Kaleva - Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sunnuntai 17.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat

Sanomalehti Kaleva on kunnostautunut viime viikkojen aikana julkaisemalla laajoja artikkelikokonaisuuksia vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä ja sen jäsenistä. Viimeisimmät artikkelit käsittelevät liikkeen piirissä esiintyneitä hoitokokouksia, joita pidettiin 70-80-luvuilla, ja erään artikkelin mukaan ne ovat käytäntö myös tänä päivänä. Kirkollinen lehti Kotimaa käsittelee samaa teemaa myös sekä artikkelin että blogisivun tekstein. Näyttää siltä, että toisille liikkeen jäsenille hoitokokouskäytäntö on tuttu vielä tänäkin päivänä, kun taas toiset eivät oikeastaan edes kunnolla tiedä, mistä puhutaan.

Olen lukenut nämä lehtijutut kommentteineen tunnollisesti, mutta vähitellen mielessäni on alkanut raksuttaa kysymys: Kaleva, miksi jaksat nähdä näin paljon vaivaa tämän asian eteen? Paljon vähempikin olisi riittänyt. Lukijat ovat jo aivan varmasti ymmärtäneet, mistä on kysymys, ja jos eivät ole, niin heitä ei ole sitten koko asia suuremmin kiinnostanut (kuten epäilen monen lukijan kohdalla asian olevan). Mutta miksi antaa näin paljon palstatilaa tälle uskonliikkeelle, kun ympärillä oleva maailma kiehuu ja kuohuu, kun maailmanhistoriallisesti katsottuna on meneillään monenlaisia merkittäviä asioita? Pohdiskelujeni tuloksena olen tullut siihen loppupäätelmään, että tälle runsaalle huomiolle, jota vanhoillislestadiolainen liike on lehdessä saanut, voi olla kolme syytä. Joku keksii varmasti vielä useampiakin näkökulmia, ja niistä voi lähettää kommentteja vaikkapa sähköpostiini tai facebook-sivulleni: Kirjailija Pirkko Jurvelin. Luettuasi tämän blogitekstin voit miettiä, olenko oikeilla jäljillä.

1. Kaleva haluaa lisätä oman jakelualueensa väestön hyvinvointia. Tämän vuoksi alueella esiintyvän uskonnollisen liikkeen harjoittamia ihmisiä vahingoittavia käytänteitä pitää pyrkiä tuomaan julki, sillä vasta silloin niihin ymmärretään puuttua. Sanomalehti Kaleva on vilpittömästi ihmisen asialla sekä pyrkii tasapuolisesti ottamaan huomioon kaikkien osapuolten kokemukset ja tuntemukset. Ilmeisesti jatkossa Kaleva tuo esiin samantyyppisiä vääryyksiä, joita esiintyy myös muissa uskonliikkeissä, poliittisissa puolueissa, monenlaisissa järjestöissä ja seuroissa sekä lukuisilla työpaikoilla. On suuri haaste alkaa selvitellä näitä asioita, eikä se ole edes ihan ilmaista (ihmiset sanovat irti kestotilauksiaan), mutta nyt mennään rehellisyys ja oikeudenmukaisuus edellä.

2. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.” Tämä sitaatti viittaa tässä Kalevan omistussuhteisiin ja hallintoon. Onhan tietysti totta, että lehden päätoimittaja on vain palkkatyöläinen, orja, joka tottelee kuuliaisesti isännän käskyjä. Te, jotka olette minua paljon viisaampia, voitte googletella Kalevan hallitusta ja koko konsernia omistajineen (minäkin vilkaisin). Lestadiolaisia käsittelevissä artikkeleissa on kiitettävästi tuotu julki se seikka, että jäsenissä on runsaasti elinkeinoelämässä mukana olevia ja hyvin menestyviä henkilöitä. Tätä seikkaa ei esitetä aina edes kiittäen ja kehuen, vaan siellä taustalla tuntuu kaihertavan jokin. Minä kysynkin nyt, että mitä pahaa siinä on, jos joku paiskii töitä, työllistää muita ja tienaa rahaa? Kysyn myös, että kuka tai mitkä tahot voivat joutua taloudellisesti kärsimään lestadiolaisyritysten menestyksen vuoksi? Kuka on kateellinen tästä menestyksestä? Keneltä se on pois?

