Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Maanantai 12.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Taannoin nousi suuri kohu siitä, kun hiihtäjä Vilma Murtomäki vertasi Vantaan kaupunkia Mogadishuun. Vertausta pidettiin rasistisena ja leimaamisena, sillä se pelkisti kokonaisen kaupungin ja sen asukkaat jollakin tapaa alempiarvoisiksi. Vertaukseen liittyi ajatuksen tasolla se, että Vantaalla asuu paljon somalitaustaisia ihmisiä eli toisin sanoen – kuten Murron ajatusmaailma näyttää arvottavan – henkilöitä, joiden kanssa hän ei mielellään halua olla tekemisissä.

Tammikuun alussa Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, jonka ilmoitettiin ”heijastavan lehden periaatelinjaa”. Kirjoituksen aiheena oli Oulu, joka on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Muutamalla rivillä kerrottiin, että kaupungissa ja lähiympäristössä tulee olemaan paljon tapahtumia. Mutta sitten päästiin pääasiaan:”Kulttuurivuosi on osa oululaista rajankäyntiä ja ristiriitaisuutta”, julistaa artikkelin nimetön kirjoittaja. Ja seuraavassa onkin koko kirjoituksen pääteema:”Oulun seudun poliittiset ja historialliset juuret ovat syvällä vanhoillisissa lähtökohdissa.” - Hox! Kaupunki on perustettu vuonna 1605, joten kyllähän noita vanhoja lähtökohtia on varmasti.

Nyt pääsemme tekstin ytimeen:” Takavuosina vanhakantainen lestadiolaisuus ja vanhakantainen keskustalaisuus hallitsivat – siis jarruttivat – alueen kehitystä. Jarruryhmä on viime vuosina saanut vahvistusta rasisteista.” Siis mitä? Esimerkkejä! Mitä on jarrutettu ja kuka tai ketkä? Tai siis tietysti lestadiolaiset, mutta näistä syytöksistä puuttuu konkretia.

Seuraavaksi kirjoittaja hyppääkin lauseen verran saamelaisuuteen. Tämän jälkeen pompataan Nokian matkapuhelimiin ja vihdoin päästää Oulunsaloon, ”joka on sekä maailmallisten tekno-osaajien että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vahvoja alueita.” - ”Perhekeskeisyys – kuten asenteen hieman kaunistellen voisi muotoilla – yrittää löytää tasapainoa Oulun keskustan modernien kehitystarpeiden kanssa. Sovun löytäminen on ollut välillä hankalaa…” - Siis en ymmärrä sanaakaan tästä höpinästä, no eihän siinä mitään asioita kerrotakaan, pistetään vain sanoja peräkkäin.

Tekstin loppuhuipennus:” Oulun maine kaipaa kirkastamista. Se toivottavasti tapahtuu ydin-Oulun ehdoilla ja sen eduksi. Niukkojen resurssien maailmassa kun pitää priorisoida, ja keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä. Ouluun liittyneiden kuntien markkinointivaltit ovat lopulta vanha kirkko – ja Oulu. Menneisyys ja tulevaisuus.”

Tunsin suurta myötähäpeää lukiessani tätä sekavaa, mitäänsanomatonta hölynpölyä. Toimittajan olisi pitänyt laittaa tekoäly asialle, niin jotain tolkkua olisi tähänkin tullut. Yritin oikeasti löytää tekstistä jonkin punaisen langan, mutta ainoa, mikä sieltä jatkuvasti tuli esiin oli se, että lestadiolaiset ovat hidastaneet ja edelleen hidastavat Oulu kaupungin kehittymistä. Syytös on vakava, ja kohde on suoraan ilmoitettu. Mielestäni toimittajalla on tässä nyt kaksi mahdollisuutta:1. Esittää erittäin painavat, totuudenmukaiset faktat siitä, kuinka lestadiolaisuus on parin sadan vuoden (jolloin liike on vaikuttanut alueella) ajan hidastanut Oulun kehitystä. 2. Pyytää anteeksi väärillä syytöksillä aikaansaatua yleisen mielipiteen muokkaamista negatiiviseen suuntaan.

Journalistin ohjeissa kerrataan toimittajan eettiset pykälät, joita ovat seuraavat:

- totuudenmukaisuus ja tarkkuus

-ihmisarvon kunnioittaminen

-syrjinnän ja vihapuheen välttäminen

-vallankäytön kriittinen tarkastelu

- asiayhteys ja mittasuhteet

-yksityishenkilöiden suoja

-vastuun kantaminen sanavalinnoista

Jään odottamaan julkista anteeksipyyntöä.

Joulurauhaa ennen ja nyt

Tiistai 23.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Joulurauhaa ennen ja nyt

Vietin joulua Israelissa noin 50 vuotta eli puoli vuosisataa sitten ryhmämatkalla äitini kanssa. Jouluaattona ajoimme linja-autolla Betlehemiin, jossa osallistuimme kansainvälisen ryhmän mukana englanninkieliseen hartaustilaisuuteen. Valtava ihmisjoukko seisoi kedon laidalla pimeän yötaivaan alla laulaen ”Silent night, holy night”. Kirkkaat tähdet valaisivat muuten niin sysimustaa ympäristöä, tunnelma oli harras. Jossakin vaiheessa huomasin, että lähellä olevien rakennusten katoilla oli sotilaita kivääreineen. He makasivat lähes huomaamattomina aseet ojennettuina intensiivisesti ympäristöä tarkkaillen. Näky jäi lähtemättömästi mieleeni.

Myöhemmin samalla matkalla meidän oli tarkoitus mennä Jerikoon, mutta bussi joutuikin kääntymään takaisin, koska siellä oli ollut aseellisia yhteenottoja.

Tuosta joulumatkasta on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta, mutta hyvällä syyllä voidaan sanoa, että Israelin poliittinen tilanne on nyt paljon epävakaampi ja vaarallisempi kuin tuohon aikaan. Vuosikymmenien aikana ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä parempaan suuntaan Israelin ja sitä ympäröivien valtioiden keskinäisissä suhteissa. Se on järkyttävää.

Asuin vuoden verran vaihto-oppilaana Saksassa ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Heti joulunpyhien jälkeen ”sijaisvanhempani” pakkasivat pienen kuplavolkkarin täyteen tavaraa ja suuntasimme silloiseen Tsekkoslovakiaan, Karlovy Vary-nimiseen kaupunkiin (nykyisin Karlsbad). Heillä oli nimittäin Tsekkoslovakiasta loikanneita tuttavia, joiden perheille he lähtivät viemään kaikenlaisia tarvikkeita, joita näillä ei muuten ollut mahdollista saada. Tullimuodollisuudet olivat tarkat, mutta niistä selvittyämme jatkoimme tyytyväisinä matkaa.

Perillä meitä odotti yhteyshenkilö, jonka tapasimme hotellihuoneessamme. Kun aloimme jutella, hän pani sormen suulleen ja osoitti seiniä. Aivan niin, mikrofoneja löytyi sieltä ja täältä, ja siirryimmekin sitten ulos keskustelemaan yhteisistä tuttavistamme.

Kun vallankumous kaatoi kommunistihallinnon, Tsekki ja Slovakia hajaantuivat rauhanomaisesti kahdeksi itsenäiseksi valtioksi vuodenvaihteessa 1992-1993. Olen käynyt viimeisten vuosikymmenien aikana Tsekissä - lähinnä Prahassa - muutaman kerran, onhan kaupunki nähtävyyksineen todella mielenkiintoinen ja kaunis. Tuntuu hyvältä ajatella, että tuolla ihmiset onnistuivat saamaan vapautensa, että heillä on mahdollisuus elää itsenäisinä ja puhua pelkäämättä ilmiantajia. Tuolloin ensimmäisellä käynnilläni silloisessa Tsekkoslovakiassa en ollut osannut kuvitellakaan, että mahdollisuus vapauteen tulisi koittamaan maan kansalaisille lähivuosikymmeninä.

Olen viettänyt 20 ensimmäistä elinvuottani Torniossa, ja minulla on kokemusta rajakaupungin parhaimmista puolista. Me haimme Ruotsista edullista kahvia ja sokeria, ruotsalaiset tulivat Suomen puolelle ostamaan lihaa ja makkaraa, meillä oli kaksikielisiä tuttavia, eikä sillä oikeastaan ollut mitään väliä, kummalla puolella rajaa joku asui. Tilanne on sama tänään: Kauppaa tehdään puolin ja toisin, rajan yli kuljetaan ilman, että sen olemassaolosta edes tiedetään mitään. Jouluostoksille voi piipahtaa tuosta vain, ja kuulemani mukaan jo marraskuussa auennut Ikean joulubuffetti Haaparannalla on saavuttanut valtavan suosion sekä suomalaisten että ruotsalaisten keskuudessa.

Sosiaaliantropologian väitöskirjatutkijana Tampereella toimiva Ville Laakkonen on tiivistänyt ajatuksen valtion rajoista seuraavasti:”Valtionrajat ovat kansainvälisin sopimuksin tai väkivalloin karttaan piirrettyjä viivoja.” On tavallaan ymmärrettävää, että ihmisillä on halu – syystä tai toisesta – muuttaa väkivalloin karttaan piirrettyjä rajoja.

