Helsingin rautatieasemalla

Lauantai 26.6.2021 - Pirkko Jurvelin

Helsingin rautatieasemalla

Olin menossa hotelliini, joka sijaitsi lähellä Helsingin rautatieasemaa, ja minulla oli vain vajaa tunti aikaa, ennen kuin oli kirjauduttava ulos. Näin jo kauempaa, että ihan aseman kupeessa makasi maassa mies. Minulla oli myös aikaa panna merkille, että ihmiset vilkaisivat häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Se tuntui kummalliselta. Tulin tuon henkilön kohdalle, vilkaisin, jatkoin matkaani –, mutta palasin takaisin. Yritin kysellä nuorukaiselta jotakin, hän ei reagoinut, joten soitin 112:een. Oliko mies kaatokännissä, huumepöllyssä, sairauskohtauksen saanut vai mahdollisesti kaikkea tätä? Juovuksissa varmasti, mutta ehkä se ei selittänyt sitä, että hän oli lähes tajuton. Tuo mies tarvitsi joka tapauksessa apua, olkoonkin se apu sitten vaikka putkassa selviäminen. Soitettuani jäin odottelemaan noutajia.

Odottelin puolisen tuntia, ja tuona aikana paljon ihmisiä kulki ohi. Joku pysähtyi juttelemaan minulle, toinen kiitteli, kun en ollut kävellyt ohi, vaan soittanut apua. Lopulta eräs nainen tyttönsä kanssa jäi paikalle. Meillä olikin mielenkiintoinen keskustelu, koska tämä henkilö työskenteli Tampereella päihdeongelmaisten parissa. Hänellä oli ”silmää” asioille toisin kuin minulla. Nainen sanoi, että nuorukainen oli varsin siistin näköinen, osasi ilmeisesti pitää lompakostaan huolta (puristi sitä nyrkissään). Toisaalta, jos kukaan ei olisi ollut tässä vieressä, niin tavarat olisivat häipyneet varmasti.

Kerroin, että myös tuttavani työskentelee päihdeongelmaisten parissa kotikaupungissani. Sanoin myös, että vaikka olen asunut vuosikymmeniä Oulussa, en ole koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen. Nainen myönsi, että harvoin Helsingissäkään ketään näkee aseman edessä kivetyksellä makaamassa, pitää lähteä jonkin verran ydinkeskustan ulkopuolelle, ennen kuin ongelmat lävähtävät silmille.

Pari ikävää faktaa nainen selitti minulle. Vain noin yksi 500:sta päihteiden vakiokäyttäjistä hyötyy tukitoimista ja muuttaa elämäntapansa. Ja toisaalta kesä on huonoa aikaa kuntoutujille: tukitoimet ovat katkolla ainakin heinäkuun, lämmin sää, ulkona oleminen edistää päihteiden levittämistä ja leviämistä. Senkin opin, että Oulussa päihteitä ei käytetä niinkään julkisesti, vaan käyttö ja aineiden kauppaaminen tapahtuvat sisätiloissa, asunnoissa.

Se nuori mies on jonkun lapsi, lapsenlapsi, ehkä veli. Oliko hänellä oikeasti ketään, joka olisi välittänyt? Uskon niin, ja luulen, että jos joku lähiomainen olisi tiennyt rautatieaseman edessä makaavasta nuorukaisesta, hän olisi tullut huojentuneena hakemaan tämä pois. Ainakin toivon, että näin olisi. Myönnän, myönnän myöskin, etten malttanut olla sanomatta pari sanaa tuolle tajuttomalle kaverille, joka tuskin kuuli mitään. No, en minä moralisoinut sentään, sanoinpahan vain, että kun on noin nuori, niin ei kannattaisi pilata elämäänsä. Hänellä kun olisi edessään vaikka mitä hyvää. Aivan niin, tuskin poika kuuli, eikä halunnutkaan kuulla, mutta pitihän minun jotain sanoa edes omaksi helpotuksekseni.

Poliisit tulivat lopulta, enkä jäänyt seuraamaan, miten asiat etenivät. Minulla oli jo kiire hotellille hakemaan kamppeeni huoneesta ja kirjautumaan ulos.

Päihteitten käyttö on laaja yhteiskunnallinen ongelma meillä ja muualla, eikä näytä siltä, että asioihin löydetään ratkaisuja, jotka muuttaisivat tilannetta parempaan suuntaan. Tämä kohtaaminen Helsingin rautatieasemalla kohdisti huomioni kuitenkin ihmisen, päihderiippuvaisen, elämään. On niin surullista, niin turhaa, että ainutlaatuinen ihmiselämä menee hukkaan tällä tavoin.

Näin minä toki muutakin kuin päihdeongelmia tuolla muutaman päivän reissulla. Elokapinallisille oli osoitettu paikka Tuomiokirkon edustalla olevalla suurella aukiolla. Luulin aluksi, että ne pari paikalla olevaa telttaa olisivat kesäisiä kahvipaikkoja. No, ne olivatkin muutaman nuoren hengailupaikkoja. Mikäpä siinä, kelit olivat kerrassaan hienot, ja kuluuhan se aika joillakin vaikka istumalla. Minun teki mieleni mennä sanomaan, että tehkää jotain, ei maailma istumalla muutu. Onneksi oli niin kuuma, etten jaksanut. Kuraahan sieltä olisi kuitenkin tullut niskaan.

Oodissa piti käydä, ja kyllä: tilojen avaruus teki minuun vaikutuksen. Olikohan näin (muistelin jälkeenpäin), että kirjahyllyt ovat tuolla aika matalia, ja ilmeisesti se sai aikaan tilan ja avaruuden tunnun.

Vihdoin ja viimein pääsin myös tutustumaan Uspenskin katedraaliin. Yllätyin siitä, että kirkkotila oli pienempi kuin olin ulkoa päin kuvitellut. Kävijä ei myöskään päässyt katsomaan läheltä kauniita ikoneita ja pyhäinjäännöksiä. Valamon (Suomessa) kirkossahan on toisin: siellä pääset tutkimaan kaikkea aivan läheltä. Toisaalta tiedän, että Uspenskin katedraalista on varastettu kaksi ikonia, joten parempi varmaan, etteivät kävijät pääse ihan kosketusetäisyydelle.

Kaiken kaikkiaan voin jälleen todeta, että matkailu avartaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Helsinki, huumeet, Elokapina