3. Huhtikuussa on maassamme kuntavaalit. Yritin tuossa katsella, joko mahdollisia ehdokkaita olisi esitelty, mutta ei vielä. Näppärä lukija huomaa varmasti, mitä minulla on mielessäni. Aivan niin. Kun tässä muutaman kuukauden ajan kovasti rummutetaan erään tietyn liikkeen kamaluuksia, niin kyllähän jokainen äänestäjä miettii, ettei kai tuota lestiä passaa äänestää. Hyvä, lahjakas, työteliäs ihminen, mutta kun on mokoma yhtiöläinen. Eikö siinä Kalevassakin kerrottu sitä ja tätä ja tuota, niin enpä kyllä voi äänestää muuten hyvää ehdokasta. Harmi, jos ei olisi ollut tuo l-kirjaimella alkava rasite, niin ilman muuta olisi ollut hyvä tyyppi hoitamaan yhteiskunnan asioita.

Tämän blogin tarkoitus ei ole vähätellä Kalevan kirjoituksia hoitokokouksista. Ne ovat olleet traumatisoivia tapahtumia, ja minun on helppo uskoa, että joku ”hoidettavana” ollut kärsii näistä muistoista edelleen. Tämän blogin tarkoitus on herätellä lukija miettimään, miksi lehti jatkuvasti pitää pinnalla yhden (merkitykseltään pienen) uskonliikkeen asioita. Minä itse en osaa olla niin sinisilmäinen, että kuvittelisin kyseessä olevan pelkästään lehden hyväntahtoinen, empaattinen yritys auttaa vaikeita kokeneita lukijoitaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lestadiolaisuus, Kaleva, kuntavaalit

Kaleva - toinen näkökulma

Maanantai 14.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – toinen näkökulma

Blogissani 11.10. toin esiin turhautumiseni siitä, kuinka hömpähtävän ja yksipuolisen kolmisivuisen artikkelin sanomalehti Kaleva oli julkaissut otsikolla ”Näkymättömät lapset”. Hanna Kuonanojan lehtijutussa kerrottiin laveasti Ulla Pilvijärven pro gradu-tutkielmasta, johon oli valittu kahdeksan henkilöä, joilla oli jonkinlaiset kytkökset lestadiolaisuuteen. Artikkelin ja tutkielman taso oli heikko, ja sen vuoksi otin yhteyttä Kalevan päätoimittajaan Sanna Keskiseen. Hän vastasi ystävällisesti viestiini ja toki yritti puolustella joitakin asioita. Hän vastasi myös toiseen sähköpostiini, suuri plussa hänelle siitä. Keskinen kertoi saaneensa paljon palautetta artikkelista, mielipiteitä oli kuulemma puolesta ja vastaan.

Sunnuntaina 13.12. Kaleva olikin antanut runsaasti palstatilaa lestadiolaisten omille ajatuksille ja näkemyksille. Pääkirjoituksessaan ”Vastakkainasettelu on aika nostaa esiin” Keskinen kertoo, mistä nyt on kysymys. Lainaan suoraan päätoimittajan tekstiä:” Pohjois-Pohjanmaan väestöstä 16 prosenttia on lestadiolaisia. He ovat vähemmistö, mikä helposti altistaa toiseuden kokemukselle. He ovat kuitenkin myös vähemmistö, jonka jäsenistöön kuuluvilla on paljon yhteiskunnallista, poliittista ja taloudellista valtaa. Heissä on paljon yrittäjiä, ja monen kunnan luottamuselimistä löytyy useita lestadiolaisia. He kantavat ahkerasti yhteiskuntavastuuta, ja tämä yhteiskunnallinen valta altistaa heidät samalla yhteiskuntakritiikille. Se voi tuntua joskus epäoikeudenmukaiselta, mutta siihen on myös perusteensa.” Keskinen sanoo, että Kaleva haluaa olla avaamassa keskustelua ”vastakkainasettelusta” esimerkiksi juuri 13.12 julkaistujen artikkeleiden avulla. Näiden juttujen laatija on Hanna Kuonanoja, joka kirjoitti myös ”Näkymättömät lapset” artikkelin. Siis peli (tai keskustelu) on avattu.

