Aatteen paloa

Torstai 13.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Aatteen paloa

Kaikkein mielenkiintoisinta ja viihdyttävintä romaanin tekemisessä on mielestäni taustatietojen kerääminen (kirjoittaminen on se työvaihe). On mahtavaa istua kirjastossa pallotuolin syvyyksissä ikkunasta tuijotellen, kun vieressä odottaa kymmenkunta teosta täynnä painavaa historiallista tekstiä. Tänään lähdin kuitenkin metsästelemään tietoa ja fiiliksiä vähän kauemmaksi, Tornioon. Uuden romaanini yhtenä (aika pienenä) sivujuonena on erään jääkärin elämä. Mieheni lähti kuskaamaan minua ruokapalkalla, olin jo ennakkoon katsonut netistä muutaman tärpin, sää oli kaunis ja mieli virkeä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tornion hautausmaalla. Siellä vierailin ensin perhehaudalla, tarkastin jälleen kerran syntymä- ja kuolinajat ja mietin sitä, kuinka paljon kärsimystä joidenkin ihmisten kohdalle voi osua. Omat takapakit pienenevät ja asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun näitä pohtii. Seuraavaksi aloin haeskella tärppejä. Jääkäri Einar Vilhelm Hackzellin (myöh. Hakasalo) hauta löytyi helposti. Hän teki maineikkaan - ja historian tutkimusten mukaan joskus kyseenalaisen – sotilasuran sekä jääkärinä sisällissodassa että myöhemmin toisen maailmansodan taisteluissa Suomen rintamalla. Myös jääkäri Leonard Pistokosken hauta oli helposti löydettävissä. Mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, hänen sotilasuransa oli terveydellisistä syistä aika vaatimaton.

Tornion hautausmaalta löysin myös lapsuuden leikki- ja koulukavereita, he säilyvät mielessäni aina lapsina, koska sellaisina opin heidät tuntemaan ja muistamaan. - Oudoin hautakivilöytöni olisi jäänyt huomaamatta, ellei kivessä ollut Vapaussoturin muistomerkki ja vuosiluku 1918 olisi kiinnittänyt huomiotani. Kivi oli pienikokoinen ja lähes kokonaan maan tasalla, niin että minun oli polvistuttava pystyäkseni lukemaan tekstin: Rantala, Anna o.s. Ruokki, 18.4.1870 – 19.4.1941, ja tekstin alla oli siis Vapaussoturin muistomerkki. Nyt olin yllättynyt, mutta pari selitystä omalle ihmettelyn aiheelleni olen jo keksinyt. Fakta on, että valkoisten puolella ei taistellut naissotilaita, punaisten joukoissa heitä oli jonkin verran, ja Vapaussoturin merkkiä ei annettu punaiselle. Miten siis Anna, joka oli sisällissodan aikana yli 40- vuotias, oli merkkinsä ansainnut? Ehkä hän oli ollut rintamalla muonitustöissä tai sairaanhoitajan tehtävissä, nämä mahdollisuudet tulivat minun mieleeni. Ehkä. Jos joku osaa kertoa tai arvailla jotain muuta, niin olisin kiitollinen tiedoista.

Tornion maakuntamuseo oli täydellinen pettymys. Jääkäreistä oli näyttöruudulla pari pientä kuvaa, muuta en löytänyt. Myöskään Seminaarin sotilassairaalana olosta ei löytynyt yhtään mitään. Sanoinkin kassalla, että viisi euroa vajaan kymmenen minuutin reissusta meni ihan hukkaan. Onko niin, että koska tämä museo on jotenkin profiloitunut kahden rajakaupungin museoksi, niin tällaiset supisuomalaiset ja isänmaalliset asiat eivät sovi ohjelmaan? Tornion kaupunki pitää kuitenkin esillä jääkärihistoriaansa (rajalla oleva kaupunki oli tärkeä etappipaikka) sillä tavalla, että jääkärimuistomerkkejä löytyy alueelta,esimerkiksi talojen seiniltä, kiitettävän paljon. Ja ihan ilmaiseksi saa katsella.

