Helsingin rautatieasemalla

Lauantai 26.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Helsingin rautatieasemalla

Olin menossa hotelliini, joka sijaitsi lähellä Helsingin rautatieasemaa, ja minulla oli vain vajaa tunti aikaa, ennen kuin oli kirjauduttava ulos. Näin jo kauempaa, että ihan aseman kupeessa makasi maassa mies. Minulla oli myös aikaa panna merkille, että ihmiset vilkaisivat häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Se tuntui kummalliselta. Tulin tuon henkilön kohdalle, vilkaisin, jatkoin matkaani –, mutta palasin takaisin. Yritin kysellä nuorukaiselta jotakin, hän ei reagoinut, joten soitin 112:een. Oliko mies kaatokännissä, huumepöllyssä, sairauskohtauksen saanut vai mahdollisesti kaikkea tätä? Juovuksissa varmasti, mutta ehkä se ei selittänyt sitä, että hän oli lähes tajuton. Tuo mies tarvitsi joka tapauksessa apua, olkoonkin se apu sitten vaikka putkassa selviäminen. Soitettuani jäin odottelemaan noutajia.

Odottelin puolisen tuntia, ja tuona aikana paljon ihmisiä kulki ohi. Joku pysähtyi juttelemaan minulle, toinen kiitteli, kun en ollut kävellyt ohi, vaan soittanut apua. Lopulta eräs nainen tyttönsä kanssa jäi paikalle. Meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu, koska tämä henkilö työskenteli Tampereella päihdeongelmaisten parissa. Hänellä oli ”silmää” asioille toisin kuin minulla. Nainen sanoi, että nuorukainen oli varsin siistin näköinen, osasi ilmeisesti pitää lompakostaan huolta (puristi sitä nyrkissään). Toisaalta, jos kukaan ei olisi ollut tässä vieressä, niin tavarat olisivat häipyneet varmasti.

Kerroin, että myös tuttavani työskentelee päihdeongelmaisten parissa kotikaupungissani. Sanoin myös, että vaikka olen asunut vuosikymmeniä Oulussa, en ole koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen. Nainen myönsi, että harvoin Helsingissäkään ketään näkee aseman edessä kivetyksellä makaamassa, pitää lähteä jonkin verran ydinkeskustan ulkopuolelle, ennen kuin ongelmat lävähtävät silmille.

Pari ikävää faktaa nainen selitti minulle. Vain noin yksi 500:sta päihteiden vakiokäyttäjistä hyötyy tukitoimista ja muuttaa elämäntapansa. Ja toisaalta kesä on huonoa aikaa kuntoutujille: tukitoimet ovat katkolla ainakin heinäkuun, lämmin sää, ulkona oleminen edistää päihteiden levittämistä ja leviämistä. Senkin opin, että Oulussa päihteitä ei käytetä niinkään julkisesti, vaan käyttö ja aineiden kauppaaminen tapahtuvat sisätiloissa, asunnoissa.

Se nuori mies on jonkun lapsi, lapsenlapsi, ehkä veli. Oliko hänellä oikeasti ketään, joka olisi välittänyt? Uskon niin, ja luulen, että jos joku lähiomainen olisi tiennyt rautatieaseman edessä makaavasta nuorukaisesta, hän olisi tullut huojentuneena hakemaan tämä pois. Ainakin toivon, että näin olisi. Myönnän, myönnän myöskin, etten malttanut olla sanomatta pari sanaa tuolle tajuttomalle kaverille, joka tuskin kuuli mitään. No, en minä moralisoinut sentään, sanoinpahan vain, että kun on noin nuori, niin ei kannattaisi pilata elämäänsä. Hänellä kun olisi edessään vaikka mitä hyvää. Aivan niin, tuskin poika kuuli, eikä halunnutkaan kuulla, mutta pitihän minun jotain sanoa edes omaksi helpotuksekseni.

Poliisit tulivat lopulta, enkä jäänyt seuraamaan, miten asiat etenivät. Minulla oli jo kiire hotellille hakemaan kamppeeni huoneesta ja kirjautumaan ulos.