”Lestadiolaisia ja ei-lestadiolaisia” on nimeltään laaja artikkelisarja, jonka ensimmäisessä osassa Milla Huhtala, maisteri ja kuvataideopettaja, kertoo kokemuksiaan roolistaan uskovaisena naisena ja äitinä. Uskon, että Huhtala kertoo elämästään ja ajatuksistaan rehellisesti. Eniten minua kirpaisi hänen muistonsa siltä ajalta, jolloin hän muutti Rovaniemelle opiskelemaan kuvataiteita. Opiskeluporukoissa tiedettiin, kenellä oli minkäkinlainen uskonnollinen tausta, eikä kutsuja yhteisiin tapahtumiin sitten tullut. ”Mutta siinä se eriytyminen heti alkaa, ja se on harmillista”, hän toteaa. Näin on. Toisaalta ymmärrän myös sitä puolta, jonka vieraslistaan lestadiolainen opiskelijakaveri ei kuulu: Olisi noloa esittää kutsu, kun toinen ei kuitenkaan tulisi. Näin on helpompi.

Harri Vähäjylkkä (SRK:n viestintäpäällikkö ja Päivämiehen päätoimittaja) sekä hänen vanhin tyttärensä Olivia esiintyvät seuraavaksi tässä laajassa artikkelissa. Kun heiltä kysytään, mistä vastakkainasettelu kumpuaa, he arvelevat, että lestadiolaiset liikkuvat usein omissa porukoissaan. Toinen syy voi olla vanhoillislestadiolaisten pelastuskäsitys. Harri Vähäjylkkä vastaa, että lestadiolaisen uskonymmärryksen mukaan on olemassa yksi elävä usko. Henkilökohtainen usko riittää kuitenkin hänelle, eikä hänen tehtävänsä ole tutkia muiden sydämiä. Olivia Vähäjylkkä on käynyt armeijan, ja hän kertoo, kuinka tupakaveri sanoi kertovansa ylpeänä siitä, että hänellä on nyt lestadiolainen kaveri.

Artikkelisarja päättyy piispa Jukka Keskitalon haastatteluun. Sen verran piispaa tunnen, että tiedän hänen olevan ymmärtäväinen ja suorapuheinen. Keskitalo halusi nostaa esiin kaksi teemaa: Hän rohkaisee liikkeen johtoa ottamaan vielä esiin hoitokokouksissa vääryyttä kärsimään joutuneiden asioita. Toiseksi: nuoria ajatellen olisi hyvä keskustella siitä, miten voi ja tulee elää vanhoillislestadiolaisena nyky-yhteiskunnassa. Viisaita ajatuksia piispaltamme.

Hyvä aloitus keskustelulle, Kaleva! Ja miten sitten keskustellaan? Tuttava vinkkasi minulle Kalevan facebook-sivun, sieltä kuulemma löytyisi ajatuksia kyseisen artikkelin pohjalta. Hän varoitti kyllä, että keskustelun tunnelma oli samanlainen kuin persujen puhuessa mamuista. Aika paljon näin olikin. - Mutta jotta tämä blogi ei olisi pelkästään Kalevan artikkelin lyhennelmä, asetin itselleni kaksi hankalaa kysymystä, joihin myös vastasin.

Olenko koskaan kokenut syrjintää vakaumukseni vuoksi? Yritin kaivella kaikkea ikävää ja ankeaa menneisyyden vuosilta, mutta lopulta minun täytyi myöntää, etten muista poissulkevia, syrjiviä kokemuksia. Saattaa kyllä olla niinkin, että itse menen aika rohkeasti tulta päin, enkä närkästy kovin helposti, ja näin vanhemmiten myös ajattelen jostakin ikävästä kommentista:”Yks hailee. Evvk.”