Toivotan rauhallista joulua!

Koulukiusaaminen - kun oppilas kiusaa opettajaa

Sunnuntai 21.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen – kun oppilas kiusaa opettajaa

Koulukiusaaminen mainittiin jälleen kerran, kun uutiset kertoivat Viertolan kouluampumisesta. Ampuja on poliisin mukaan maininnut syyksi koulukiusaamisen. Poliisi ei luonnollisesti voi kertoa mitään yksityiskohtia, mutta on sanonut, että ”ihmiset kokevat asioita eri tavalla”. Tämä on tietysti totta. Joku saattaa suuttua verisesti, jos hänen puheilleen hymähdellään, joku toinen puolestaan ei edes huomioi asiaa. Toivottavasti suomalaiset saavat joskus selvyyttä tämän tapauksen taustoista, vaikka kyseessä onkin alaikäinen tekijä.

Harvoin koulukiusaamisen yhteydessä puhutaan siitä, että myös oppilaat voivat kiusata opettajia. Olen kuullut tapauksesta, jossa kolme opettajaa on sairauslomalla koulukiusaamisen vuoksi. Kiusaamistapaus on nyt poliisitutkinnassa.

Kuullessani asiasta olin ensiksikin tyytyväinen siitä, että vihdoin ja viimein tämä ilmiö otetaan esiin ja niin vakavasti, että se voi parhaimmillaan johtaa rikossyytteeseen! Vihdoin ja viimein lapsi/nuori joutuu toteamaan, että opettaja ei ole pelkkä sylkykuppi, jota saa kohdella ihan miten vain rehtorin pahoitellessa (”harmillinen juttu”) ja vanhempien vetäytyessä syrjään kaikkinaisesta vastuusta. Toivon myös, että tämä tapaus saa julkisuutta ja on lähtölaukauksena vaatimuksiin opettajien työrauhan koskemattomuudesta. Joka ikisellä työntekijällä on oikeus saada tehdä työnsä rauhassa, myös opettajilla. On turha itkeä entisten loistavien Pisa-tulosten perään, kun opettaja ei saa enää vaatia sitä, että oppilas tekee tehtävänsä, käyttäytyy tunneilla hyvin ja antaa työrauhan opettajille ja koulutovereille.

Uskonpuhdistaja Martin Luther kirjoitti viisisataa vuotta sitten seuraavasti (vapaa suomennos): ”Nykyisin valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista, jotka eivät halua totella vanhempiaan, vaan aiheuttavat heille suurta murhetta huonon käytöksensä ja jumalattoman olemisensa vuoksi. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että on paljolti vanhempien oma syy, etteivät he ymmärrä kasvattaa lapsiaan oikein Jumalan pelkoon ja ovat laiskoja ja periksi antavia.” Luther kirjoittaa edelleen, että vanhemmat huolehtivat kyllä siitä, että lapsi on ulkonaisesti maailman silmissä hyvin puettu, ja että tällä on kaikenlaista tavaraa, mutta hyvien tapojen opettamista, Herran pelkoon kasvattamista, he eivät pidä tarpeellisena. Uskonpuhdistaja jatkaa vielä paikoin roisiakin tekstiä vertaamalla vanhempia eläimiin, jotka syövät omat lapsensa. Tällä vertauksella hän tarkoittaa sitä, että välinpitämättömät vanhemmat ”syövät” lapsensa tulevaisuuden. Aikamoista tekstiä, johon nykyihminen voi paikoitellen hyvin samaistua.

Oma kouluaikani lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle oli ainakin näennäisesti erittäin rauhallista. Muistan yhden kerran, kun naisopettaja poistui luokasta kyyneleitä silmistään pyyhkien. 13-vuotiaat pojat olivat kiusanneet häntä, mutta eivät tehneet sitä enää toista kertaa. Kovasanainen puhuttelu rehtorin kansliassa, jälki-istunnot ja terveiset vanhemmille riittivät lopettamaan huonon käytöksen. Toki ajan henki oli silloin jotain ihan muuta, ja kaikenlainen väärä toiminta kiellettyä ja tuomittavaa.

En myöskään muista omalta opettajanuraltani tapausta, jolloin minua olisi kiusattu, vaikka monenlaisia hiippareita minullakin on ollut oppilaana. Toisaalta olen opettanut alakoulun (1-6) puolella, jossa oppilasaines oli tuolloin vielä kuitenkin aika lailla helpompaa kuin yläkoulun puolella. Mitä olisin tehnyt, jos joku nuorista olisi rähjännyt päin naamaa, haukkunut, jopa sylkenyt tai yrittänyt käydä käsiksi? Mieleeni olisi varmasti heti ensimmäiseksi tullut monta kysymystä siitä, mitä minulla on ylipäänsä lupa tehdä. Ja nykyisin se on aika vähän, vaikka vastassa on häiriintynyt, jopa vaarallinen nuori.

Nyt on myönnettävä, että nykyiset säännöt ja määräykset eivät enää toimi tässä yhteiskunnassa. Täytyy tosissaan miettiä, onko paluu vanhaan eli kurinalaiseen kasvatukseen enää edes mahdollista. Vapaan kasvatuksen nimissä ollaan menossa ojasta allikkoon jo toisen sukupolven kohdalla, eikä helpotusta tilanteeseen näy. Vai pitääkö meidän todeta kuten erään koulun rehtori kuullessaan opettajien sairauslomista ja poliisitutkinnasta, että onpa ”harmillista”. Niin on, eikä sillä asenteella potkita pitkälle.

Pehmoyhteiskunnan asukkaana

Lauantai 6.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Pehmoyhteiskunnan kansalainen

Kävelen usein täällä Oulussa kauppakeskus Valkean läpi, joskus käyn tietysti myös ostoksilla, mutta hyvin usein se on minulle läpikulkupaikka. Viime viikolla satuin näkemään, kuinka kauppakeskuksen ulkopuolella oli menossa kolmen vartijan ja ulkomaalaisten jenginuorten yhteenotto. Jengin johtaja – arviolta alle 20-vuotias nuori mies – huusi yhdelle vartijalle v-alkuista sanaa ja kohtalaisella suomenkielellä provosoivia kysymyksiä sormi ojossa. Toiset nuoret nauroivat ja kannustivat, tosin aika varovaisesti. Tunnelma olo odottava, hiukan syrjemmässä seisova nuori videoi tapahtumaa. Tarkoitus oli ilmeisesti saada vartija suuttumaan ja käymään nuoreen käsiksi vaikka edes kevyemmällä otteella, saisihan siitä someen aikamoisen videon ja todisteita vartijan väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Palasin takaisin asioiltani noin puolen tunnin kuluttua, ja kohtaus oli vasta silloin loppumassa. Mietin, kuinka rautaiset hermot vartijoilla pitää olla – ja tietysti osaava koulutus.

Valkea on nykyisin paikka, jonne huolehtivat vanhemmat kieltävät nuoriaan menemästä. Huumekauppa, narkkarit, alkoholistit, väkivalta ja laittomuus kuuluvat kauppakeskuksen arkeen.

Työelämässä oleva tuttavani kertoi, kuinka videoiminen ja some ovat jatkuvasti esillä myös kouluelämässä. Hyvin tyypillinen välikohtaus on se, että oppilas lukittautuu vessaan, ja kun opettaja yrittää saada häntä sieltä pois esimerkiksi välitunnin päätteeksi, nuoren kaverit ovat paikalla puhelimineen videoimassa. Olisihan mahtavaa saada todistusmateriaalia kiroilevasta, ehkä väkivaltaisesta opettajasta.

Uusin kouluampumistapaus on puhuttanut suomalaisia pian viikon ajan. Tekijästä ja uhreista ei tiedetä paljoakaan, vain se on kerrottu, että kaikki ovat olleet suunnilleen 12-vuotiaita ja samalla kuudennella luokalla. Ampujan mukaan tekoon syynä on ollut koulukiusaaminen eli koulussa tapahtuva kiusaaminen. Koulu, jossa rikos on tapahtunut, on 800:n oppilaan oppilaitos, ja on selvää, että hyvin monet siellä tapahtuvat asiat jäävät näkemättä ja kuulematta, myös monenlainen kiusaaminen.

Mielestäni olennaisinta ei nyt kuitenkaan ole koulun koko, vaan suomalainen pehmoyhteiskunta, jossa asioihin ei saa puuttua vakavin ottein. Et saa koskea, et ottaa esineitä pois, et korottaa ääntäsi, et tehdä mitään, mistä saattaa tulla ”paha mieli”. Ja tämä pätee sekä aikuisten että lasten maailmassa.

Toinen työelämässä oleva tuttavani kertoi tällä viikolla esimerkin varhaiskasvatuksen piiristä. Ryhmässä on lapsi, joka osaa todella taitavasti härnätä, kiusata, ilkeillä ja koetella toisia lapsia niin, että nämä lopulta turhautuneina ja itkien lyödä mäjäyttävät kiusaajaa. Siitähän nousee sitten valtava äläkkä! Useimmiten kiusaaja on kuitenkin niin nokkela, että saatuaan ärsytetyksi toisen lapsen räjähtämispisteeseen, hän katoaa nopeasti paikalta ja nauraa ja ilveilee nurkan takana. Mitä varhaiskasvatuksen ammattilainen voi tehdä? Puhua. Auttaako se? No, eipä ole tähän saakka auttanut, ja odotettavissa voi olla vaikeita aikoja, kunhan tämä pienokainen pääsee alakouluun ja lopulta yläasteelle.

