Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Rauhaa ajattomuudessa

Lauantai 30.3.2019 - Pirkko Jurvelin

                      Rauhaa ajattomuudessa

ihminen on kaikkivoipaisuudessaan keksinyt ajan. Planeettojen liikkeiden säännönmukaisuus on auttanut luomaan erilaisia ajanmääreitä: vuosi, kuukausi ja vuorokausi ovat määriteltävissä taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Koska ihminen on tarvinnut yhä tarkempia ajan mittoja, on lisäksi kehitetty tunnit, minuutit ja sekunnit sekä myös urheilumaailman tarpeeseen sekunnin sadasosat. ”Kello tikittää” on tuttu sanonta, jota käytetään milloin missäkin yhteydessä.  Se tarkoittaa sitä, että nyt on pidettävä kiirettä, sillä aika on loppumassa.

Minun on turha ruveta kirjoittamaan tai saarnaamaan kiireestä, niin paljon siitä puhutaan nykyisin. Se voi olla vapaaehtoisesti hankittua, elämän täyteen ahtamista, tai sitten asiat kasaantuvat niin, että välillä tuntuu, ettei arjesta pysty millään selviämään.

Roomalaisen kylpylän rauniot sijaitsevat Fuengirolassa Los Bolichesin kaupunginosassa. Kukapa voisi uskoa, että vaatimaton portti kahvilan kupeessa johtaa historiallisesti niin arvokkaalle paikalle. No, eipä juuri kukaan, koska lähes missään ei mainosteta tätä hienoa nähtävyyttä. Paikka on yksi minun suosikeistani. Käyn siellä pari kertaa viikossa, menen portista sisään, ja nykyisyys jää taakseni. En koskaan kyllästy katselemaan kylpylän eri osastoja ja olen iloinen siitä, että paikalla on hyvät opasteet useammalla kielellä. Katson raunioita ylätasanteelta, ihmettelen portaikkoja, jotka vievät höyryhuoneeseen, tai tutkiskelen painaumia, jotka lienevät olleet jonkinlaisia istuinsyvennyksiä. Toisaalla on myös terassi vilvoittelua varten, ja vesisäiliöille löytyy paikkansa. Mietin, kuinka kaukaa roomalaiset ovat aikoinaan tulleet. He asettuivat tänne ja rakensivat (rakennuttivat) kylpylän niin kuin suomalaiset saunansa milloin mihinkin maan ääriin.  Rakastan tuota paikkaa, koska siellä aika saa aivan uudet mittasuhteet. Mieleni täyttää rauha, kun katselen kaksi tuhatta vuotta vanhoja rakennelmia. Mihin minullakaan on niin kiire? Ei mihinkään. Käveleskelen, istun välillä ja lopulta – hieman vastahakoisesti – laskeudun portaat alas ja pujahdan portista tielle. Autot ajavat ohitseni, joku uskalikko pyöräilijä joukossa, ihmiset huutelevat, olen taas keskellä jotakin, josta on hyvä päästä välillä pois.

 Caminito del Reyn vaelluspolku syntyi yli sata vuotta sitten huoltoreitiksi El Chorron ja patotyömaan välille. Aikojen saatossa betonirakenteet rapistuivat, ja reittiä kutsuttiinkin ”maailman vaarallisimmaksi vaellusreitiksi”, joka jouduttiin sulkemaan huonokuntoisuuden vuoksi. Vuonna 2015 tuo kulkuväylä avattiin kunnostettuna uudelleen, ja matkaaja pääsee turvallisesti kulkemaan seitsemän kilometrin pituisen reitin pitkin vuoren seinään tehtyjä polkuja. Kaukana alhaalla virtaa Guadalhorche -joki. Minulle tuo vaellus oli –voisiko näin sanoa – lähes uskonnollinen kokemus. Kaiken sen jylhän, ikiaikaisen kauneuden keskellä tulivat mieleeni psalmin sanat: ”Kun minä katselen taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” Aika, oma minä, elämän kiire ja paineet - kuinka vähäpätöisiä ne ovatkaan tämän määräämättömän kauniin ja ajattoman luomuksen rinnalla.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea näitä rauhallisen ajattomuuden hetkiä. Toivon, että myös sinulla on mahdollisuus joskus tavoittaa samanlaisia tunnelmia, joko kaukana tai lähellä.