Äideistä parhain

Maanantai 10.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Äideistä parhain…

Ajelimme mieheni kanssa äitienpäivänä takaisin Torniosta Ouluun, ja kuuntelimme radiosta ohjelmaa, jossa luettiin äideille lähetettyjä kiitosterveisiä ja soitettiin aiheeseen sopivaa musiikkia. ”Lapsuus, se on korvaamaton…” kaikui upeasti Jari Huhtasalon laulamana. Laulun sanat ovat koskettavat, ja aiheuttavat varmasti myös monenmoisia ajatuksia äideissä, ehkä suorastaan riittämättömyyden tunteita.

Olen ihan äskettäin saanut tutustua sähköpostin ja valokuvien kautta Turussa asuvaan sukuhaaraani, jota en ole aikaisemmin tuntenut ollenkaan. Täyskaimani (Pirkko Tellervo) on ottanut minuun sieltä yhteyttä, ja olen hänen kanssaan ja hänen avustuksellaan penkonut tietoja Turun sukulaisista, joista useimmat ovat jo edesmenneitä. Minulla on kuulemma kaksi serkkuakin, joista en ole tiennyt mitään, ja Ruotsista löytyy lisää etäisempiä sukulaisia.

Kaiken jutustelun ohella sain kuulla myös uuden tuttavani äidin tarinan. Se on niin liikuttava, että tahdon jakaa sen tässä teidän kanssanne.

Pirkko kertoo:” Vuonna 1942 isäni, äitini ja veljeni Lauri ja Risto olivat lähteneet Helsingistä äidin kotipaikalle Maavedelle, joka sijaitsee Pieksämäen lähellä, Joroisten ja Varkauden tuntumassa. Äidin koti oli keskikokoinen maatila eläimineen. Samaan tilaan kuului ns. alatupa, johon äitini sitten pääsi asumaan perheensä kanssa. Siellä he saivat olla omassa rauhassaan. Äidin isä ja äiti sekä veli (siis minun enoni) asuivat päätalossa koko ajan.

Isälläni oli keuhkotauti, ja toinen keuhko oli vedetty ns. ”lepoon”. Maavedellä hänelle nousi kuitenkin kova kuume, ja eno lähti viemään häntä hevosella kovassa pakkasessa Joroisten sairaalaan, jonne oli matkaa 20 kilometriä. Isä ei päässyt enää koskaan kotiin, vaan kuoli saman vuoden lopulla.

Tästä alkoi äidille vaikea aika. Isä oli viety Helsinkiin, ja hänet haudattiin sinne. Äiti oli raskaana, hän odotti minua. Isäni sisko Martta-täti oli ehdottanut äidille, että hän ottaisi nuorimman pojan, Riston, luokseen, kunnes aika näyttäisi, miten äiti pääsisi jatkamaan elämäänsä. Risto ei ollut täyttänyt vielä kolmea vuotta.

Äiti vei siis Riston Tornioon Viljo ja Martta Törmälän perheeseen hoitoon helmikuussa 1943.Pojan isä oli kuollut joulukuun lopussa, ja äidin oli tehtävä päätös lapsen luovuttamisesta nopeasti, koska hän oli silloin viimeisillään raskaana. Torniossa Risto oli itkenyt isäänsä, mutta lohduttanut samalla itseään:” Isä meni hautaan, kun isä tulee haudasta, isä tuo Otille namuja.”

Äiti lähti paluumatkalle Torniosta junalla, mutta päätti samalla matkalla poiketa siskonsa luona Paltasella, ennen kuin menisi Maavedelle takaisin Lauri-poikansa luokse. Siskon luona oli sattunut jonkinlainen hälytys, äitini oli säikähtänyt luullessaan, että sota oli uudestaan syttymässä, ja tämä säikähdys oli laittanut synnytyksen alulle. Siellä minä sitten synnyin, samalla matkalla, kun veljeni oli viety pois. Äidin sisko oli nuivasti tuuminut:” Pitikös tuonnii vielä tuohon tulla.”

Siinä sitten äiti lähti nyyttinsä kanssa Maavedelle. Martta-täti oli ehdottanut nimekseni Pirkkoa (ilmeisesti oman kuolleen tyttärensä mukaan), ja toinen nimeni on Tellervo, joka tulee 5-vuotiaana kuolleen Maija-siskoni mukaan.

Kalle-setä (isäni veli) oli leski, ja hän pyysi äitiäni ja meitä lapsia muuttamaan Kuusjoelle. Olin tuolloin seitsemän kuukauden ikäinen. Setä tarvitsi taloudenhoitajaa, ja hän otti mielellään kuolleen veljensä lesken lapsineen luoksensa. Äitini ja setä avioituivat myöhemmin, mutta minulle hän oli aina Setä.”

Äitienpäivää on juhlittu Suomessa vuodesta 1918 alkaen. Kun toukokuussa 1943 vietettiin äitienpäivää, Pirkon Hilja-äiti oli nuori leski, jolla oli 8-vuotias poika, muutaman kuukauden ikäinen tyttövauva sekä pieni poika kasvamassa kaukana Torniossa. Muistoissa eli 5-vuotiaana kuollut Maija-tyttönen. Kuinka rankkaa tuon kaiken on täytynyt olla!

Sydäntäni on särkenyt myös pienen Riston puolesta, joka jätettiin kasvamaan yksin ihan vieraaseen perheeseen. Tuo perhe oli siis Viljo-ukkini ja hänen Martta-vaimonsa perhe, jossa lapsesta pidettiin varmasti erityisen hyvää huolta. Risto kutsuikin ukkiani ”isäksi”, ja ehkä veljeni, joka oli muutaman vuoden Ristoa nuorempi, oppi saman tavan häneltä. Ukkini oli veljeni puheissa aina ”isä”.

”Lapsuus, se on korvaamaton…” Äideistä parhain voi olla myös se äiti, joka omasta tuskastaan huolimatta pystyy antamaan lapsensa pois, jotta tällä olisi parempi tulevaisuus.