Tositarina siitä, kuinka Suomen sää teki Ameerista raittiin

Maanantai 9.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Tositarina siitä, kuinka Suomen karu sää teki Ameerista raittiin

Olen tuntenut Ameerin - nimi muutettu - jo aika kauan aikaa. Hän tuli Suomeen joitakin vuosia sitten suuren pakolaisaallon mukana Irakista ja sai tilapäisasunnon Heikinharjun vastaanottokeskuksesta. Ameer on hyvä mies: rehellinen, työteliäs, kohtelias ja aina valmis auttamaan. Kerran sain puhelimeeni hänestä kuvan, joka oli otettu muutama vuosi aikaisemmin Irakissa. Siinä mies istui jossain ulkosalla pukeutuneena tyypilliseen arabiasuun, toisessa kädessään tupakka ja toisessa pieni snapsilasi. Kun ihmettelin lasia - eiväthän muslimit juo alkoholia! -, niin kuulin, että teoria ja käytäntö eivät tässäkään asiassa käy käsi kädessä. Eli alkoholia juodaan, mutta ei ihan julkisesti.

Ameerin perheeseen kuuluu useampi poika, ja he tekivät myös ryyppyreissunsa usein yhdessä. Kun veljekset kerran puolen yön aikaan palasivat kotiinsa enemmän tai vähemmän humalaisina, heidän äitinsä oli ottamassa heitä vastaan kotitalon ulko-ovella. Kun Ameer oli menossa sisään, äiti läimäytti häntä kasvoille moraalisaarnan saattelemana. Kertoessaan minulle tapauksesta Ameer oli sitä mieltä, että äiti teki aivan oikein yrittäessään saada poikasakin kuriin.

Heikinharjun vastaanottokeskuksessa asustelevat irakilaisnuorukaiset olivat tietoisia siitä, että vuosi oli vaihtumassa juuri nyt, kirpeän pakkaspäivän iltana. He päättivät yhdessä tuumin lähteä Oulun torille katsomaan, kuinka suomalaiset juhlisivat vuodenvaihdetta. Tungos olisi varmasti valtava, raketteja ammuttaisiin niin, että taivas olisi välillä ihan valoisa, ja ehkä olisi muutakin ohjelmaa, musiikkia, tanssia… Luvassa olisi siis mukavaa vaihtelua vastaanottokeskuksen junnaavaan arkeen. Pojat hyppäsivät iltamyöhällä bussiin ja ajoivat torille. Vastassa oli hyytävä, pimeä hiljaisuus. Missä kaikki ihmiset olivat? Minä oletan, että he olivat katsomassa televisiosta, kuinka Helsingin Kauppatorilla ammuttiin raketteja, ja kuinka siellä oli monenlaisia julkkiksia esiintymässä. Ehkä joku oululainen oli myös takapihallaan ampumassa lasten iloksi muutamia raketteja. Hämmentyneet nuorukaiset kaivoivat esiin omat eväänsä, ryypiskelivät aikansa, mutta kun pakkanen vain kiristyi kiristymistään, he päättivät palata takaisin vastaanottokeskukseen. Suunnitelmassa oli vain yksi hankaluus: linja-autot eivät kulkeneet yöllä uudenvuodenaattona.

Kohmeloinen, luita ja ytimiä myöten paleleva, pettynyt miesjoukko palasi myöhään takaisin majoitustiloihinsa. Ameer kertoi, että silloin hän päätti lopettaa juomisen kertaheitolla. Ja tämä päätös on pitänyt. En ole koskaan viitsinyt kysyä, mikä oli päätöksen perimmäinen syy. Ajatteliko Ameer ehkä, että Allah rankaisi heitä, ja sen vuoksi antoi kaiken mennä pieleen? Vai huomasiko hän, ettei alkoholi antanut hänelle mitään sellaista, jota ilman hän ei voisi olla? Vai oliko koko onneton ilta sellainen shokki, ettei alkoholi enää maistunut?

Olipa lopullinen syy mikä tahansa, Ameerille on ollut vain hyötyä siitä, että hän ja alkoholi ovat lähteneet omille teilleen. Ameerin juttua kuunnellessani mieleeni tuli, että suomalainen mies on niin tottunut täkäläiseen ilmastoon, ettei paukkupakkanenkaan saa häntä järkiinsä. Hankeen kuolleita meillä taitaa olla joka vuosi muutama.

Mitä me tästä opimme? Ehkä emme paljoakaan, ehkä kuitenkin jotakin. Ihmismieli on herkkä, ja mitä oudoimmat tapahtumat ja sattumukset voivat saada aikaan suuriakin, loppuiän kestäviä muutoksia.