Toinen itselleni asettama kysymys oli hankalampi, mutta vastaan siihen rehellisesti kaikesta huolimatta (vähän hävettää, mutta vain vähän): Onko sinulla ennakkoluuloja jotakin tiettyä ihmisryhmää kohtaan? Kyllä, on. Minä i….n venäläisiä! Siis mitä? Kyllä, kyllä. Uskoisin, että tämän epämieltymyksen ja epäluottamuksen aiheuttajina ovat olleet Suomen historian tapahtumat sekä myös naapurimaan nykyinen epädemokraattinen, epärehellinen yhteiskunnallinen meno. Mutta entä ihmiset, eihän sinulla ole oikeutta inhota heitä! Tunnetko yhtään venäläistä? Olen tavannut venäläisiä ollessani muutaman kerran Saksassa kursseilla yhdessä heidän kanssaan. Valitettavasti nuo kohtaamiset tukivat ikäviä ennakkoluulojani. Toisaalta olen kohdannut venäläisiä Virossa hotelleissa. Ihan säälitti katsella, kuin virolaiset työntekijät pokkuroivat noiden öykkäreiden edessä, jotka häiritsivät toisten kylpylävieraiden yörauhaa. - Ehkä joskus muutan näkemyksiäni, mutta se vaatii henkilökohtaisia kohtaamisia ja kokemuksia.

Tätä suosittelen myös kaikille heille, jotka kantavat kaunaa lestadiolaisille: henkilökohtaisia kohtaamisia ja kokemuksia.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaleva, Sanna Keskinen, lestadiolaisuus

Kaleva - missä on kriittinen journalismi?

Sunnuntai 11.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kaleva – missä on kriittinen journalismi?

Sunnuntaina 8.10.2020 sanomalehti Kaleva julkaisi kolmen sivun mittaisen artikkelin, jonka otsikko oli: ”Näkymättömät lapset”. Lehtijutun oli kirjoittanut Hanna Kuonanoja, joka on Oulussa työskentelevän Lännen Median lukemistoimituksen toimittaja. Kirjoitus alkaa pitkällä kuvauksella Aino-nimisestä henkilöstä, joka on kokenut jääneensä elämässään – niin aikuisena kuin lapsena – huomiota vaille, koska on sattunut syntymään suureen vanhoillislestadiolaiseen perheeseen. Ainon tuntemukset tiivistyvät artikkelissa seuraavasti:”Aino koki, että omat tarpeet eivät olleet tärkeitä. Jonkun muun tarpeet menivät aina edelle.”

Ulla Pilvijärven tekemä pro gradu- työ Helsingin yliopistolle valmistui viime keväänä. Pilvijärvi on itsekin monilapsisen lestadiolaisperheen lapsi, joten kokemuspohjaa ja kiinnostusta aihetta kohtaan löytyy. Kaleva oli antanut tälle artikkelille tilaa kolmen sivun verran, ja tartuin mielenkiinnolla tekstiin. Teema kiinnosti monestakin syystä, mutta täytyy heti todeta, että valitettavasti lukemisen jälkeen jäi tyhjä olo. Tutkimustulokset olivat sekavia: Toisaalta lapsi on saattanut kokea jääneensä huomiota vaille ja joutuneensa lapsenhoitajan tai taloudenhoitajan asemaan, toisaalta kerrotaan, että kyselyyn osallistuneet pitivät kuitenkin lapsuuttaan turvallisena ja hyvänä.

Seuraavaksi artikkeli hyppää Turun yliopiston kasvatuspsykologian professorin Niina Junttilan haastatteluun, ja tämä ilmoittaakin ensimmäiseksi, ettei näkymättömyyden kokemus rajoitu lestadiolaisuuteen eikä monilapsisiin perheisiin. Nyt tekstin kirjoittaja (Kuonanoja) pääsee laveasti selvittelemään ostrakismin käsitettä, joka tarkoittaa sitä, että ”jätetään näkemättä, vastaamatta kysymyksiin tai antamatta puheenvuoroa tai jotenkin unohdetaan, että toinen on olemassa.” Jokainen voi ymmärtää, kuinka vahingollista tuollainen käytös on lapsen kehitykselle. - Jutussa mainitaan, että Aino on puhunut näkymättömyyden kokemuksistaan myös perheen toisten lasten kanssa. Osalla heistä on samanlaisia kokemuksia, osalla ei. Kolmannen lehtisivun alaosa olikin sitten täytetty lainauksilla haastateltavien vastauksista.

