Mikä ihmeen mindfulness?

Mikä ihmeen mindfulness?

Valamon kurssilla meille annettiin tehtäväksi pohtia ja toteuttaakin viittä eri asiaa elämässämme. Niistä olen kertonut edellisessä blogissani. Yksi näistä asioista on seuraava: Etsi sopiva mindfulness-harjoitus verkosta ja toteuta se. Toki tähän kohtaan annettiin muitakin toteuttamismahdollisuuksia, ja itse ainakin huomasin, että olen tehnyt tällaisia rauhoittumis/keskittymisharjoituksia esimerkiksi istuessani joen rannalla, jalat veteen upotettuina. Aivan täydellinen tapa minulle keskittyä ja rentoutua.

Mutta tuo mindfulness on aina kuulostanut korviini jotenkin epämääräiseltä. Tulee mieleeni jooga, jota karsastan siitä syystä, että hengellisesti se kuuluu osana idän uskonnon traditioihin. Niinä muutamana kertana, jolloin olen aikoinaan ollut mukana tekemässä jooga- harjoituksia, ohjaaja on päättänyt treenit pitämällä kämmeniä yhteen liitettyinä rintansa edessä ja sanomalla ”namaste”. Kyseinen sana kuuluu suomennettuna ”tervehdin sinua”, ”kumarran sinua” tai ”kunnioitan sinua”. Se on perinteinen intialainen tervehdys, ja mieleeni tulee, että ketä tässä oikein tervehditään ja kunnioitetaan, ketä kumarretaan.

Mutta takaisin mindfulness-termin pariin. Tutkin asiaa jonkin verran ja totesin, että myös tämä mietiskelyharjoitus pohjautuu buddhalaisuuteen, vaikka sitä ei juurikaan tuoda esiin. Mindfulness-termi käännetään usein suomeksi sanoilla ”tietoinen läsnäolo” tai ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Harjoituksissa pyritään rauhoittumaan ja suuntaamaan huomio tietoisesti juuri tähän hetkeen. Harjoittaja tarkkailee omia ajatuksiaan, tunteitaan tai kehon tuntemuksia ilman kiirettä. Tarkoitus on keskittyä vain nykyhetkeen, unohtaa menneet ja tuleva. Hengitys on rauhallista, keho ilman jännitteitä.

Mitä hyötyä tällaisen harjoituksen tulisi tuottaa? Tutkimusten mukaan sen pitäisi auttaa lievittämään stressiä, parantamaan keskittymistä ja lisäämään itsemyötätuntoa. Jotenkin tällaisena perusluterilaisena minun on vaikea tuosta vain hyväksyä ajatus siitä, että hiljennyn tarkkailemaan omaa itseäni, antamaan aikaa ja keskittymään ihan vain minuun. Ehkä tämä on ikäkysymys ja nuoremmille polville ihan peruskauraa.

Tuossa ruokaa laittaessani mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus: Rukous on kuin mindfulness-harjoitus (paitsi ei ”harjoitus”), sillä se sisältää juuri tätä keskittymistä ja aika usein ajatuksia ja pyyntöjä myös siitä, että oma tai läheisen olo paranisi. Kun tutkin luostarielämän positiivisia vaikutuksia ihmiseen – ja niitähän löytyy! -, niin rukous ja hiljentyminen oli yksi asia, jolla oli vaikutuksensa luostarissa asuvan hyvinvointiin. Tässä on kuitenkin merkittävä ero, kun vertaa nyt tätä buddhalaisuuden ja kristillisyyden hiljentymistä: ensimmäisessä keskitytään itseen, toisessa Jumalaan. - Kunhan kurssin vetäjät soittavat minulle lokakuussa ”kontrollipuhelun”, niin otan tämän puheeksi heidän kanssaan. On mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia heillä on tästä.

Ehkä toteutan mindfulnessin sijasta muita annettuja vaihtoehtoja, vaikkapa seuraavaa: ”Palauta tältä päivältä, viikolta tai kuukaudelta hetki, jolloin huomiosi kiinnittyi johonkin kauniiseen, ilahduttavaan tms. Kokoa tällaisista hetkistä lista. Jakakaa näitä huomioita ryhmässä.”

Tulevana maanantaina kirjapiirimme kokoontuu meillä kahden kuukauden kesätauon jälkeen. Jospa meillä olisi aikaa jakaa toistemme kanssa myös tällainen hyvä muisto. Miten niin aikaa, mehän olemme monta tuntia yhdessä? No, kun… Ei meiltä yleensä puheenaiheet kesken lopu.

P.s. Kirjapiirimme ”istunto” kesti tänään kolme ja puoli tuntia. Arvatkaa, tuliko mielen viereenkään kysellä näiltä kirjallisilta ystäviltäni, mitä ilahduttavaa tai kaunista he ovat kokeneet sitten viime näkemän. Ehkä ensi kerralla...