Rauhaa ajattomuudessa

                      Rauhaa ajattomuudessa

ihminen on kaikkivoipaisuudessaan keksinyt ajan. Planeettojen liikkeiden säännönmukaisuus on auttanut luomaan erilaisia ajanmääreitä: vuosi, kuukausi ja vuorokausi ovat määriteltävissä taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Koska ihminen on tarvinnut yhä tarkempia ajan mittoja, on lisäksi kehitetty tunnit, minuutit ja sekunnit sekä myös urheilumaailman tarpeeseen sekunnin sadasosat. ”Kello tikittää” on tuttu sanonta, jota käytetään milloin missäkin yhteydessä.  Se tarkoittaa sitä, että nyt on pidettävä kiirettä, sillä aika on loppumassa.

Minun on turha ruveta kirjoittamaan tai saarnaamaan kiireestä, niin paljon siitä puhutaan nykyisin. Se voi olla vapaaehtoisesti hankittua, elämän täyteen ahtamista, tai sitten asiat kasaantuvat niin, että välillä tuntuu, ettei arjesta pysty millään selviämään.

Roomalaisen kylpylän rauniot sijaitsevat Fuengirolassa Los Bolichesin kaupunginosassa. Kukapa voisi uskoa, että vaatimaton portti kahvilan kupeessa johtaa historiallisesti niin arvokkaalle paikalle. No, eipä juuri kukaan, koska lähes missään ei mainosteta tätä hienoa nähtävyyttä. Paikka on yksi minun suosikeistani. Käyn siellä pari kertaa viikossa, menen portista sisään, ja nykyisyys jää taakseni. En koskaan kyllästy katselemaan kylpylän eri osastoja ja olen iloinen siitä, että paikalla on hyvät opasteet useammalla kielellä. Katson raunioita ylätasanteelta, ihmettelen portaikkoja, jotka vievät höyryhuoneeseen, tai tutkiskelen painaumia, jotka lienevät olleet jonkinlaisia istuinsyvennyksiä. Toisaalla on myös terassi vilvoittelua varten, ja vesisäiliöille löytyy paikkansa. Mietin, kuinka kaukaa roomalaiset ovat aikoinaan tulleet. He asettuivat tänne ja rakensivat (rakennuttivat) kylpylän niin kuin suomalaiset saunansa milloin mihinkin maan ääriin.  Rakastan tuota paikkaa, koska siellä aika saa aivan uudet mittasuhteet. Mieleni täyttää rauha, kun katselen kaksi tuhatta vuotta vanhoja rakennelmia. Mihin minullakaan on niin kiire? Ei mihinkään. Käveleskelen, istun välillä ja lopulta – hieman vastahakoisesti – laskeudun portaat alas ja pujahdan portista tielle. Autot ajavat ohitseni, joku uskalikko pyöräilijä joukossa, ihmiset huutelevat, olen taas keskellä jotakin, josta on hyvä päästä välillä pois.

 Caminito del Reyn vaelluspolku syntyi yli sata vuotta sitten huoltoreitiksi El Chorron ja patotyömaan välille. Aikojen saatossa betonirakenteet rapistuivat, ja reittiä kutsuttiinkin ”maailman vaarallisimmaksi vaellusreitiksi”, joka jouduttiin sulkemaan huonokuntoisuuden vuoksi. Vuonna 2015 tuo kulkuväylä avattiin kunnostettuna uudelleen, ja matkaaja pääsee turvallisesti kulkemaan seitsemän kilometrin pituisen reitin pitkin vuoren seinään tehtyjä polkuja. Kaukana alhaalla virtaa Guadalhorche -joki. Minulle tuo vaellus oli –voisiko näin sanoa – lähes uskonnollinen kokemus. Kaiken sen jylhän, ikiaikaisen kauneuden keskellä tulivat mieleeni psalmin sanat: ”Kun minä katselen taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” Aika, oma minä, elämän kiire ja paineet - kuinka vähäpätöisiä ne ovatkaan tämän määräämättömän kauniin ja ajattoman luomuksen rinnalla.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea näitä rauhallisen ajattomuuden hetkiä. Toivon, että myös sinulla on mahdollisuus joskus tavoittaa samanlaisia tunnelmia, joko kaukana tai lähellä.