Kohtaamisia:2

Sunnuntai 28.10.2018 - Pirkko Jurvelin

                      Kohtaamisia:2

Olin lomailemassa Arabiemiraateissa: aurinkoa, shoppailua, erilaista kulttuuria, mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Olimme lomailleet Dubaissa perheen voimin jo monta kertaa, mutta kun vanhin tyttäremme työskenteli Al Ainissa kaksi vuotta, myös tämä kaupunki liittyi matkaohjelmaamme. Lomailu oli samanlaista kuin aiemminkin, mutta kolmen paikallisen henkilön tapaaminen toi siihen erilaista syvyyttä.

Iida, 20 vuotta (lapsenlapsi), oli tutustunut samanikäiseen pakistanilaiseen, Sarjahissa asuvaan Abduliin, puoli vuotta sitten jonkin nettipelin välityksellä (siis ihan tosi!). Tuttavuutta ja ystävyyttä oli sittemmin jatkettu somen välityksellä, ja kun minä lopulta kuulin asiasta, oli tapaamisesta jo sovittu. EI, EI, EI! Oikein pisti vihaksi se, etteivät nuoret ymmärrä, mitä kaikkia vaaroja tällaiset tapaamiset tuntemattoman henkilön kanssa voivat sisältää. Kompromissi oli se, että Abdul saapui Dubaihin, jossa me myös kävimme, ja nuoret tapasivat kolmen aikuisen valvovan silmäparin alla. – Tässä kohtaa tulee varmaan mainita, että Iida seurustelee ja on hyvin yksiavioinen. – Abdul esiteltiin meille, kättelimme ja vaihdoimme muutaman tervehdyksen. Nuori mies oli ujo ja vaatimattoman oloinen. Hän toi Iidalle tuliaisiksi äitinsä ompeleman pakistanilaisen naisen asun. Se oli aivan ihana väljine housuineen, huiveineen, koruineen. Kun kysyin, miten Abdulin äiti oli osannut ommella juuri oikeankokoisen asun, niin Iida kertoi, että poika oli pyytänyt hänestä kuvaa, ja taitava ompelija oli osannut laskea puvun mittasuhteet oikein. Abdul tuli vielä kerran tapaamaan Iidaa Al Ainiin, ja ilmeisesti nuoret viihtyivät hyvin toistensa seurassa. – Mitä yhteistä voi olla Lapissa asuvalla yliopisto-opiskelijalla ja Emiraateissa asuvalla pakistanilaisella nuorella miehellä? En minä tiedä.

Työskennellessään Emiraateissa tyttäreni tutustui myös toisiin suomalaisiin opettajiin. Minäkin olen saanut seurata erään opettajan ja paikallisen miehen (suku Jordaniasta) rakkaustarinaa, naimisiinmenoa ja kahden lapsen syntymää. Suomalaisopettaja on itse parhaillaan töissä Omanissa, mutta hänen miehensä pääsi lapsineen tapaamaan harvinaisia turisteja. Vieras toi mukanaan ison kukkakimpun ja valtavan suklaakakun, jonka päällä luki: ”Welcome”. Minä jätin nuorison seurustelemaan keskenään, ja myöhemmin kuulin, että tytärtäni oli houkuteltu tulemaan jälleen töihin Emiraatteihin. ”Se mahdollisuus ei ole poissuljettu”, hän oli vastannut.

Kolmas tapaaminen oli mielenkiintoisin. Olen joskus kertonut irakilaisesta Omarista, ja juuri hän halusi tutustuttaa meidät paikalliseen naiseen. Emme tienneet hänestä muuta kuin sen, että hän oli erittäin rikas ja teki monenlaista hyväntekeväisyystyötä. Meillä oli sokkotreffit Abu Dhabissa rannalla olevassa kahvilassa. Paikalle saapui todella kaunis, noin 35-vuotias nainen, jolla oli yllään revityt farkut ja musta t-paita. - Mitä puhutaan täysin vieraan ihmisen kanssa? Puolitoista tuntia meni nopeasti ja miellyttävästi. Nyt tiedän, mitä sana ”lämminsydäminen” tarkoittaa, sillä tämä arabinainen huokui sellaista lämpöä ja välittämistä, että meille kaikille tuli hyvä olla. Hän kertoi myös siitä avustustyöstä, jota hän teki sotaa käyvässä Irakissa. Välillä hän joutui keskeyttämään puheensa ja kokoamaan itsensä, kun monet raskaat muistot tulivat hänen mieleensä. Hän myös ihmetteli sitä, miten Suomen valtio voi palauttaa ketään takaisin Irakiin, elämä on maassa erittäin vaarallista. – Erotessamme halasimme lämpimästi. Hän pahoitteli, kun emme ehtineet veneretkelle hänen kanssaan (sen paatin olisin kyllä halunnut nähdä!), ja me kutsuimme hänet kyläilemään luoksemme Suomeen.

Pidän itseäni suhteellisen avarakatseisena ihmisenä, ja siksi olikin mielenkiintoista huomata, kuinka paljon ennakkoluuloja minusta löytyy. Onneksi niitä on tämän matkan jälkeen jonkin verran vähemmän.