Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?

Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?

Muistan parin vuoden takaiset huomiota herättäneet surulliset lehtijutut siitä, mitä yliväsyneille omaishoitajille ja heidän hoidettavilleen tapahtui. Toisessa tapauksessa kunnan työntekijä löysi pariskunnan kuolleena kotoaan. Aviomies oli ollut sairaan vaimonsa omaishoitaja, ja mies oli kuollut sairauskohtaukseen. Hoidettava puoliso oli menehtynyt muutaman päivän kuluessa sänkyynsä, koska ei ollut saanut minkäänlaista ravintoa tai nesteytystä puhumattakaan hoidosta. Pariskunta kuului kunnan hoidon piiriin, mutta edellisestä sosiaalityöntekijän käynnistä oli kulunut useampi viikko.

Myös toisessa tapauksessa mies oli vaimonsa omaishoitaja. Vuosikausia (vuosikymmeniä?) jatkunut raskas kotitilanne oli käynyt miehen psyykelle ylivoimaiseksi, ja hän oli tappanut vaimonsa, minkä jälkeen oli surmannut myös itsensä.

Molemmissa tapauksissa asioista käynnistettiin tutkinta, jossa haluttiin selvittää, miten näin vaikeissa tilanteissa elävät ihmiset eivät olleet saaneet riittävää apua tarpeeksi ajoissa. Vai torjuivatko he avun vastaanottamisen, koska se oli tuntunut jotenkin hävettävältä?

Tunnen useamman pariskunnan, joiden elämäntilanne on sairauksien vuoksi ollut niin vaikea ja raskas, etten ole voinut ymmärtää, miten hoitava osapuoli on jaksanut ja jaksaa edelleen. Velvollisuudentunto, rakkaus, tarve esiintyä hyvänä aviopuolisona tai vanhempana - mikä auttaa jaksamaan ja työntämään syrjään omat tarpeet ja mieliteot? Mutta jos ei kuitenkaan lopulta enää jaksa, niin mitä sitten?

Juuri tänään ystäväni kertoi yhteisestä nuoruudenajan tuttavastamme, joka on jo vuosikausia sairastanut muistisairauksia (useampi diagnoosi tehty). Mies on hoitanut häntä kaikki vuodet koskaan valittamatta. Nyt vaimo on päässyt hoivakotiin, ja puoliso käy häntä katsomassa joka päivä. Kun ystäväni ihmetteli, että mitenkä sinä ihan joka päivä siellä käyt, niin mies vastasi:”Ei minulla ole tämän parempaa tekemistä.”

Kun lapsi syntyy, hän on oman elämänsä tärkein henkilö. Lapsi huutaa ja itkee, kunnes hänen tarpeensa tyydytetään, hän saa ruokaa ja hoivaa. Oma itse pysyy elämän keskipisteenä siihen saakka, kunnes ihminen on tilanteessa, jossa hän rakastuu, kiintyy johonkin toiseen henkilöön tai ehkä aatteeseen, joka täyttää merkityksellään koko ihmisen elämän. Lopulta arki voi olla niin kiireistä ja työn ja velvollisuuksien täyttämää, että oman itsen merkitys, itsestä huolehtiminen käy lähes mahdottomaksi. Kun vanhuus alkaa lähestyä ja oma jaksaminen hiipua, niin ehkä silloin oman elämän tärkeys, huoli siitä, hoitaako minua kukaan, nousee esiin. Silloin on jälleen aikaa itselle – ehkä.

Joku on joutunut tekemään elämässään ratkaisun, jota ulkopuoliset eivät ole ymmärtäneet, jota he ovat suorastaan paheksuneet. - ”Laittoi puolisonsa/lapsensa johonkin hoivapaikkaan! Eikö sillä ole ollenkaan inhimillisiä tunteita? Hyi, miten se saattoi! On se itsekäs!” Tätä ennen he olivat sanoneet osaan ottavasti hymyillen:”Tsemppiä! Jaksamista kaiken tämän keskellä!”

Tätä blogia varten luin netistä keskusteluja ja artikkeleita jaksamisesta ja täytymisestä. Yleisin sanoma näissä kirjoituksissa oli se, että ihminen on oman elämänsä tärkein henkilö. Jos hän ei pidä huolta itsestään, omasta jaksamisestaan, ei sitä tee kukaan muukaan. Varsinkin hoivasuhteessa tai muuten haasteellisessa elämäntilanteessa olevan olisi hyvä tiedostaa oman jaksamisensa rajat. Mutta toisaalta: Sinä ehkä tiedostat, ettet millään jaksa enää tätä elämää, mutta pelkkä tiedostaminen ei vielä vie asiaa kovin paljon eteenpäin. Pitäisi vielä jaksaa tehdä jotakin asian eteen.

Albert Einstein on sanonut:” Vain toisten vuoksi eletty elämä on elämisen arvoinen.” - Jäämme pohtimaan tämän viisaan fyysikon sanoja.