Jutun luettuani minulle tuli mielikuva siitä, että tyhjästä oli pitänyt nyhjäistä kolme sivua täyteen tekstiä. Tämän vuoksi Ainon tuntemuksia ja ajatuksia oli kuvattu ja kerrottu eestaas ja taastaas. Tieteellisestä näytöstä ei puhuttu mitään, ja missä luurasi verrokkiryhmä eli suurten ei-lestadiolaisten perheiden lapset? Millaisia kokemuksia heillä mahtaa olla? Onneksi Kaleva julkaisi seuraavana keskiviikkona uskonnon ja psykologian opettajan Sirkku Kinnusen vastineen kyseiseen artikkeliin otsikolla ”Jokaisella lapsella on oikeus tulla nähdyksi”. Lainaan suoraan Kinnusen tekstiä, jossa hän selventää mittavan artikkelin kohteena ollutta tutkimusta.

”Artikkelissa käytettiin lähteenä Ulla Pilvijärven pro gradu-tutkielmaa. Opinnäytetyössä on käytetty menetelmänä ns. fenomenologis-hermeneuttista suuntausta, jossa pyrkimyksenä on kuunnella empaattisesti tutkittavien ajatuksia ja kertoa, mitä he ovat kokeneet. Aineistona Pilvijärvellä on ollut kahdeksan (!) lestadiolaisuudesta erkaantunutta haastateltavaa. Näistä viisi on vanhoillislestadiolaisia ja kolme esikoislestadiolaisia. Haastateltavat Pilvijärvi on löytänyt sosiaalisen median suljetuista ryhmistä, jotka on suunnattu eri uskonnollisista liikkeistä lähteneille tai lähtöä harkitseville. Pilvijärven opinnäytetyö antaa äänen hänen haastateltavilleen, mutta sitä ei voi yleistää koskemaan kaikkia lestadiolaisia.”

Voi, voi, Kaleva, kuinka tarkoitushakuinen, hömppäartikkeli tärkeästä aiheesta! Älkää enää sortuko tuohon halpaan! Mieluummin vähemmän ja kriittisesti tuotettua faktatekstiä! Mutta kai se niin on, että täällä Pohjois-Suomessa uskotaan tiettyjen otsikoiden tuovan lisää lukijoita ja klikkauksia, mutta ei se ihan niin kuitenkaan mene. Kyllä me täällä pohjoisessa osaamme arvostaa ammattitaitoa, eihän me olla tyhmiä.

Ja kauniiksi lopuksi tutkimustulos, jonka mukaan 100 % tutkimukseen osallistuneista oli sitä mieltä, että Pirkko Jurvelin on mukava ihminen. Koska haluan olla rehellinen, niin myönnän, että kysely tehtiin kaikille lapsilleni (9), eikä kukaan kehdannut vastata kieltävästi. Se on faktaa nyt! Taidan tarjota aiheesta 3-sivuisen artikkelin Kalevaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kaleva, Pilvijärvi, lestadiolaisuus, fakta

Muutos - eikä kuitenkaan muutos

Keskiviikko 20.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Muutos – eikä kuitenkaan muutos

Viime vuosien aikana olen kuullut tuttavapiirissäni kerrottavan suomalaisista nuorista naisista, jotka ovat kääntyneet tunnustamaan islamin uskoa, eli kuten muslimit itse sanovat: ”palanneet” islaminuskon pariin. Kun eilen sain tietää, että eräs nuori tuttavani oli päättänyt ottaa kasteen ja liittyä mormonikirkkoon, aloin pohtia syitä, jotka saavat ihmisen tekemään jokseenkin rajulta näyttäviä muutoksia elämässään. Yhteinen nimittäjä näille tuntemilleni muutoksen tekijöille on lestadiolaisuus, ja oikeastaan ymmärrän hyvin, että on helppoa siirtyä rajat antavasta uskonyhteisöstä toiseen sellaiseen. Toki useimmilla islamiin kääntyneillä nuorilla naisilla on vahvana motivaattorina se tumma, komea sulhanen, joka ei kuitenkaan oikeasti halua pakottaa morsiantaan vaihtamaan uskontoaan. Hyvin usein on myös niin, että suomalaiset käännynnäiset noudattavat islamin sääntöjä pukeutumisineen kaikkineen huomattavasti tiukemmin kuin heidän puolisonsa.

