Maailman onnellisin mies

Maailman onnellisin mies

Olen kirjaston kanta-asiakas. Lainaan paljon, mutta minusta on tullut hyvin valikoiva, ja jos aloittamani teos ei jostakin syystä muutaman sivun jälkeen vastaa odotuksiani, niin panen sen syrjään. Miksipä tuhlaisin aikaani kirjaan, josta en pidä, kun hyllyt ovat täynnä mahdollisia tulevia lempikirjojani.

Eddie Jakun kirjoittama ”Maailman onnellisin mies” ei vastannut heti odotuksiani, mutta kirjan kannessa esiintyvän satavuotiaan Eddien hymy pakotti minut antamaan hänelle mahdollisuuden. Ja se kannatti. Eddie on osoittanut teoksensa tuleville sukupolville, omille lapsilleen, jotka kuulivat isänsä elämästä holokaustin aikana vasta, kun tämä esiintyi suurelle yleisölle, ja kaikille heille, joille juutalaisvainot ovat olleet vain yksi aihe kaikkien muiden tapahtumien joukossa koulun historianopetuksessa.

Olen käynyt Buchenwaldin ja Dachaun keskitysleireissä sekä tutustunut Vainojen museoon Jerusalemissa, olen ollut jopa oppaana näyttelyssä, joka käsitteli toisen maailmansodan aikaista Saksaa ja juutalaisvainoja, olen lukenut aihetta käsitteleviä kirjoja ja kolunnut Münchenin museoita. Kaiken tämän vuoksi olin jo päättänyt, etten enää palaa juutalaisvainoja käsittelevän kirjallisuuden pariin, mutta Eddien hymy oli niin lempeä ja hänen katseensa niin ystävällinen, että tartuin kirjaan ja luin miehen tarinan yhden päivän aikana.

Eddie syntyi sata vuotta sitten Leipzigissa, ja hänen alkuperäinen nimensä oli Abraham Salomon Jakubowicz. Kirjan on kirjoittanut hänen ystävänsä Eddien kanssa viettämiensä keskusteluhetkien aikana, eikä teos olekaan varsinainen romaani, vaan lukijalle tulee tunne, että hän istuu Eddien luona kahvipöydän ääressä jutustelemassa ja kertaamassa tämän hämmästyttäviä elämänvaiheita.

Ensiksi tulee suru ja järkytys. Juutalainen isä hankki 15-vuotiaalle pojalleen väärennetyt henkilöllisyyspaperit, jotta tämä pääsisi opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle kauas kotoa. Poika eli yksin viisi vuotta (viranomaisille hän oli ” kristitty orpo”) ja valmistui oppilaitoksensa parhaana koneteknikkona. Tämä ammatti suojeli hänen henkeään - Eddie oli jo kolme kertaa kaasutusjonossa, kun hänet huudettiin sieltä pois-, niin tarpeellinen hänen työnsä oli keskitysleireissä.

Jos ”Maailman onnellisin mies” olisi tavallinen romaani, jonka aiheena on holokaustista selviytyminen, moittisin kirjailijaa liiallisesta draamasta, äkkinäisistä juonenkäänteistä, epäuskottavista tapahtumista ja huomattavasta liioittelusta. Eihän kukaan selviä hengissä tällaisesta! Mutta minun ja muiden lukijoiden on uskottava Eddien tarina. Siinä hän hymyilee, kirjan kannessa, mies, joka on vapautumisensa jälkeen elänyt pitkän, tasapainoisen elämän.

”Uskon, että jos ihmisellä on voimakas tahto ja hän pystyy säilyttämään toivonsa, hänen kehonsa pystyy ihmeisiin, ja huominen koittaa. Kun ihminen kuolee, hän kuolee, mutta missä on elämää, siellä on toivoa. Miksi kukaan jättäisi antamatta toivolle mahdollisuutta? Se ei maksa mitään! Ja, ystäväni, minä jäin henkiin.”

Keskitysleiriltä vapautunut Eddie painoi 28 kiloa. Kuuden viikon sairaalahoidon jälkeen hän lähti etsimään perhettään ja sukulaisiaan Belgiasta, jonne he olivat paenneet sodan alkuvaiheessa. Kaikki muut olivat kuolleet, ainoastaan hänen siskonsa oli säilynyt hengissä. Onnekseen Eddie löysi mukavan juutalaisen nuoren naisen, jonka kanssa avioitui vuoden seurusteltuaan. ”En ollut onnellinen mies. Rehellisesti sanottuna en ollut varma, miksi olin yhä elossa ja halusinko todella elää. Kun muistelen sitä, minusta tuntuu pahalta vaimoni puolesta. Hänen ensimmäiset vuotensa minun kanssani olivat hänelle haastavia. Olin pelkkä säälittävä kummitus siinä, missä hän oli eloisa persoona, joka oli täysin sopeutunut belgialaiseen yhteiskuntaan, ja jolla oli paljon ystäviä kaikenlaisista taustoista. Minä taas olin hiljainen, sulkeutunut ja onneton. Mutta kaikki muuttui, kun minusta tuli isä.”

Eddie kertoo, kuinka hänen ”sydämensä korjaantui” hänen pidellessään ensimmäistä kertaa sylissään poikaansa. Edessä oli kuitenkin perheen muutto Australiaan, sillä Eddie oli statukseltaan pakolainen, ja hänen oli anottava uutta oleskelulupaa puolen vuoden välein. Myös yhteiskunnassa yhä esiintyvä juutalaisvastaisuus oli osasyy Euroopasta lähtemiseen. Australia tarjosi ahkeralle miehelle ja hänen vaimolleen töitä ja hyvinvointia. Lopulta Eddie perusti vaimoineen oman huoltoaseman, joka työllisti useita työntekijöitä. Pariskunta päätti jäädä eläkkeelle, kun molemmat täyttivät 90 vuotta. Kyllä, luit ihan oikein: 90!

Eddie ei ollut kertonut lapsilleen omasta nuoruudestaan Saksassa, mutta Australiassa hän kohtasi muita holokaustin kokeneita, he perustivat yhdistyksen, ja yhä tänään he kulkevat luennoimassa eri tilaisuuksissa sekä Sydneyn juutalaismuseossa.

”Kun siis lasket tämän kirjan käsistäsi, pyydän, että muistat aina välillä arvostaa jokaista elämäsi hetkeä, hyviä ja huonoja. Joskus elämä on kyyneleitä, joskus naurua. Ja jos sinulla on onnea, voit jakaa kaiken ystäviesi kanssa, niin kuin minä olen tehnyt koko elämäni ajan.

Pyydän sinulta, että muistaisit olla onnellinen joka päivä ja tehdä muutkin onnelliseksi. Tee itsestäsi maailman ystävä. Tee se uuden ystäväsi, Eddien, mieliksi.”