Ikäkriisistä toiseen

Lauantai 3.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Luin Helsingin Sanomien viikkoliitteestä Antti Röngän kirjoittaman esseen ”Voiko olla 30 ja onnellinen”. Kirjoituksessaan tämä 28-vuotias nuorukainen kriiseilee sekä omaa että kanssaihmisten ikääntymistä ja kaikkea sitä, mitä vanheneminen tuo mukanaan. ”Kaikki kolmeakymmentä käyvät tuntuvat kokevan samoin. Tasavuosi lähestyy pelottavan nopeasti ja kuulostaa pelottavan korkealta.” - Häh? Kolmekymmentä?

Kirjoittaja kartoittaa omia ja muiden tasakymmentä lähestyvien tuntemuksia, ja minä yritän ymmärtää, mistä on kysymys. Kolmikymppisenä minulla oli vakituinen työpaikka (opettajaksi valmistuin 23- vuotiaana), vakituinen aviomies sekä kolme lasta. Suurin kriiseilyn aihe tuohon aikaan olivat talolainan korkeat korot ja sen aika mittava kuukausittainen lyhennyserä. Me perheen kaksi aikuista teimme töitä tosissamme, ja silti raha oli tiukalla (ilmankos minä nyt – kun voin - ostelen kaappiini vaatteita, joita en oikeasti tarvitse). Missään vaiheessa en muista tuolloin ihmetelleeni tai kauhistelleeni korkeaa kolmen kympin ikääni, mukavat työkaverit, aikamoinen meno luokassa ja töiden riittävyys kotona takasivat, ettei turhia ehtinyt miettiä.

Rönkä tunnustaa suoraan tekstissään, että aikuistuminen pelottaa (minä olen luullut, että jo 20-vuotias on hyvinkin aikuinen, mutta ei kai sitten). Työuran luominen, avioliitto/vakituinen parisuhde, lasten hankkiminen, onhan tuossa haastetta kerrakseen, jos ja kun siltä tuntuu. Ja ilmeisesti nykyajan nuoret kokevat kaikenlaisen vakiintumisen haasteena. Vakiintuminen = vankila, josta ei ole ulospääsyä? Kirjoittaja kertoo tilastojen avulla, kuinka aikuistuminen siirtyy jatkuvasti myöhempään ikään. Johtuuko se sitten nuoruuden ja vapauden ihannoimisesta, jonka vastakohtana on aikuisuuden pakkopulla?

Minulla on ollut ikäkriisi kaksi kertaa. Kun täytin 40 vuotta, koin olevani ikäloppu. Se ilmeni siten, että paukautin työpaikkani oven täysillä kiinni. Kohtuullinen kolahdus siitä kuului, mutta siihen se kriisi sitten jäi. Toinen kriisin paikka oli, kun täytin 60 vuotta. Samalla tuo luku merkitsi nimittäin sitä, että jäin (omasta tahdostani) eläkkeelle. Tunsin olevani maailman vanhin ihminen, jonka olisi oikeastaan kuulunut olla kuopan pohjalla, suorastaan hävetti. No, kaikkeen tottuu, ja Espanjaan muutettuani ikäahdistus unohtui. Nyt minua ei kasvava numero enää yllätä, vaan voin todeta kuten päähenkilö eräässä videossa, jossa onniteltiin 90- vuotiasta sankaritarta: ”Mitä siitä? Kissanpaskat!” Samalla hän sylkäisi kuohuviinin pois suustaan ja ilmoitti, että se oli kamalan pahaa.

Jos nykyajan nuori huomaa valinneensa väärän ammatin, hän voi opiskella itselleen uuden ja taas uuden. Juuri tämä on mielestäni hienoa tässä ajassa: Sinulla on muutoksen mahdollisuus. Nykynuori voi myös vaihtaa parisuhdetta kerran jos toisenkin, eikä sitä kukaan juurikaan ihmettele. Tämän ajan nuori voi myös siirtyä tekemään töitä toiseen maahan tai vaikkapa maanosaan muutamaksi vuodeksi, ehkä koko loppuelämäksi. Jotenkin tuntuu, että nyt meneillään oleva aika on tulvillaan vaihtoehtoja, joita meillä vanhemmilla ei aikoinaan ole ollut. Sekö se ahdistaa? Vaihtoehtojen runsaus? Luoko se paineita, vaikka tulisi olla päin vastoin?

Rönkä kirjoittaa:”Tulevaisuus näyttäytyy aiempaa monimutkaisempana. Opiskelun, työn ja perhe-elämän järjestäminen on aiempaa vaativampaa. Ennen ei kuulemma mietitty, mentiin vain. Maailma oli sillä tavalla yksinkertaisempi.”

Selvä. Nyt tulee paljon kokeneelta, seniorikansalaiselta ohje Röngälle ja muille kolmeakymmentä lähestyville: Älkää miettikö, menkää vain!

En halua tällä tekstillä mitenkään vähätellä Röngän ja kanssamatkaajien tuntemuksia, pelkoja ja ahdistusta. Vanheneminen voi olla kovaa, se voi olla jopa kriisin paikka, mutta se voi olla myös jotain ihan muuta: itsetuntemuksen, itsevarmuuden, tyytyväisyyden, kokemuksen tuoman levollisuuden ja ajan mukanaan tuomien rakkaiden ihmisten tuen ja turvan kokemista ja tasapainossa elämistä.

Ja vielä yksi lisäys: Vaikka sinä kuinka kriiseilisit ja suunnittelisit, et lopultakaan voi tietää, mitä elämä tuo mukanaan. Yllätykset voivat olla upeita, ihania, käänteentekeviä, tai ehkä matto vetäistään jalkojesi alta yhtäkkiä pois. Siinä ei auta muu kuin kömpiä pystyyn, olipa menossa mikä ikäkymmen tahansa. Tsemppiä!