On varmasti erittäin turhauttavaa seurata tilanteita, joissa ihminen – olkoon minkä ikäinen tahansa – saa käyttäytyä väärin, koska pehmoyhteiskunta sallii sen. Ja kyllä, olihan koulukiusaamista ennen vanhaankin, mutta ei todellakaan siinä mittakaavassa kuin nyt. Mikä on muuttunut? Se, että nykyisin saa tehdä monenlaisia asioita joutumatta niistä konkreettisesti vastuuseen.

Olemme toteuttamassa Ruotsin mallia monessa suhteessa, eikä se ole kunniaksi saatikka hyväksi Suomelle. Kyllä meidän maassamme pitää voida sanoa vielä ”ei”, ”et saa”, ”tästä seuraa rangaistus” ja ”joudut vastuuseen ja korvaamaan tekosi”.

Muistan kuinka oppikoulussa ollessani (yli puoli vuosisataa sitten) voimassa oli vielä määräaikainen koulusta erottaminen. Eräs kaverini, yleisesti ottaen kunnollinen mutta hieman ärhäkkä tyyppi, erotettiin pariksi viikoksi röyhkeän suunsoiton vuoksi. Myös pojan kodissa tapaukseen suhtauduttiin vakavasti. Kai hän jotain oppi siitä, miten yhteiskunnassa tulee olla ja elää, sillä lopulta hänestäkin tuli lääkäri ja kunnon mies.

Patriarkka Kirillin jouluevankeliumi

Maanantai 19.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Patriarkka Kirillin jouluevankeliumi

Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill on Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja. Hän on myös miljardööri ja KGB:n entinen ja nykyinen agentti kuten myös hänen edeltäjänsä Aleksei II. Toimiessaan kirkon johtajana Kirill on koko ajan puolustanut Venäjän sotatoimia Ukrainassa, ja kutsunut Ukrainan sotavoimia ”paholaisen joukoiksi”. Hän on julistanut myös, että Ukrainan sodassa taistelleet ja kaatuneet venäläiset saavat kaikki syntinsä anteeksi. - Tällaista kohtaa ei ainakaan minun raamattuni tunne.

Onnitellessaan Putinia tämän 70-vuotis syntymäpäivänä kirkonmies sanoi: ” Jumala asetti teidät valtaan, jotta voisitte suorittaa erityisen tärkeän ja vastuullisen tehtävän, joka koskee maan ja huostaanne uskottujen ihmisten kohtaloa.”

Koska patriarkka näin laveasti ja suvaitsevaisesti tulkitsee raamatun tekstejä, hän varmasti hyvillä mielin lukee seurakunnalleen seuraavan, nykyaikaan soveltuvaksi muotoillun jouluevankeliumin:

”Siihen aikaan antoi presidentti Putin käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava liikekannallepano. Tämä liikekannallepano oli ensimmäinen, ja tapahtui Zelenskyin ollessa Ukrainan presidentti. Läheskään kaikki eivät totelleet tätä määräystä, vaan pakenivat ulkomaille, kunnes rajat suljettiin.

Niin myös Jurg lähti Moskovasta, Venäjän pääkaupungista maanpakoon Helsinkiin, sillä siellä asui hänen sukuaan yhdessä Marinan, kihlattunsa kanssa, joka odotti lasta. Heidän Suomessa ollessaan Marinan synnyttämisen aika tuli ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Kätilö kapaloi lapsen ja antoi hänet äidille, joka oli asiakkaana HUS:n Naistenklinikalla.

Sinä yönä oli Dneperjoen seudulla sotilaita ulkona vartioimassa rintamalinjaa. Yhtäkkiä taivaalla näkyi kirkas valo, joka ympäröi heidät. Pelko valtasi sotilaat, mutta sitten he kuulivat viestin radiostaan: ”Älkää pelätkö, minulla on teille ilosanoma: USA on luvannut Ukrainalle valtavasti uusia, tehokkaita aseita.” Samassa sotilaiden ympärillä oli suuri joukko NATO:n hyvin aseistettuja sotilaita, ja kaikki ylistivät kansojen välistä yhteistyötä.

Myös Jurg ja Marina kuulivat tämän ilosanoman ja kiittivät länsimaita ja Suomea kaikesta siitä hyvästä, joka oli tullut heidän kohdalleen.”

Kirill, ole hyvä, teksti on vapaasti käytettävissäsi, eikä tarvitse edes valehdella.

Paras joululahjani

Lauantai 10.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Paras joululahjani

Isäni harrasti valokuvausta, ja hänellä oli jopa yksi Tornion ensimmäisistä kaitafilmikameroista. Hänen hyvä ystävänsä Reino Kainulainen vanhempineen omisti Torniossa Kainulaisen valokuvaamon, ja tämä ystävyys poiki tietysti paljon osaamista ja innostusta valokuvaukseen. Reino kävi myös meillä ottamassa kivoja perhekuvia.

Tästä isäni valokuvausinnostuksesta johtuen minulla on nyt hyllyt täynnä mitä ihanimpia lapsuuden ja nuoruuden muistoja kuvien muodossa. Eräässä joulukuvassa seison pikkutyttönä olohuoneessamme pitäen kiinni upouudesta, pienestä polkupyörästä. Ilmeeni on totinen – kuten aika usein kuvissa -, mutta olihan tuo joululahja jotain aivan erityistä!

Muistan toisen joulun, jolloin sain lahjaksi uudet kaunoluistimet. Oli ollut kuitenkin torniolaisittain harvinaisen lämmin talvi, eikä luistinrataa oltu voitu jäädyttää. Pihalla oli jonkin verran lunta, laitoin upouudet luistimet jalkaani ja lähdin ulos. Eihän siinä lumisohjossa voinut luistella, mutta lahja oli minulle tosi mieluinen, ja tulihan sitä lunta ja jäätä sinäkin talvena aivan tarpeeksi asti.

Joskus pikkutyttönä tein itse lahjoja. Eräänä jouluna olin leikannut ja liimannut isälleni muovikotelon valokuvia varten. Isä sanoi, että se oli hänen parhain joululahjansa, ja vaikka sisimmässäni oivalsin, ettei asia ehkä ihan niin ollut, niin isän kannustus ja hyväksyntä ilahdutti minua suuresti.

Vaikka jouluaatto ei olekaan vielä koittanut, olen jo nyt saanut ehdottomasti parhaimman lahjani. Kuvitelkaa lahjaa, joka on aivan käsittämätön, johon mielikuvituskaan ei riitä, joka on oikeastaan lähes uskomaton. Minä olen saanut siskon! Siis minulla on sisko, tai jos oikein tarkkana täytyy olla, niin siskopuoli. Voitteko uskoa? Ihmeellistä!

Onhan minulla ollut sisko ja veli, mutta he molemmat ovat valitettavasti kuolleet lähes kymmenen vuotta sitten. Heidän menehtymisensä jälkeen omasta lapsuudenperheestäni ei ole minua lukuun ottamatta ollut enää muita jäljellä, ja sen vuoksi olen tuntenut jonkinlaista yksinäisyyttä.

Mutta nyt minulla on siis sisko! Mitä ihmettä? Sain lähiaikoina yhteydenoton kotisivujeni kautta. Naishenkilö pyysi ottamaan yhteyttä, hän oli kiinnostunut joistakin kirjoituksistani ja henkilöhistoriastani. En oikeastaan ihmetellyt viestiä, sillä tätä kautta olin saanut joskus haastattelupyynnön ja jotkut lapsuudenaikaiset tuttavat olivat ottaneet kontaktia. Mietin, mitä asiaa juuri tällä henkilöllä mahtoi olla, sillä en tuntenut häntä.

Lähetettyäni vastausviestin sain pitkän sähköpostin, jonka tärkein sisältö oli se, että minun isäni oli myös hänen biologinen isänsä. Siskoni äiti ja isäni olivat aikoinaan sopineet pitävänsä asian salassa aviopuolisoilta ja muulta suvulta. Elettiin aikaa, jolloin avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat hyvin tuomittavia, ja olen ymmärtänyt näin, että salaisuuden pitäminen oli heille molemmille tärkeää, sillä molemmat olivat tahoillaan naimisissa.

Tekstiä lukiessani itkin, itkin, itkin, minut yllätti kova päänsärkykohtaus, joten menin pitkälleni, ja sitten hieman toettuani puuhailin arkisia juttuja, kunnes aloin kirjoittaa vastausta siskoni viestiin. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä sitä, etteikö meillä olisi ollut yhteinen isä. Hänen kauttaan sain tietää monia uusia asioita.

Tässä vaiheessa en halua avata enempää siskoni henkilöllisyyttä, jospa sitten joskus myöhemmin. Saattaa olla, että ehkä jo tammikuussa hymyilen facebookin sivuilla yhdessä pikkusiskoni kanssa.

Toivotan kaikille ihania joululahjoja!

P.s. Minun lahjaani ette voi mitenkään päihittää.