Ja mitä mormoniuskonto voi antaa kristitylle? Ystäväni kertoi, että hän kokee mormonien elämäntavan ja -arvot hyvin samanlaisiksi kuin lestadiolaisillakin, eroa entiseen ei juurikaan ole. Ratkaisevaa on kuitenkin taivasoppi: Ei ole oikeastaan väliä, mihin kirkkoon kuuluu tai kuuluuko ollenkaan mihinkään, sillä hyvä ihminen pääsee taivaaseen, eli teot ratkaisevat. On ymmärrettävää, että ihmisen on helpompi uskoa saavansa iankaikkisen elämän yrittämällä elää oikein. Taivaspaikan saaminen ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”tuntuu tekoihin verrattuna aika epämääräiseltä ja epävarmalta.

Näitä nuoria ja heidän tekemiään päätöksiä ajatellessani huomasin, että he ovat oikeastaan valinneet hyvin tutun ja turvallisen tien, joka ei muuta heidän elämäänsä kovinkaan radikaalisti. Tämän johtopäätöksen tehtyäni totesin, että näin kai ihminen yleensä toimii, olipa hän sitten nuori tai vanha, vaikka luuleekin repivänsä itsensä irti entisestä ja ”aloittavansa kaiken alusta”. Emme me osaa muuttua, siitä pitävät huolen geenit ja kasvuympäristömme. Me vain petämme itseämme uskottelemalla niin. ”Koskaan et muuttua saa” vaaditaan laulussakin.

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen väittää kuitenkin toisin (”Voiko persoonallisuus muuttua?”,PS-kustannus). Hän sanoo, ettei persoonallisuus koskaan muutu täysin, mutta esimerkiksi jokin suuri trauma, muutto uuteen kulttuuriin tai vaikkapa uskonnollinen kääntyminen (!) voi aiheuttaa ihmisessä suuren muutoksen. Ojanen kutsuu tapahtumaa kvanttimuutokseksi. Tämä kvanttimuutos voi tapahtua missä vain, ja moni sen kokenut on kuvaillut sitä taakasta vapautumiseksi ja täydellisen rakkauden kokemiseksi. Usealle kokemus on niin hämmentävä, että sitä on vaikea sanoittaa. Asiaa on tutkittu vähän, ja hiljaa itsekseni mutisen ja väitän, että kaikki muutoksen ainekset ovat olleet ihmisessä jo kauan. Ulospäin muutos voi näyttää suurelta, vaikka se ei sitä oikeasti ole.

Internet näyttää kyllä uskovan ihmisen kykyyn muuttua. Esimerkiksi hakusanoilla ”haluatko tulla paremmaksi ihmiseksi” löytyy valtavasti tuloksia sekä suomeksi että kaikilla muilla osaamillasi kielillä. Toinen toistaan itseään paremmin mainostavat sivustot neuvovat, kuinka kannattaa osallistua, ostaa ja hankkia palveluja tai koulutusta, tai ehkäpä oma elämäntapakonsultti olisi juuri sinun juttusi. Kaikkea hyvää löytyy, ja mahdollisuuksia on loputtomasti, jos ja kun haluat muuttua ulkoisesti tai sisäisesti.

Olikin virkistävää löytää Mark Mansonin – Author.Thinker.Life Enthusiast. - kirjoitus aiheesta. Hän ohjeistaa seuraavasti:” Lopeta itsesi muuttaminen – sen, kuka olet – koska se johtaa välittömästi epäonnistumiseen ja toivottomuuteen. Jos sen sijaan tähtäät toimintatapojesi muuttamiseen välittämättä siitä, muuttuuko persoonasi, todellisesta muutoksesta tulee yksinkertaisempi.” Selkokielellä sanottuna: Tapojasi voit muuttaa, itseäsi et. Manson painottaa jatkossa sitä tosiasiaa, että sinä et muutu, vaikka kuka mitä sanoisi, sillä emmehän edes itse tunne itseämme. ”And more importantly, who fucking cares? I don`t. And neither should you.”