Jääkärit olivat vapaaehtoisia, jotka lähtivät vuosina 1915-1917 Saksaan Lockstedtin leirille saamaan sotilaskoulutusta. Koulutus oli salaista, Venäjä ei saanut siitä tietää, sillä tarkoitus oli taistella Suomi itsenäiseksi. Voin kuvitella sitä tunteen paloa, jonka vallassa nuoret miehet lähtivät ulkomaille. Koti, perhe, oma maa ja kieli saivat jäädä, kun nuorukainen lähti isänmaan asialle. Olen pohtinut monta kertaa sitä, olisiko meistä jälkipolvista ollut samaan. Ukkini taisteli vapaaehtoisena sisällissodassa, isäni puolestaan toisessa maailmansodassa, minä olen saanut nauttia heidän työnsä tuloksesta samoin kuin minun lapseni ja lastenlapset. Olisiko minun sukupolveni lähtenyt sotaan Suomen puolesta? Kyllä, näin uskon. Olisivatko minun lapseni tehneet saman? Luultavasti, tai en tiedä. Entä tämä nykyinen sukupolvi? Miten meidän maailmankansalaisemme suhtautuvat isänmaahan? Hyvin vaikea sanoa. Toivon, ettei kenenkään meidän tarvitse enää vastata kysymykseen: Oletko valmis antamaan henkesi maasi puolesta?

Suomen sisällissota 1918

Perjantai 31.8.2018 - Pirkko Jurvelin

28.1.1918 Ne lähtivät tänään. Viisi miestä Kyyränkylältä Jyväskylään: suojeluskuntalaisia, kirkonkyläläisiä ja karstusiakin. Ja ne varmaan menivät kaikki siinä uskossa, että he Suomen vapauden puolesta taisteluun riensivät. Ja kuitenkin joillakin rintaa sanoa, että he ovat "lahtareita". Villi kiihko minunkin valtasi, mutta se vaimeni jo: veljeys, miksi veljesveri...

4.2.1918 Tänään taas tuntuu monenlaista. Onko todella ristiriita ihmisen osa kurjin. Niin minulla viikko jo ollut. Mennä vai menemättä olla; siinä arvoitus ainainen, ikuinenko...

27.2.1918 ...Illalla. Se nyt on päätetty siis. Vain kaksi yötä enää kotoisen hirren alla. Tai eihän tämä edes koti ole. Jyväskylään, ehkä rintamalle. Taisteluun laillisuuden ja oikeuden eteen. Sen puolesta henkikin alttiiksi tulkoon...

13.3.1918 Vöyrillä jo kaksi päivää oltu. Ei ole oikein selvillä tämäkään. Harjoituksissa oltu kaksi päivää. Eivät ne tähän asti ihmeitä juuri ole olleet. Olisi vaikeammaksi luullut. Joku vaatimaton maalaisjääkäri luennoi sotilaselämästä. Ei se paljon mitään ollut, pitemmän aika oli hiljaa. Puolen tunnin perästä tuumi, että en minä enää mitään muista...

27.3.1918 Aivan Tampereen edustalla. Kolkolta illalla kyllä tuntui nähdä ruumiita pitkin tien varsia. Jo tykkien jyminää ja kuularuiskun rätinää. Tekee se ainakin ensin ilkeän vaikutuksen. Aivan pään yli lensi joku räjähtävä. On merkillinen sentään sota. Ei nyt osaa juuri mitään...

28.4.1918 Tässäkin tämä päivä eletään. Se eilinen oli hirveä päivä. Kuumin, mitä kokenut olenkaan. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se ilta masennuksen ja epätoivon ilta.Kuudesta tykistä kuin helvetin kidasta. Satoi yhtenään kuulia, srapnelleja, kranaatteja. Joku tietää: vetävät punaiset järven yli ketjua. Patruunat loppuvat. Meikäläisten täytyy peräytyä...

16.5.1918...Suomen kansan suuri juhlapäivä on nyt: toukokuun kuudestoista päivä. Pääkaupunki juhlii, armeija juhlii. Tultiin Fredrigsbergistä satamaan. Niin paljon väkeä, kukkia, hurraa-eläköön-huutoja ja arvaamattoman paljon väkeä. Mieltä ylentävää, kohottavaa. Kuitenkaan ei nyt mieli uljas, innostunut, väsymys kai sen tekee...

31.5.1918 ...Lopu, sota! Toivon entistä väkevämmin, että rauhanaatteiseen työhön kiihkoten pääsisin. Vahtipäälliköksi vankileirille. Se ikävä puuha on edessä. - Niin ikävää tämä on. Kulkea täällä leirissä, huuhtoa, liehtoa. Ja olla äkäisenä. Säälittäisi, mutta ei muuta... Niin kurjaa on vankien kohtalo, mistä saisikaan kunnollista ruokaa kaikille. Kun vesikin loppuu. Kaatuilevat tielle vain. Ja kiroten tietysti purevat hammasta:"Lahtari".

Yllä olevat otteet on otettu ukkini Viljo Törmälän vapaussodan aikaisista päiväkirjoista, jotka on julkaistu kirjana nimellä "Eestä vapauden - eestä kotimaan". Pehmentävänä sivujuonena päiväkirjoissa kulkee kuvaus ihastumisesta, rakastumisesta ja lopulta kihlautumisesta.