Onko Halloween pakanauskonnon pakkosyöttöä?

Torstai 3.11.2022 - Pirkko Jurvelin

Onko Halloween pakanauskon pakkosyöttöä?

Luin Helsingin sanomista uutisen päiväkodissa pohjoispohjanmaalla tapahtuneesta uskonnottoman perheen lapseen kohdistuvasta syrjinnästä. Sama uutinen ilmestyi myöhemmin myös Kalevassa. Päiväkodissa oli järjestetty Pääsiäispolku - tapahtuma yhdessä seurakunnan kanssa. Perhe ei halunnut lapsen osallistuvan tähän toimintaan, sen sijaan lapsi jäi toisen ryhmän kanssa päiväkotiin tapahtuman ajaksi. Vanhempien täytyi kertoa lapselle, miksi tällainen järjestely tehtiin. No, vanhempien tahdostahan lapsi jäi tapahtumasta pois, joten luonnollista on, että he myös perustelisivat lapselle, miksi näin tapahtui.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan päiväkodin toiminta oli kuitenkin syrjivää, koska lapselle ei järjestetty asianmukaista korvaavaa toimintaa, myöskään päätöksen mukaan vanhempia ei olisi tullut vastuuttaa käytännön järjestelyistä. Varhaiskasvatus joutuu maksamaan perheelle 1500:n euron korvauksen. Mikäli ymmärsin lehtiuutisen oikein, niin syyllisyys tuli kahdesta seikasta: 1. Lapselle ei järjestetty Pääsiäispolku - tapahtuman ajaksi muuta korvaavaa toimintaa. 2. Selitysvelvollisuus olisi kuulunut päiväkodille, ei vanhemmille.

Lauantaina 5. 11. vietämme kalenterin mukaan pyhäinpäivää eli vainajien muistopäivää. Esimerkiksi Saksassa tällaisia pyhäpäiviä ei ole keskitetty viikonlopuille kuten meillä tehokkaassa Suomessa, vaan niitä vietetään keskellä arkiviikkoa, jolloin kaupat ovat kiinni ja ihmisillä on vapaapäivä.

Opiskelin tuossa hiukan historiaa ja totesin, että pyhäinpäivä on otettu käyttöön jo monta vuosisataa sitten alun perin syrjäyttämään Halloween-juhlan viettoa. Halloween-juhlalla puolestaan on pakanalliset juuret. Sen alkuperä on kelttien Samhain -juhlassa, jota on vietetty jo vuosisatojen ajan Britanniassa ja Irlannissa. Tapahtuma liittyy vuoden kiertoon, ja tuohon maailman aikaan marraskuun alku oli myös uuden vuoden alku. Uskottiin, että Samhain -juhlan aikana kuolleitten sielut palasivat maan päälle tervehtimään läheisiään, ja samalla ajateltiin, että kuluneen vuoden aikana menehtyneet aloittivat matkansa tuonpuoleiseen tuona päivänä. Ihmiset polttivat kokkotulia pitääkseen vainajien henget loitolla ja toisaalta naamioivat itsensä erilaisilla maskeilla ja puvuilla eksyttääkseen kuolleitten sieluja pois luotaan.

Nykymaailman trendi näyttää olevan se, että Halloween-juhla kaikkine sivutuotoksineen on syrjäyttämässä pyhäinpäivän vieton. Kukapa haluaisi muistella vainajia, kun voi itse pukeutua vainajaksi, paholaiseksi, kummitukseksi ja syödä samalla erilaisia herkkuja ja pitää hauskaa? Myös päiväkodit, iltapäiväkerhot ja koulut puhumattakaan monista muista tahoista ovat ottaneet ohjelmaansa Halloween-juhlan viettämisen.

Eikö tämä ole outoa ja arveluttavaa? Juhla on pakanallista alkuperää, ja vainajien hengiksi ja erilaisiksi hirviöiksi pukeutuneet juhlijat haahuilevat ympäriinsä herkutellen ja kanssaihmisiä säikytellen. Järjestetäänkö juhlista kieltäytyjille esimerkiksi päiväkodeissa vastaavaa toimintaa? Eikö kukaan haasta kyseisten juhlien järjestäjiä oikeuteen? Jos kristillisyyden esiin tuominen lapsen koulutuksen piirissä on kiellettyä, niin miten ihmeessä pakanalliset menot ovat sallittuja? Vastatkaa!

Peukunnosto sille oululaiselle päiväkodille, joka järjesti noitien ja mörköjen sijaan valon juhlat! Me kaipaamme valoa tänä pimeänä vuodenaikana ihan fyysisestikin, ja pelottelun sijaan rohkaiseminen ja tervepohjainen hauskanpito kuulostaa hyvältä jutulta.

Kuka saa viettää joulua?

Perjantai 17.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka saa viettää joulua?

Olen listaihminen, ja näin joulun aikaan tästä ominaisuudesta on hyötyä. Listojeni mukaan joulukortit on lähetetty (no, myönnän, Amerikan posti ei ihan ehdi perille, mutta muuten asia on hoidossa), poron- ja naudanliha viety palvaamoon, viimeinenkin kakku leivottu, ja tänä viikonloppuna aion saattaa loppuun lahjarumban. Ai, niin, satavuotiaalle tädille pitää vielä viedä joulukukka ja hoivakotiin ystävälle paketti. Kyllä tämä tästä.

Amerikan sukulaiset olivat olleet valppaina ja laittaneet joulupostinsa ajoissa. Heidän lähettämäänsä korttiin on painettu isoin kirjaimin ”Merry Christmas” eli ”Iloista joulua”. Teksti poikkeaa siellä päin maailmaa yleisesti käytettävästä ”Happy Seasons”- tai ”Happy Holidays”-viesteistä, jotka voi kääntää vapaasti vaikkapa ”Onnellista juhlakautta”.

Mikäli elokuviin on uskomista, amerikkalainen joulu on ylenpalttisen täynnä koristevaloja, krääsää, joulumusiikkia, lahjoja, ruokaa… Tietysti samat elementit juhlan viettoon löytyvät meilläkin, mutta huomattavasti maltillisemmassa muodossa. Suuri ero on kuitenkin tuo ”Happy Seasons”, eli ihmiset juhlivat talvisesongin suurinta juhlaa haluamatta tuoda esille, mitä ja miksi juhlitaan.

USA:n väestö koostuu ihmisistä, joiden etninen ja uskonnollinen tausta saattaa olla melkein mitä vain. Tämä johtaa tietysti siihen, että myös erilaisiin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä juhlia löytyy kalenterista runsain määrin. Kristityillä, muslimeilla, juutalaisilla, mormoneilla, hinduilla, buddhalaisilla ja monilla muilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat tapansa viettää ikiomia tärkeitä päiviään, ja se on heidän oikeutensa.

Mutta, mutta…. Täällä puhuu nyt wokettaja: Saako nykyisen paheksumisen ja pahastumisen aikana ei-kristitty viettää joulua, joka on kristillinen juhla? Myös Suomessa joulu, Jeesuksen syntymäjuhla, merkitsee monille pelkästään mukavaa, talvista juhlakautta, jolloin saa syödä hyvin, antaa lahjoja ja levähtää hetken ennen arkisen työrupeaman jatkumista. Kuuluuko joulu ei-kristityille ja kirkosta eronneille? Onko tämän juhlan vietto kulttuurin omimista, jos sen sanoma sinällään ei merkitse juhlijalle mitään?

Olin erään tunnetun, hiukan huonomaineisen kauppaketjun liikkeessä etsimässä tiettyä peliä joululahjaksi. Ahtaitten hyllyjen välissä liikuskeli mies etsien mutta ei löytäen. Lopulta hän kysyi isoon ääneen:

- Onko täällä Jeesusta?

- Anteeksi, mitä? kysyi myyjätär (eli myyntihenkilö).

- Että löytyykö täältä Jeesusta?

Ei löytynyt, ei. Hyllyt olivat täpötäynnä tavaraa, mutta joulun syntymäpäiväsankari oli hukassa.

Enhän minä ihan tosissani kyseenalaista sitä, että kristinuskosta piittaamaton henkilö viettää joulua. Jokainen saa vapaasti juhlia, lahjoa ja syödä, onhan hienoa, että joulu kokoaa usein perheitä ja sukuja yhteen. Keljuttaa vain se, että minä en saa laitattaa itselleni rastoja, koska se on kulttuurin omimista, tai pitää sitä ihanaa mummolta perittyä lapinlakkia, koska sekin on samanlainen synti. Minä en kuitenkaan aio alistua wokettajien päsmäröinnille, höpö, höpö!

Näin suuren juhlan alla toivotan kaikille kampaukseen, vaatetukseen sekä vakaumukseen katsomatta rauhallista joulua!

”Rauhaa, vain rauhaa kellot ne soi,soi,

lapselle rauhaa, ne rauhaa soi.

Enkelin laulu rauhaa, rauhaa toistaa.

Seimen yllä joulun tähti valkeuttaan

kirkkaana silmiin lapsosen nyt loistaa.

Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Ja tapahtui niinä päivinä

Tiistai 22.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Ja tapahtui niinä päivinä…

Jouluevankeliumi on vuosien varrella tullut minulle tutuksi ja rakkaaksi, olenhan saanut kuulla sitä monissa paikoissa ja tilanteissa. Se luettiin aina jouluaattona ukkini luona, joulujuhlissa kouluissa, oman perheen keskuudessa, jumalanpalveluksissa ja monissa muissa tilaisuuksissa joka vuosi. Muistoissani on kuitenkin yksi aivan poikkeuksellinen tapahtuma, jonka vuoksi tämä kyseinen raamatunkohta on jäänyt mieleeni aivan erityisellä tavalla.

Monta vuosikymmentä sitten lähdin viettämään äitini kanssa joulua Israeliin. Voitteko kuvitella, että lentokentällä ei punnittu ainoastaan matkalaukkuja, vaan myös matkustaja kerrallaan joutui nousemaan puntarille? Jossakin vaiheessa lentomatkaa joku huomautti minulle, että äitini voi huonosti (silloin ei varailtu netistä vierekkäisiä paikkoja, vaan istuttiin kiltisti sinne, minne käskettiin). Yritin katsella koneen etuosaan ja huomasin, että äidilleni oli asetettu happinaamari kasvoille. Kyllähän se pelästytti, mutta onneksi kyseessä oli ohimenevä vaiva. Ehkä se oli kuitenkin ennakko-oire siitä, että myöhemmässä elämässään äidille jouduttiin asettamaan sydämentahdistin.

Jouluaaton ohjelmaan kuului luonnollisesti matka Betlehemiin. Matkustimme bussilla Jerusalemista Jeesuksen syntymäkaupunkiin, ja lopulta asetuimme sen pitkän turistijonon jatkoksi, joka vaelsi kohti paimenten ketoa. Oli myöhäinen ilta, ympäristö olisi ollut säkkipimeä, elleivät taivaalla olleet tähdet olisi valaisseet maisemaa niin kirkkaasti. Valtava ihmispaljous ympäröi sitä suurta ketoa, jossa raamatun mukaan paimenet olivat eräänä tiettynä yönä kaksi vuosituhatta sitten olleet vartioimassa laumaansa. Nyt ymmärsin, miksi lauma tarvitsee vartijoita: Kuinka helppoa tuhotyöntekijän olisi tehdä pahojaan pimeällä, suurella alueella. Kovaäänisistä alkoi kuulua jouluevankeliumin teksti englanniksi. En kuitenkaan muista, luettiinko se myös muilla kielillä. Kun silmäni olivat tottuneet pimeään, aloin tarkemmin katsella maisemaa ympärilläni. Alueen ympärillä siellä täällä oli jonkinlaisia pieniä taloja, ja jokaisen rakennuksen katolla makasi sotilaita aseet tähdättynä alueelle. ”Ja sillä seudulla oli paimenia yöllä varioimassa laumaansa.” Tunsin olevani ainakin jollakin tapaa turvassa, kun Israelin armeijan sotilaat vartioivat aluetta aseineen. Toisaalta jouduin miettimään myös sitä tosiasiaa, että olin maassa, jossa ihmisten rauha ei ollut samanlainen perusoikeus kuin kotonani.

”Noel, Noel, born is the king of Israel”. Kuinkahan monesta maailman maasta oli kokoontunut ihmisiä laulamaan yhdessä Jeesuksen syntymästä. En ollut kuullut kyseistä laulua aikaisemmin, mutta meille oli annettu sanat, joten pystyin laulamaan mukana. Se oli ikimuistoista: Pimeä niitty, tähtitaivas, sotilaat talojen katoilla, laulu vastasyntyneestä Israelin kuninkaasta.

Samalta matkalta on myös toisenlaisia muistoja. Kun olimme ajamassa kohti Jerikoa, automme pysäytettiin ja meidät käännytettiin takaisin Jerusalemiin. Myöhemmin kuulimme, että alueella oli juuri käyty taisteluita. Niistä uutisoitiin myös Suomessa, ja tilanteen vakavuus selvisikin meille vasta kotona.

Kävin myös kävelemässä Golanin kukkuloilla arabituttavan kanssa. Maastossa oli romuttuneita panssariajoneuvoja ja muitakin taistelunjälkiä kuuden päivän sodan ajoilta. Yritin kysellä asioista ystävältäni, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään. Tajusin silloin, että rauha tuossa maassa oli hyvin pinnallinen, ja katkeruus ja kauna maassa asuvien mutta kuitenkin toisiaan vastaan taistelevien osapuolien välillä oli suuri.

Israelin historia – ja myös joulun historiallinen puoli – on alkanut aueta minulle hitaasti useamman matkani aikana. Se, että joulukuuhun sijoitetut tapahtumat ovat todennäköisesti tapahtuneet jo lokakuussa, ei muuta asioiden merkitystä. - Miksi ei joulukuussa? Koska silloin on liian kylmää, eikä eläimiä voi pitää yöllä ulkona - . Onko silläkään merkitystä, lauletaanko ensimmäisestä joulusta oikean kedon laidalla? Tärkeintä on, että vielä tänään saamme laulaa joulusta ja Vapahtajasta sekä Israelissa että täällä Suomessa.

Koulukiusaaminen

Lauantai 26.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Koulukiusaaminen

Opetin kuudesluokkalaisille musiikkia. Kun oppilaat tulivat luokkaan, he saivat vapaasti valita istumapaikkansa. Isokokoinen poika - sanotaan häntä tässä vaikka Artoksi - istahti ihan etummaiseen pulpettiin. Pian luokkaan tuli toinen poika, joka meni hänen luokseen ja katsahti, ei sanonut mitään. Arto nousi ylös ja meni istumaan muualle. Minua jäi mietityttämään: Mikä tämä kuvio oikein oli? Kyselin asiasta luokan opettajalta, mutta selvyyden tilanteesta sain vasta, kun kyseisellä luokalla oleva sukulaistyttöni kertoi koulukiusaamisesta. Artoa kiusattiin, sen tiesi jokainen luokkakaveri, mutta kukaan ei puhunut siitä. Välitin kuulemani edelleen luokan omalle opettajalle. Seuraavalla musiikin tunnilla käytin paljon aikaa kertomalla oppilailleni niistä monista tutkimuksista, joita koulukiusaamisesta on tehty. Erään tuloksen mukaan sekä kiusaaja että kiusattu kärsivät aikuisuudessa erilaisista traumoista. Valitettavasti en muista, miten asiaa käsiteltiin kouluyhteisössä, sillä tästä tapauksesta on kulunut paljon aikaa.

Lapsi oli monipuolisesti lahjakas: kielet, matematiikka, kuvaamataito, äidinkieli, liikunta, kaikki sujui erinomaisesti. Hän oli kiusaaja. Kohteeksi valikoitui toinen lahjakas lapsi, jonka sosiaaliset taidot eivät olleet yhtä vahvat kuin kiusaajalla itsellään. Asiaan puututtiin monta kertaa, monilla eri tavoilla. Viimein istuimme rehtorin kansliassa: vanhemmat, minä ja rehtori. Tapaamisen loputtua tunsin äärimmäistä pettymystä, sillä ongelmat oli kuitattu sillä, että kiusaaja oli lahjakas, mutta hänen piti parantaa käytöstään. Tilanne ei parantunut. Kun jäin eläkkeelle, opetustyötä tuli jatkamaan mukava nuori opettaja. Seuraavana keväänä kiusattu lapsi vaihtoi koulua, ja kaikki sujuikin sitten erinomaisesti hänen kohdallaan.

Kun seuraa sitä lehtikirjoittelua ja uutisointia, jonka aiheena koulukiusaaminen on ollut varsinkin viime päivinä, niin jotenkin siitä jää mieleen avuttomuuden, kyvyttömyyden ja jonkinlaisen pelonsekaisen päättämättömyyden tunnelma. Opettajat voivat tehdä vähän, sillä laki kieltää suurin piirtein kaikki kurinpitomenetelmät, ja jos laki ei kiellä, niin sitten vanhemmat. Eihän tässä voi tehdä mitään – vai voiko? Luin peda.netin sivuilta perusopetuslain pykäliä ja eri koulujen kurinpidollisia käytäntöjä. Kaunista tarinointia, jossa ei ollut mitään, mihin tarttua vakavassa tilanteessa: kasvatuskeskusteluja, wilma-viestejä koteihin, jälki-istuntoa ja äärimmäisissä tapauksissa joku päivä karanteenia. Vaarallisten esineiden hallussapitoa ja niiden pois ottamista käytiin tarkasti läpi, koulukiusaaminen oli nopeasti sivuutettu juttu, johon ei annettu kunnollisia toimintamalleja (kasvatuskeskustelu…). Liian vaikea asia kirjoitettavaksi.

Luin jokseenkin tympääntyneenä sitä lässyn lässyn-tekstiä, jota jotkut koulut julkaisevat: Käyttäydyn ystävällisesti toisia kohtaan, olen avulias ja huomaavainen, autan tarvittaessa, pesen käteni ennen ruokailua… Tämä on niin ärsyttävää! Lapsille ja nuorille yritetään myydä sääntöjä pehmopakkauksissa. Mitä haittaa olisi seuraavasta:

KOULUN SÄÄNNÖT:

Tupakointi on kielletty koulualueella. Teosta seuraavat rangaistukset: ……...

