Tositarina siitä, kuinka Suomen sää teki Ameerista raittiin

Tositarina siitä, kuinka Suomen karu sää teki Ameerista raittiin

Olen tuntenut Ameerin - nimi muutettu - jo aika kauan aikaa. Hän tuli Suomeen joitakin vuosia sitten suuren pakolaisaallon mukana Irakista ja sai tilapäisasunnon Heikinharjun vastaanottokeskuksesta. Ameer on hyvä mies: rehellinen, työteliäs, kohtelias ja aina valmis auttamaan. Kerran sain puhelimeeni hänestä kuvan, joka oli otettu muutama vuosi aikaisemmin Irakissa. Siinä mies istui jossain ulkosalla pukeutuneena tyypilliseen arabiasuun, toisessa kädessään tupakka ja toisessa pieni snapsilasi. Kun ihmettelin lasia - eiväthän muslimit juo alkoholia! -, niin kuulin, että teoria ja käytäntö eivät tässäkään asiassa käy käsi kädessä. Eli alkoholia juodaan, mutta ei ihan julkisesti.

Ameerin perheeseen kuuluu useampi poika, ja he tekivät myös ryyppyreissunsa usein yhdessä. Kun veljekset kerran puolen yön aikaan palasivat kotiinsa enemmän tai vähemmän humalaisina, heidän äitinsä oli ottamassa heitä vastaan kotitalon ulko-ovella. Kun Ameer oli menossa sisään, äiti läimäytti häntä kasvoille moraalisaarnan saattelemana. Kertoessaan minulle tapauksesta Ameer oli sitä mieltä, että äiti teki aivan oikein yrittäessään saada poikasakin kuriin.

Heikinharjun vastaanottokeskuksessa asustelevat irakilaisnuorukaiset olivat tietoisia siitä, että vuosi oli vaihtumassa juuri nyt, kirpeän pakkaspäivän iltana. He päättivät yhdessä tuumin lähteä Oulun torille katsomaan, kuinka suomalaiset juhlisivat vuodenvaihdetta. Tungos olisi varmasti valtava, raketteja ammuttaisiin niin, että taivas olisi välillä ihan valoisa, ja ehkä olisi muutakin ohjelmaa, musiikkia, tanssia… Luvassa olisi siis mukavaa vaihtelua vastaanottokeskuksen junnaavaan arkeen. Pojat hyppäsivät iltamyöhällä bussiin ja ajoivat torille. Vastassa oli hyytävä, pimeä hiljaisuus. Missä kaikki ihmiset olivat? Minä oletan, että he olivat katsomassa televisiosta, kuinka Helsingin Kauppatorilla ammuttiin raketteja, ja kuinka siellä oli monenlaisia julkkiksia esiintymässä. Ehkä joku oululainen oli myös takapihallaan ampumassa lasten iloksi muutamia raketteja. Hämmentyneet nuorukaiset kaivoivat esiin omat eväänsä, ryypiskelivät aikansa, mutta kun pakkanen vain kiristyi kiristymistään, he päättivät palata takaisin vastaanottokeskukseen. Suunnitelmassa oli vain yksi hankaluus: linja-autot eivät kulkeneet yöllä uudenvuodenaattona.

Kohmeloinen, luita ja ytimiä myöten paleleva, pettynyt miesjoukko palasi myöhään takaisin majoitustiloihinsa. Ameer kertoi, että silloin hän päätti lopettaa juomisen kertaheitolla. Ja tämä päätös on pitänyt. En ole koskaan viitsinyt kysyä, mikä oli päätöksen perimmäinen syy. Ajatteliko Ameer ehkä, että Allah rankaisi heitä, ja sen vuoksi antoi kaiken mennä pieleen? Vai huomasiko hän, ettei alkoholi antanut hänelle mitään sellaista, jota ilman hän ei voisi olla? Vai oliko koko onneton ilta sellainen shokki, ettei alkoholi enää maistunut?

Olipa lopullinen syy mikä tahansa, Ameerille on ollut vain hyötyä siitä, että hän ja alkoholi ovat lähteneet omille teilleen. Ameerin juttua kuunnellessani mieleeni tuli, että suomalainen mies on niin tottunut täkäläiseen ilmastoon, ettei paukkupakkanenkaan saa häntä järkiinsä. Hankeen kuolleita meillä taitaa olla joka vuosi muutama.

Mitä me tästä opimme? Ehkä emme paljoakaan, ehkä kuitenkin jotakin. Ihmismieli on herkkä, ja mitä oudoimmat tapahtumat ja sattumukset voivat saada aikaan suuriakin, loppuiän kestäviä muutoksia.