Päihteitten käyttö on laaja yhteiskunnallinen ongelma meillä ja muualla, eikä näytä siltä, että asioihin löydetään ratkaisuja, jotka muuttaisivat tilannetta parempaan suuntaan. Tämä kohtaaminen Helsingin rautatieasemalla kohdisti huomioni kuitenkin ihmisen, päihderiippuvaisen, elämään. On niin surullista, niin turhaa, että ainutlaatuinen ihmiselämä menee hukkaan tällä tavoin.

Näin minä toki muutakin kuin päihdeongelmia tuolla muutaman päivän reissulla. Elokapinallisille oli osoitettu paikka Tuomiokirkon edustalla olevalla suurella aukiolla. Luulin aluksi, että ne pari paikalla olevaa telttaa olisivat kesäisiä kahvipaikkoja. No, ne olivatkin muutaman nuoren hengailupaikkoja. Mikäpä siinä, kelit olivat kerrassaan hienot, ja kuluuhan se aika joillakin vaikka istumalla. Minun teki mieleni mennä sanomaan, että tehkää jotain, ei maailma istumalla muutu. Onneksi oli niin kuuma, etten jaksanut. Kuraahan sieltä olisi kuitenkin tullut niskaan.

Oodissa piti käydä, ja kyllä: tilojen avaruus teki minuun vaikutuksen. Olikohan näin (muistelin jälkeenpäin), että kirjahyllyt ovat tuolla aika matalia, ja ilmeisesti se sai aikaan tilan ja avaruuden tunnun.

Vihdoin ja viimein pääsin myös tutustumaan Uspenskin katedraaliin. Yllätyin siitä, että kirkkotila oli pienempi kuin olin ulkoa päin kuvitellut. Kävijä ei myöskään päässyt katsomaan läheltä kauniita ikoneita ja pyhäinjäännöksiä. Valamon (Suomessa) kirkossahan on toisin: siellä pääset tutkimaan kaikkea aivan läheltä. Toisaalta tiedän, että Uspenskin katedraalista on varastettu kaksi ikonia, joten parempi varmaan, etteivät kävijät pääse ihan kosketusetäisyydelle.

Kaiken kaikkiaan voin jälleen todeta, että matkailu avartaa.

Taisteluväsymys

Lauantai 27.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymys

Elokuvassa ”Tanssii susien kanssa” (Dances with Wolves) Kevin Costner esittää luutnantti John Dunbaria, joka taistelee pohjoisvaltioiden puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Tarinan alkuvaiheessa Dunbar, joka on kyllästynyt sotaan ja sotavammaansa, päättää lopettaa henkilökohtaisen sodankäyntinsä ratsastamalla taistelukentän ja vihollislinjojen edessä. Luodit ohittavat miehen läheltä monta kertaa, mutta lopputulos on se, että luutnantti säilyy hengissä kuin ihmeen kaupalla. Omasta pyynnöstään hänet lähetetään Fort Haysin kaupunkiin, paikkaan, joka on viimeinen saareke ennen intiaanien hallitsemaa erämaata. Ja tästä varsinainen tarina alkaakin. Suosittelen elokuvaa!

Dunbarin äkillinen päätös syöksyä vihollisen eteen ammuttavaksi on erinomainen esimerkki siitä, mitä taisteluväsymys tarkoittaa. On ihan sama, mitä tekee, kunhan tästä kaikesta pääsee eroon edes jollakin tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ällistytti muun maailman marssimalla jatkuvasti voitosta voittoon halliten pian koko Eurooppaa. Natsiarmeijan menestys oli suuri mysteeri ja ihmetyksen aihe. Puhuttiin, että armeija taisteli ihmeellisen ”euforian” vallassa, eikä sen tarvinnut edes levähtää. Nykyään tiedämme, että Saksan armeija kävi sotaa huumeiden vaikutusten alaisena. Maa- ja ilmavoimille oli tilattu 35 miljoonaa tablettia Pervitiniä, joka on metamfetamiinivalmiste eli huume. Tämä aine mahdollistaa sen, että käyttäjä pystyy työskentelemään nukkumatta kolmekin päivää, eikä edes tunne nälkää. Voi hyvin ymmärtää, kuinka väsyneitä ja kyllästyneitä Saksan armeijan sotilaat olivat sodan viimeisinä vuosina. Eivät he olleet arjalaisia yli-ihmisiä kuten heistä puhuttiin, vaan aivan tavallisia nuoria miehiä, joilla oli ikävä kotiin. Heidän pelastuksensa oli Pervitin. Myös Hitler itse oli huumeiden orja viimeisinä vuosinaan, ja tunnetusti hänen henkilääkärinsä Theo Morellin oli oltava lääkelaukkuineen paikalla aina tarvittaessa (useamman kerran päivässä). - Näistä asioista voi lukea lisää Norman Ohlerin kirjasta ”Hitlerin tabut” (Like).