Alkoholin käyttö on kielletty koulualueella. Teosta seuraavat rangaistukset: ……….

Kiusaaminen on kielletty. Teosta seuraavat rangaistukset: ………..

ja niin edelleen………

Selkeä rikos ja rangaistus-systeemi on looginen, helppo muistaa ja hyväksyttävä, kun se on käyty yhdessä läpi koulun alkaessa: Jos teet näin, siitä seuraa tämä. Tuollainen lepsukieli kuin ”olen ystävällinen lähimmäisilleni” ei valitettavasti kolahda samalla tavoin. Ai, ei voi kieltää ja rangaista, koska tulee paha mieli? Elämä on. On parempi, että kiusaaja saa rangaistuksensa ja älyää lopettaa (toivottavasti), kuin että kiusattu traumatisoituu loppuiäkseen. - Tiesittekö muuten, että itsemurhaluvut ovat Suomessa kokonaisuudessaan pienentyneet (olemme Euroopan luvuissa keskivaiheilla)? Nuorten kohdalla ei asia valitettavasti ole niin, ja asiantuntijat arvelevat, että yksi syy voi olla koulukiusatuksi joutuminen.

Tiedän, että netissä tapahtuva kiusaaminen on yleistä. Tähän käyttäytymiseen sopii sama sääntö kuin muuhunkin: Rikosta seuraa rangaistus. Nimenomaan rikosta. Ei viitsitä enää puhua koulukiusaamisesta ”huonona käyttäytymisenä” tai ”tyhmyyksinä”. Se on rikos, josta seuraa rangaistus. - Olen huomannut, että kasvatusasioissa ollaan palaamassa alkujuurille eli vanhempiin. Välillä tuntui siltä, että koulu oli ainoa vastuussa oleva taho, jos lapsella oli ongelmia. Alaikäisen teoista ovat vastuussa vanhemmat, ja suurin osa heistä kykenee toimimaan lapsensa hyväksi yhteistyössä koulun kanssa. Siitä toisesta osasta en tiedä.

Eihän tämä helppoa ole, eikä myöskään yksiselitteistä. Totuus on kuitenkin se, että asioiden on muututtava, ja jostakin on aloitettava. Silmien pyörittely ei auta, nyt vain selkeästi koulun säännöt esille rikos ja rangaistus-tyyliin. Tällainen selkeys olisi suuri helpotus opettajillekin. Koulun alkaessa ja lukuvuoden aikana pitää myös poliisin tulla pitämään sekä oppilaille että vanhemmille luento-keskustelu-tilaisuus siitä, mikä on hyväksyttävää käyttäytymistä ja mikä ei ole. Yhteiskunta kiittää myös vuosien kuluttua, kun lapset ja heidän holhoojansa pannaan järjestykseen ja vastaamaan omista teoistaan jo heti koulu-uran alussa.

Helppo hengittää

Tiistai 22.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Helppo hengittää

Kun keuhkojensiirrosta oli kulunut muutama tunti, minulla oli mahdollisuus puhua mieheni kanssa.

- Miltä tuntuu uusi elämä? minä kysyin innoissani.

- Surkealta, kuului hyvin hiljaisella ja käheällä äänellä annettu vastaus.

Tuosta puhelinsoitosta on kulunut runsas viikko, potilaan ääni on nyt erilainen – joskaan ei ihan samanlainen kuin ennen leikkausta -, happiletkut ovat muisto vain, ensimmäiset kävelyreissut on tehty, ja nyt on aika opetella uutta elämää, johon kuuluvat monet lääkkeet, ruokarajoitukset ja kunnon kohentaminen vähitellen. Välillä toipilas on hyvin väsynyt, mutta jokapäiväinen kävelymäärä (ihan yksin) osastolla on jo useita satoja metrejä. Kyllä se siitä. Vielä emme tiedä, kuinka kauan Kalevin on oltava Helsingissä, mutta toivon, että hän viipyy tarpeeksi kauan.

- Pysy täällä, minä en jaksa enää hoitaa sinua, ilmoitin hänelle ystävällisesti lähtiessäni kotiin.

Tänään olen selvitellyt korvauksiin ja tukiin liittyviä paperiasioita (inhoan niitä) ja olen tullut huomaamaan, että tällaiseen hommaan pitäisi olla oma koulutus. Tavallisella kansalaisella sitä ei ole. Tilannehan on tämä: Jos sinä et itse ota selvää, soita, käy, tee ja suutu, niin mitään ei tapahdu. Olen soittanut, käynyt, tehnyt ja suuttunut, ja hiljakseen paperirintamalla alkaa tapahtua. Ja nyt tulee suuri kiitos Oulun seudun omaishoitajat ry:lle! Mutta ennen kuin tiesin tästä yhdistyksestä yhtään mitään, ystäväni oli aiemmin kesällä patistanut minua soittamaan Oulun kaupungille mieheni omaishoitajuudesta. Lopulta soitin, lähetin vaadittavat paperit, ja jäimme odottamaan kotikäyntiä. Koska tätä kotikäyntiä ei ehditty tehdä ennen siirtoleikkausta (aikaa oli kulunut yli kaksi ja puoli kuukautta papereiden lähettämisestä), virkailija ilmoitti, että ”paperit jätetään muhimaan pöydälle”. Siis oikeasti: ”Muhimaan pöydälle”. Soitin omaishoitajien toiminnanjohtajalle, joka neuvoi minua soittamaan uudestaan kaupungin virkailijalle. Kolmannella kerralla onnistuin saamaan häneen yhteyden. Muhimisesta ei puhuttu enää mitään, tällä kertaa puhuttiin kotikäynnistä, kunhan mieheni pääsee takaisin Ouluun.

Eilen olin omaishoidon ohjaajan luona Ommaiskortteerissa, ja täytimme yhdessä (1,5 tuntia siihen meni), hakemuksen Kelalle eläkkeensaajan kela-tuesta tai jostakin vastaavasta. En ollut elämässäni edes kuullut koko sanaa, onneksi tämä ihana virkailija osasi asiansa. Tämän saman järjestön kautta miehelläni olisi myös ollut mahdollisuus saada ulkoiluttajia, mutta nyt tätä palvelua hän ei onneksi tarvitse. Mutta huomatkaa: Tällainen mahdollisuus oli olemassa, vaikka minä en edes ole omaishoitajien järjestön virallinen jäsen. Ei tarvitse olla jäsen, mutta palveluja voi käyttää kuitenkin (toki aion liittyä). Ja loppuhuipennuksena: Minulla on tilaisuus saada ilmaista lakineuvontaa! Olen täysin ällistynyt ja ihmeissäni siitä, mitä kaikkea Oulun seudun omaishoitajat tarjoavat minulle. Ällistynyt ja kiitollinen. Samaan aikaan olen aika tympääntynyt siihen tyyliin, millä kaupungin virkailija on asiaamme suhtautunut. Eipä silti, kuulin, että tyyli oli tullut tutuksi jo muillekin, ja asiasta on tehty valituksia. - Kiitos, Oulun seudun omaishoitajat ry! Te teette suurenmoista työtä, ja teillä on siellä aivan ihania ihmisiä! Tuttava pyysi minua mukaan tämän järjestön hallitukseen, mutta sanoin tarvitsevani miettimisaikaa, koska en ole varma, olisiko minusta hyötyä.

Ja miten siis siellä HUS:ssa menee? Hyvin, hyvin! Jo teholla ollessaan mieheni huolehti laskujen maksuista ja siitä, että nyt kun maksusuoritusten kattoraja menee umpeen, niin papereiden kanssa pitää mennä sinne ja tänne. Että minä inhoan tätä hommaa. Mutta toisaalta: Asumme Suomessa, eikä tavallisen eläkkeensaajan talous mene nurin, vaikka hänelle tehtäisiin keuhkojensiirto, johon liittyy koko loppuelämän kestävä lääkitys ja sairaalakäynnit. Jos leikkauspotilas asuisi esimerkiksi USA:ssa, eikä hänellä olisi kallista vakuutusta, niin uusien keuhkojen saaminen voisi johtaa taloudelliseen perikatoon. Kiitos, Suomi!Vaikka terveydenhoitoa moititaan täällä vähän väliä, niin kyllä meillä loppujen lopuksi on asiat tässäkin suhteessa hyvin.

All Lives Matter

Keskiviikko 24.6.2020 - Pirkko Jurvelin

All Lives Matter

Olin toisella tai kolmannella luokalla kansakoulussa, kun pääsin käymään kylään luokkatoverini luo. Hän oli herttainen ja kiltti tyttö, jonka koulumenestys ei ollut kovin vakuuttava. En ollut aikaisemmin käynyt niin vaatimattomassa – suorastaan köyhässä – asunnossa. Ystävälläni oli useita sisaruksia, sillä tuohon aikaan (ennen ehkäisyvälineiden kehittämistä) lapsia oli perheissä yleensä monta, eikä taustalla ollut useinkaan uskonnollinen tai elämänkatsomuksellinen vakaumus. Muistan, että istuin hämärässä huoneessa seinän vieressä penkillä. Huoneen keskellä oli pöytä, muuta en sisustuksesta muista. Oliko sitä edes? Perheessä oli pieni vauva, ja halusin ottaa hänet syliini. Kun pitelin lasta varovaisesti lähelläni, huomasin, kuinka voimakas pissan haju sitä ympäröi. Tuo vierailu jäi ainoaksi ystäväni kodissa, mutta muistan sen aina, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin tekemisiin konkreettisen köyhyyden kanssa. Luokkatoverini jäi luokalle heikon koulumenestyksen vuoksi. Nykyisin hänen oppimisvaikeuksiaan olisi osattu hoitaa ja tukea häntä ja koko perhettä monella tavoin.