Palatakseni alkuun. Kuinka kohdata suuren elämäntapamuutoksen tehnyt ihminen, joka on mahdollisesta ulkoisesta muutoksesta huolimatta sinun rakas tuttavasi tai ystäväsi? Sano hänelle:”Sinä olet minulle sama ja yhtä rakas kuin ennenkin.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muutos, Mark Manson, lestadiolaisuus, islam

Sanojen valta

Lauantai 8.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Sanojen valta

Kun Riikka Moilanen tiedusteli Oulun kaupunginvaltuuston istunnossa syyskuussa 2018, mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, joka kauppakeskuksen edessä viettää aikaansa juopotellen ja huumeita käyttäen, hän ei varmasti osannut aavistaa, että yksi ainoa väärä sana muuttaisi hänen elämänsä radikaalisti. Kaupunginvaltuustossa oli keskusteltu katujen roskaamisesta, ja Moilasen mieleen tuli sana ”ihmisroska”. Mielleyhtymän voi ymmärtää, mutta ammattipoliitikko ei voi koskaan sellaista ääneen sanoa. Yhden sanan myötä hän menetti työpaikkansa Pihlajalinnan toimitusjohtajana, eikä myöskään saanut tarpeeksi ääniä päästäkseen eduskuntaan. Luulenpa, että sana ”ihmisroska” seuraa Moilasta vielä pitkään.

Ja jälleen uutinen Oulun kaupungista (tässä vaiheessa herää jo kysymys, millä perusteilla näitä virkamiehiä oikein valitaan, tahdikkuus ei ainakaan ole ollut valintaperusteena): Kaupungin viestintäjohtajana huhtikuussa aloittanut Mikko Salmi oli julkaissut sosiaalisessa mediassa päivityksen, jossa hän käytti sanaa ”lesta”. Miksi ihmeessä? Oulun seuduilla lestadiolaisuus on voimakkaasti esiintyvä kirkon herätysliike, ja jos virkamies on edes pikkuisen fiksu ja sivistynyt, hän ei huvittele yhtä ryhmää pilkkaavalla sanalla. Mitä olisivat sanoneet vaikkapa muslimit, sukupuolivähemmistöt tai maahanmuuttajat vastaavasta sanaleikistä? Salmi sai tempustaan lopulta kirjallisen varoituksen, mikä oli paikallaan. Joku kysyikin, että mitä olisi tapahtunut, jos Salmi olisi ollut nainen. Virasta erottaminen?

Muistan, kuinka nuorena opettajana jouduin kerran vaikeaan tilanteeseen. Koulu oli juuri alkanut, ja katseltuani lapsia kaksi viikkoa, mainitsin rehtorille, että eräällä lapsella on niin suuria oppimisvaikeuksia, ettei hän pärjäisi tavallisessa opetuksessa. Rehtori sanoi, että eipä hoppuilla, ja kuukaudet kuluivat. Lopulta oltiin kuitenkin siinä vaiheessa (kun asiasta oli moneen kertaan jo keskusteltu ja erinäisiä kokouksia pidetty), että piti harkita oppilaan siirtoa erityiskouluun. Silloin erään kerran puhuessani lapsen äidin kanssa puhelimessa käytin tiettyä suomalaista sananlaskua ja kuulin myöhemmin, että äiti oli asiasta kovasti loukkaantunut. Tästä tapahtumasta on kulunut erittäin monta vuosikymmentä, ja vieläkin kadun ja häpeän sanavalintaani. Ei auta se, että olin vielä nuori ja kokematon eikä se, että olin oikeassa oppilaan suhteen. Minä tyhmä ja typerä! Jos minulla olisi silloin ollut sama ymmärrys kuin nyt, olisin heti pyytänyt anteeksi loukkaavaa sanavalintaani ja voisin vieläkin tehdä sen, mutta en muista lapsen enkä äidin nimeä.

Olin lomalla Kreetalla, kun saksalainen ystäväni Joschka soitti. Juttelimme aikamme, hän tiedusteli puolisoni vointia, oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:” Lepää nyt kunnolla.” - Tämä ystäväni ei ole mikään herkkis – päinvastoin –, sillä yleensä saan kuunnella hänen ärhentelyään erinäisistä asioista (tyyliin: ennen oli kaikki paremmin), ja siksi hänen myötätunnon osoituksensa lämmitti minua tavattomasti. Palasin hänen lausumiinsa sanoihin mielessäni monta kertaa jälkeen päin. Vain kolme sanaa.

”Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhoutuu...” Muutama sana peräkkäin, ja me olemme mielessämme jo kaukana muualla.

Jos sanoja osaa käyttää taiten, se avaa itselle – ja mahdollisesti myös muille – uusia maailmoita täynnä ennen lukemattomia ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Mutta vain yksikin sana voi tuhota paljon, jopa ihmisen tulevaisuuden.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihmisroska, lesta, sanan merkitys