kuinka opettaja vastasi aina hänen kirjeisiinsä, ja tästä oli tullut hänelle hyvä mieli. Nyt tuli minulle hyvä mieli: olin tehnyt jotakin oikein!

Maailman historiassa on lukuisa joukko henkilöitä, joiden maine ja nimi on jäänyt elämään vuosisatoja, jopa vuosituhansia heidän jälkeensä – joko hyvässä tai pahassa. Voimme nauttia upeasta, satoja vuosia sitten sävelletystä musiikista, ihailla ainutlaatuisia ikivanhoja taideteoksia, ihmetellä filosofien älykkyyttä, tiedemiesten kykyä ajatella ilman rajoja ja käyttää hyväksemme älykköjen kehittelemiä oppeja ja teknisiä laitteita, eikä näiden taitureiden nimi pääse unohtumaan. Toisaalta historian kirjoissa on myös pitkä liuta nimiä, jotka haluaisimme pyyhkiä olemattomiin: hirmuhallitsijat, rotujen ja kansojen vainoajat ja murhaajat, monet mielenvikaiset, joiden tekemiset ovat jättäneet ikuisen, karmivan muiston ihmiskunnan sydämeen.

Esitin blogini alussa kysymyksen: mitä jätän jälkeeni? Olen tässä kirjoitellessani ja mietiskellessäni tajunnut, kuinka perin inhimillinen ja itsekeskeinen - suorastaan omahyväinen – tuo kysymys on. Se on ahdistava ja väärä. Miksi ihmeessä minun pitäisi jättää jonkinlainen jälki tähän universumiin? Ei minusta ole siihen. Meistä jokainen elää kertakäyttöelämää, ja kun kuolemastamme on kulunut sata, ehkä kaksisataa vuotta, ei eletyllä elämällämme ole sen ihmeempää merkitystä - eikä tarvitse olla. Näin on hyvä.

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Sanojen valta

Lauantai 8.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Sanojen valta

Kun Riikka Moilanen tiedusteli Oulun kaupunginvaltuuston istunnossa syyskuussa 2018, mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, joka kauppakeskuksen edessä viettää aikaansa juopotellen ja huumeita käyttäen, hän ei varmasti osannut aavistaa, että yksi ainoa väärä sana muuttaisi hänen elämänsä radikaalisti. Kaupunginvaltuustossa oli keskusteltu katujen roskaamisesta, ja Moilasen mieleen tuli sana ”ihmisroska”. Mielleyhtymän voi ymmärtää, mutta ammattipoliitikko ei voi koskaan sellaista ääneen sanoa. Yhden sanan myötä hän menetti työpaikkansa Pihlajalinnan toimitusjohtajana, eikä myöskään saanut tarpeeksi ääniä päästäkseen eduskuntaan. Luulenpa, että sana ”ihmisroska” seuraa Moilasta vielä pitkään.

Ja jälleen uutinen Oulun kaupungista (tässä vaiheessa herää jo kysymys, millä perusteilla näitä virkamiehiä oikein valitaan, tahdikkuus ei ainakaan ole ollut valintaperusteena): Kaupungin viestintäjohtajana huhtikuussa aloittanut Mikko Salmi oli julkaissut sosiaalisessa mediassa päivityksen, jossa hän käytti sanaa ”lesta”. Miksi ihmeessä? Oulun seuduilla lestadiolaisuus on voimakkaasti esiintyvä kirkon herätysliike, ja jos virkamies on edes pikkuisen fiksu ja sivistynyt, hän ei huvittele yhtä ryhmää pilkkaavalla sanalla. Mitä olisivat sanoneet vaikkapa muslimit, sukupuolivähemmistöt tai maahanmuuttajat vastaavasta sanaleikistä? Salmi sai tempustaan lopulta kirjallisen varoituksen, mikä oli paikallaan. Joku kysyikin, että mitä olisi tapahtunut, jos Salmi olisi ollut nainen. Virasta erottaminen?

Muistan, kuinka nuorena opettajana jouduin kerran vaikeaan tilanteeseen. Koulu oli juuri alkanut, ja katseltuani lapsia kaksi viikkoa, mainitsin rehtorille, että eräällä lapsella on niin suuria oppimisvaikeuksia, ettei hän pärjäisi tavallisessa opetuksessa. Rehtori sanoi, että eipä hoppuilla, ja kuukaudet kuluivat. Lopulta oltiin kuitenkin siinä vaiheessa (kun asiasta oli moneen kertaan jo keskusteltu ja erinäisiä kokouksia pidetty), että piti harkita oppilaan siirtoa erityiskouluun. Silloin erään kerran puhuessani lapsen äidin kanssa puhelimessa käytin tiettyä suomalaista sananlaskua ja kuulin myöhemmin, että äiti oli asiasta kovasti loukkaantunut. Tästä tapahtumasta on kulunut erittäin monta vuosikymmentä, ja vieläkin kadun ja häpeän sanavalintaani. Ei auta se, että olin vielä nuori ja kokematon eikä se, että olin oikeassa oppilaan suhteen. Minä tyhmä ja typerä! Jos minulla olisi silloin ollut sama ymmärrys kuin nyt, olisin heti pyytänyt anteeksi loukkaavaa sanavalintaani ja voisin vieläkin tehdä sen, mutta en muista lapsen enkä äidin nimeä.

Olin lomalla Kreetalla, kun saksalainen ystäväni Joschka soitti. Juttelimme aikamme, hän tiedusteli puolisoni vointia, oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:” Lepää nyt kunnolla.” - Tämä ystäväni ei ole mikään herkkis – päinvastoin –, sillä yleensä saan kuunnella hänen ärhentelyään erinäisistä asioista (tyyliin: ennen oli kaikki paremmin), ja siksi hänen myötätunnon osoituksensa lämmitti minua tavattomasti. Palasin hänen lausumiinsa sanoihin mielessäni monta kertaa jälkeen päin. Vain kolme sanaa.

”Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhoutuu...” Muutama sana peräkkäin, ja me olemme mielessämme jo kaukana muualla.

Jos sanoja osaa käyttää taiten, se avaa itselle – ja mahdollisesti myös muille – uusia maailmoita täynnä ennen lukemattomia ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Mutta vain yksikin sana voi tuhota paljon, jopa ihmisen tulevaisuuden.