Tuon ajan yhteiskunnasta voin todeta sen, että luokkaerot olivat olemassa, vaikka niistä ei puhuttu, eihän niitä edes aina tunnistettu. Totuus on kuitenkin se, että hyvin usein opettajan lapsesta tuli aikuisena opettaja ja talonmiehen pojasta talonmies. Ei siinä mitään, kavereita oltiin kuitenkin kaikkien kanssa.

Pitkän opettajanurani aikana olen saanut olla tekemisissä monenlaisten lasten ja perheiden kanssa. Muistiini on hyvin jäänyt eräskin pieni poika, jolle oli kasautunut monenlaisia ongelmia. Lapsi oli aivan ihana, ja me tulimme hienosti toimeen keskenämme, mutta hänen elämänsä oli liian monella tavalla kuormittunut. Eräänä päivänä sosiaalityöntekijä tuli luokseni ja ilmoitti, että poika ei tule enää kouluun. Hänet laitettiin sijaisperheeseen. Minulle asia oli yllätys, vaikka en sitä lopulta ihmetellytkään. Vieläkin mietin juuri tuota lasta ja toivon, että hänen elämänsä sai hyvän suunnan.

Suomessa on syrjäytyneitä nuoria (15–29-vuotiaita) noin 60 000. Syrjäytymisen syyt ovat moninaiset, sekä yhteiskunnallisista tekijöistä että perhe- ja yksilökohtaisista seikoista johtuvia. Valitettavan usein perheen sisäiset ongelmat voivat olla myös ylisukupolvisia. Pisa-tutkimus antaa voimakkaasti viitteitä siitä, että lapsen ja nuoren kotioloilla on vaikutus koulumenestykseen. Samaa näkemystä tukee tänä keväänä tehty huomio: koronaolojen vuoksi kotiopetuksessa olleista pärjäsivät ne lapset, joiden kasvuolosuhteet (koti, perhe) olivat ns. ”tavalliset”.

Kuten edellisessä blogissani kerroin, USA:ssa musta nuori putoaa helposti ulos koulutuksesta ja ajautuu valkoihoisia herkemmin rikoksiin. Suomessa ei ole vastaavaa rodusta johtuvaa asetelmaa, mutta väristä välittämättä meillä on yhteiskunnallinen ongelma: koulupudokkaat, joita tämän hetken mukaan alle 30-vuotiaista on 70 000. Se on valtava määrä nuoria! Nämä koulupudokkaat, jotka hyvin suuressa määrin ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta, voisivat asuttaa kokonaisen kaupungin (esim. Lappeenrannassa on n. 72 000 asukasta).

Black Lives Matter-liike tahtoo nostaa esille mustien kärsimät vääryydet. Toivon vilpittömästi, että tämä liike ja sen ympärillä tapahtuva liikehdintä auttavat mustia ihmisiä saavuttamaan ne mahdollisuudet ja oikeudet, joita valkoisilla on ollut aina. All Lives Matter-liike on ollut monenlaisen kritiikin kohteena, mutta sen sanoma on selvä: jokaisella elämällä on merkitys. Meidän suomalaisten on helppo pysytellä sivussa, kun puhutaan BLM-liikkeestä, koska koemme, ettei asia meitä juurikaan kosketa. Meidän ei kuitenkaan pidä naivisti sulkea silmiämme ja ajatella omahyväisesti, että on ihmisen oma syy, jos hän ei pärjää elämässään. Vaikka henkilökohtaisesti emme pystyisikään paljon asioihin vaikuttamaan, niin voimme kuitenkin välittää asenteemme ympäristöömme: All Lives Matter.

Olen tukilakossa - ja pahoitan mieleni

Maanantai 25.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Suunnittelen tukilakkoa ja pahoitan mieleni

Suomi on sekaisin - no, ainakin pääkaupunkiseutu. Pientä tämä on kuitenkin vielä vuoden 1917 suurlakkoon verrattuna, jolloin SAJ määräsi aloitettavaksi yleislakon painostaakseen eduskuntaa hyväksymään SDP:n uuden hallitusohjelman. Vallankumouksellinen keskusneuvosto antoi lakon aloittamiselle loppusiunauksensa, ja se aloitettiin marraskuun 13.-14. välisenä yönä. Lakko saatiin loppumaan vasta (tai ”jo”, kun vertaa nykytilanteeseen) 19.11. Positiivisia seurauksia lakosta olivat kahdeksan tunnin työpäivät ja kunnallislisät, muut seuraukset tietolähteeni mukaan olivat vain negatiivisia. Vuoden 1917 lakon vuoksi menetettiin noin kaksi miljoonaa työpäivää. Saapa nähdä, lyödäänkö nyt uusi ennätys.

Minäkin ajattelin alkaa tukilakkoon: En vie enää roskia, en käy ruokakaupassa, laita ruokaa, pese pyykkiä, siivoa, organisoi…mutta kuntosalilla ja lenkillä käyn. Ja kun tuota aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin muutoin, otan ohjelmaan jälleen uimahallireissut. Tiedän, etten saa minkäänlaista palkankorotusta, vaikka lakkoilisin tappiin saakka, rahasta ei siis ole kyse. Toivon kuitenkin, että minun suurlakkoni herättää lähialueella hämmennystä ja ihmetystä ja varovaista tiedustelua (mielen)terveydestäni. Mikäli lakkoilen niin kauan, että parveke on lastattu täyteen jätteitä, eikä kynttelikköä enää näy, niin ehkä me osapuolet pääsemme lähentymään toisiamme ja saamme aikaan jonkinlaisen sovintoesityksen.

Minä niin pahoitin mieleni, kun luin viime lauantain Kalevasta opetusneuvos Leena Nissilän syntymäpäiväkirjoituksen (meinasin laittaa: muistotekstin, mutta eipä liioitella). Jo artikkelin otsikko ”Turha huolipuhe syö luottamusta opetukseen”sai pulssini kohoamaan. Viitatessaan siihen tosiasiaan, että oppilaiden osaamistaso suomalaisissa kouluissa heikkenee heikkenemistään - ja näin on jo jatkunut ties kuinka monen vuoden ajan - Nissilä käyttää sanoja turha huolipuhe. Toisin sanoen: Hän lyttää kaikki viime vuosien tutkimustulokset ja opetusalan ammattilaisten lausunnot, joiden mukaan (esim. Pisa-tutkimus) suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat laskeneet viime vuosien aikana. Samojen lähteiden mukaan suurin muutos on tapahtunut matematiikassa sekä tyttöjen ja poikien keskinäisissä osaamistasoissa (selkokielellä: tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin). ”Me emme kehitä koulutusta Pisa-tuloksia varten. Jos pärjäämme, niin hyvä, mutta kehitämme koulutusta oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta.” Eivätkö alati huononevat oppimistulokset sitten liity oppimisen näkökulmaan? Mitä Nissilä siis tarkoittaa ”oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmalla”? Se ei selviä tekstistä. Joka ikinen, joka on seurannut parin viime viikon aikana eri medioita, on tietoinen siitä, että suomalaislasten ja nuorten lisääntyvä masennus ja pahoinvointi alkaa olla jo suuri ongelma. Missä on Nissilän ”hyvinvoinnin näkökulma”?

Nissilä hehkuttaa kouluruokailua, koulujen kerho- ja harrastustoimintaa (onko sitä vielä?), vahvaa taiteen perusopetusta (?), kansalaisopistoja sekä erityisesti sitä, että ”Suomessa jokainen koulu on se paras koulu”. Tästäkin lauseesta minulle jää tyhjä kouraan. Ja mitä ihmettä hän tarkoittaa sanomalla: ”Olemme ainut maa, jossa ei tehdä tarkastuksia, vaan peruskoulu toteutetaan autonomisten toimijoiden verkostossa.” Voi, hyvänen aika! Tätäkö kannattaa mainostaa?

Tähän loppuun on vielä hyvä laittaa lainaus tammikuussa Educa -messuilla puhuneen Jussi Halla-ahon puheesta: ”Ongelmia on kaikilla koulutusasteilla. Peruskoulun oppimistulosten lasku ja yhä syvempi jako hyviin ja huonoihin kouluihin ovat kaikkien tiedossa. Virokin on mennyt Pisa-tuloksissa Suomen ohitse. Digilaitteiden käytön itsetarkoituksellisuus, opettajan heikko auktoriteetti ja erityisesti se, että koulusta pääsee pois luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria, joilla ei ole mahdollisuuksia selvitä minkäänlaisista jatko-opinnoista, ovat ongelmia, joihin perussuomalaiset puuttuisivat.”

Turhaa huolipuhetta?