Ei Suomikaan ollut mikään puhtoinen maa huumeiden suhteen sotien aikana. Morfiinia annettiin haavoittuneille ja heroiinia särkytiloihin. Kaukopartiosotilaan lääkepakkaus sisälsi edellä mainittujen huumeiden lisäksi myös amfetamiinia, jota oli jo aiemmin mainituissa Pervitin-tableteissa. Tämä lääke oli erinomainen apu taistelutilanteissa, koska se poisti väsymyksen ja näläntunteen, ja koska sillä oli myös kiihottava vaikutus. Onkin tunnettua, että meillä on ollut sodan jälkiseurauksena huumeriippuvaisia sotaveteraaneja. Näiden lääkkeiden haittoja ei tunnettu tuohon aikaan kovin hyvin, ja niiden myönteiset vaikutukset olivat niin suuret, ettei niiden käyttöä haluttu rajoittaa. Hyvästi, taisteluväsymys!

Nyt käydään sotaa virusta vastaan, ja taisteluväsymystä on havaittavissa lähes kaikkialla. Viime kevät meni tsempatessa ja päivitellessä, kesällä saattoi jo pikkuisen huokaista, mutta nyt olemme tilanteessa, josta ei voi sanoa mitään hyvää. Oikeastaan ymmärrän se, että ihmiset (varsinkin nuoret) nousevat vastustamaan loputonta sulkua ja sulkeutumista ja järjestävät juhlia ja reissuja ja ties mitä. Ja kun totuuden nimessä tiedämme senkin, että Suomessa on kuollut vuosittain yhtä paljon asukkaita koronan kuin kausi-influenssan seurauksena, ja että kuolonuhrit ovat olleet ikäihmisiä, niin todellakin ymmärrän, kun nuoret sanovat: ”So what!”

Tavallinen ihminen, sinä, minä ja tuo naapurin kaveri, me olemme sosiaalisia olentoja. Kuinka monta kertaa olenkaan puhunut jumpalla käydessäni (5 krt/vko, aikaa on…), kanssasisarteni kanssa siitä, että jumppa on kivaa, mutta että toisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen se vasta kivaa onkin.

Eristäytymisen ja sosiaalisten kontaktien puute jättävät jälkensä: masennus, mielialan lasku, uupumus, unettomuus, yksinäisyys,perheväkivalta… Lista on loputon, ja vaikka epidemia joskus on ohi, sen vaikutukset kestävät pitkään. Enkä nyt puhu taloudellisista ongelmista, jotka ovat asia sinänsä ja tietysti toisaalta tuovat mukanaan psyyken ongelmia.

Jos joku odottaa tämän jutun lopuksi ”jaksetaan yhdessä vielä vähän aikaa” tai ”kyllä tämä joskus iloksi muuttuu”, niin ihan turha on sellaista toivotusta kaivata. Minulta ei tsemppiä tipu, koska en viitsi ruveta teeskentelemään. Tämä pandemia menee joskus ohi, ja me katselemme savuavia raunioita. Sanoisinko, että seuraavan viiden vuoden aikana lehtien otsikoissa nähdään sana ”korona” milloin missäkin yhteydessä hyvin usein. Ellei sitten maailmaan synny uusi virus.