Eräs joulu vuonna 1937

Perjantai 14.12.2018 - Pirkko Jurvelin

Perjantaina 17.12.-37, kello on kai 17

”Nyt on parhaillaan seminaarin harjoituskoulun pikkujoulu. En mennyt sinne, etten väsyisi. Lapset saavat siellä jotakin hyvää itselleen. Tänä aamuna oli isä kiittänyt rukouksissa (aamuhartaudessa) minun edestäni lauluista, joita illalla lauloivat ikkunan takana.

Lyseolla Seppo oli saanut 12 korttia. Hän oli ollut laulamassa myös. Isältä Seppo oli saanut suklaalevyn ja keneltä lie sievän rasian, jossa oli sievät kihlasormukset, jotka oli syönyt heti.

Ilkka oli saanut useampia kortteja. Isältä oli myös suklaalevy Ilkalle. Kun lähetin muutamille tytöille Ilkan mukana kortin, olivat he kiittäneet.

Alan syödä heti, kun olen niin kauhean hidas. En voinutkaan syödä klimppisoppaa, kun alkoi yskittää. Täytyy syödä sitruunakeittoa maidon kanssa.

Ilkka tuli nyt koulusta. Lyseolla on vielä huomispäivänä koulua. Ahon ja muut tytöt olivat panneet toisilleen jouluhyvää, suklaata ym. Silkkipuvut päällä, kai ne vanhat.

Tällä viikolla on elokuva ”Laila”, pääosassa Aino Taube. Se on Lapin kuvaus. Varmasti ihana, mutta en tietysti voi mennä. No sama sille. Alan kai nukkua, vaikka Olga mököttää, kun en syö. Isä on luvannut nukkua, ja minä nukun. Nyt on kello jo 17, ja varmaan pian tuo juhla loppuu.

Äsken tuli ”Kotilieden joulu”. On paljon asiaa. Täytyy lukea illalla tai aamulla loppuun lehti, kun jäi lukematta muutamia kertomuksia ja juttuja. No, nyt joutuin vain nyt Nukku - Matin luo. Näkemiin!”

Tämä oli 16-vuotiaan Pirkon viimeinen päiväkirjamerkintä. Tasan vuorokauden kuluttua hän uupui lopullisesti sairastettuaan tuberkuloosia puolitoista vuotta. Kahden vuoden kuluttua myös isosisko Kyllikki kuoli samaan sairauteen. Viljo-isä kirjoittaa Kyllikin vielä sairastaessa: ” Pirkko vietiin, ja nyt häämöttää jo Kyllikillä sama kohtalo. Koko kesän on hän yhtämittaisessa kuumeessa maannut. Ei sitä voi kovin kauan kestää. Tasan kuukauden oli Kyllikki Päivärinteellä, mutta ei mitään apua ollut sielläkään enää, hyinen kehoitus vain: tulla kotiin. On niin hirvittävää, niin katkeraa. Miksi minun kotiani sellainen tuho raastaa? Olen rakastanut lapsiani, olen heidän parastaan ajatellut. Miksi emme saaneet heitä pitää? Se kysymys yhä tuskaisena täyttää mielen. Kun saisikin joskus selvyyden: missä on syy? Miksi se kurjuus meille? Tämä epätietoisuus on raastavinta, vaikka siihen täytyy alistua. Miksi elämän pitää olla niin raskas?

Viljo-isä kertoo Kyllikin viimeisistä hetkistä päiväkirjamerkinnässään 24.11.-39: ”Niin raskasta aikaa, vaikka hän itse oli rauhallinen, luottavainen, rohkea. Ei koskaan tyytymätöntä sanaa hänen huulilleen tullut, ei katkeraa syytöstä tai valitusta. Tyynesti hän odotti kohtaloaan. Viimeinen viikko oli niin jännittävä. Koko kansan rakkaan isänmaan yllä uhkaavat pilvet syntyivät. Lokakuun 13. päivä alkoi liikekannallepano, koulu loppui, ja seminaarista ruvettiin laittamaan sairaalaa. Jo pelättiin, että on kokonaan siirryttävä pois. Kyllikkikin suri sitä. Ehkä kova jännitys Kyllikkiä rasitti. Jokin vaikea hetki ehti olla, kolmisen vuorokautta heikompana, mutta sitten ihana loppu: ”Nyt minä lähden,” hän sanoi. Kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen. Viimeksi Ilkalle puhui: ”Pyri eteenpäin, yritä, ole ahkera.” Siihen hyytyivät sanat. Kädet minun käsissäni Kyllikki lähti parempaan elämään.”

Näitä päiväkirjoja lukiessani olen monesti miettinyt sitä, kuinka ihminen pystyy koskaan toipumaan näin raskaista kokemuksista. Ukkini kirjoitti useaan otteeseen siitä, kuinka työ on ollut hänelle merkityksellistä (Viljo Törmälä oli Tornion seminaarin rehtori). ”Elämä olisi ilman työtä liian raskas, ilman työtä ei surua kestäisi”. On hyvä, että ihminen löytää jonkin keinon selvitä edes päivä kerrallaan. Se riittää.

" Mä sulle kerron kaiken..."

Keskiviikko 29.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Kesäisin tulen yleensä suuren siivousvimman valtaan. Johtuneeko se valon määrästä vai mistä, mutta juuri silloin on paras aika siivota ja heittää pois kaikki mahdollinen ja mahdoton turha tavara. En ole siis joulusiivousihmisiä.

Toissakesänä löysin kaapin perukoilta kolme lukollista päiväkirjaa. Luulin jo hävittäneeni kaikki päiväkirjani ja muistivihkoni (hyi, minua!), ja koska muuta mahdollisuutta ei ollut, rikoin päiväkirjojen lukot ja aloin lukea. Kaikki kolme päiväkirjaa oli kirjoitettu vuoden aikana, ja minä pääsin tutustumaan 12-vuotiaaseen Pirkko Törmälään, opettajaperheen keskimmäiseen lapseen, jonka ukki oli Tornion seminaarin rehtori. Siinäpä mukava viitekehys kasvavalle nuorelle.

Rehellisesti sanottuna minun täytyy myöntää, että olin kateellinen tuolle 12-vuotiaalle, joka pursui tarmokkuutta, itseluottamusta ja sopivassa määrin tietynlaista rentoutta. Mihin ihmeeseen tuo tyyppi on hävinnyt? Tulee mieleeni, että elämä on jyrännyt ylitseni kuin asfalttikone, joka jättää jälkeensä sileän, tasaisen pinnan. Tai, no, ehkä tuo nyt on liioittelua. Kyllä minä vieläkin tunnistan itsessäni yllämainittuja ominaisuuksia, ainakin jonkin verran.

Ja tässä valittuja paloja kirjasta, joka sisältää nämä kolme päiväkirjaani.

5.7.1963  "Mä sulle kerron kaiken, mi elämässäin on. Mä kerron kaiken vaihein, mi elämässäin on. Olen 12 vuotta ja pääsin oppikoulun toiselle luokalle. Rakastan Kyösti Ahoa, joka pääsi kolmannelle luokalle oppikoulussa......"

16.7.1963  "Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei ollut (ihme kyllä) paljon liikennettä.Olimme ajaneet noin 10 kilometriä, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä..."

10.10.1963 "Kello on noin 18.30. Ulkona myrskyää. Sataa tihuuttaa ja tuulee kovaa. Markkinat ovat alkaneet. Kun aamulla menin kouluun, niin minua kohtasi iloinen näky. Ilmapalloja, rinkeleitä ja kaikkea muuta mukavaa. Isä on luvannut antaa markkinarahaa mulle..."

26.10.1963 "Nyt on lauantai, ja kello on noin 22.45. Pörhöt ovat meillä kylässä. Ja meillä on paljon herkkuja. - Minun takanani istuu Risto Mäkitalo, ja olen alkanut pitää hänestä. Luulen, että hänkin pitää minusta. Kun meillä oli piirustustunti, ja opettajan silmä vältti, niin hän tarjosi minulle karamelleja..."

19.11.1963..."Huomenna on ns."Saikkailta". Se on ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä..."

3.1.1964..."Liisa, äiti ja isä menivät uudenvuodenaattona Pörhöille kylään. Tapani ja minä jäimme kotiin. Mutta eipä mitään hätää. Äiti lupasi, että saamme pitää pienet hipat.Kutsuimme vain kaksi vierasta, Esan ja Suvin. Ja meillä oli hauskaa. Vieraat tulivat klo 21 ja lähtivät pois klo 2 yöllä. Poltimme takassa tulta ja paistoimme makkaroita, joimme limonadia ja kotikaljaa, kerroimme kummitusjuttuja. Aika riensi."

Päiväkirjani kertoivat koululaisen arjesta, luokkatovereista ja opettajista, koepaineista ja toisaalta hauskoista koulujuhlista. Kissanpentujen syntymä ja niiden kasvun seuraaminen oli monen kirjoituksen sisältö. Ystävien kanssa vietetty vapaa-aika, ihastumiset,  Beatlesit,  presidentti Kennedyn murha ja siihen liittyvät tapahtumat, tutun opettajan sairastuminen ja järkyttävä itsemurha, kuinka paljon kerrottavaa nuorella minälläni olikaan.

"No, pitkästä aikaa! Mitä sitä kuuluu?" tiedustelee tuttava kadulla. "No, ei kai tässä kummempia", minä vastaan.