Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?Tiistai 21.1.2025 - Pirkko Jurvelin Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö? Muistan parin vuoden takaiset huomiota herättäneet surulliset lehtijutut siitä, mitä yliväsyneille omaishoitajille ja heidän hoidettavilleen tapahtui. Toisessa tapauksessa kunnan työntekijä löysi pariskunnan kuolleena kotoaan. Aviomies oli ollut sairaan vaimonsa omaishoitaja, ja mies oli kuollut sairauskohtaukseen. Hoidettava puoliso oli menehtynyt muutaman päivän kuluessa sänkyynsä, koska ei ollut saanut minkäänlaista ravintoa tai nesteytystä puhumattakaan hoidosta. Pariskunta kuului kunnan hoidon piiriin, mutta edellisestä sosiaalityöntekijän käynnistä oli kulunut useampi viikko. Myös toisessa tapauksessa mies oli vaimonsa omaishoitaja. Vuosikausia (vuosikymmeniä?) jatkunut raskas kotitilanne oli käynyt miehen psyykelle ylivoimaiseksi, ja hän oli tappanut vaimonsa, minkä jälkeen oli surmannut myös itsensä. Molemmissa tapauksissa asioista käynnistettiin tutkinta, jossa haluttiin selvittää, miten näin vaikeissa tilanteissa elävät ihmiset eivät olleet saaneet riittävää apua tarpeeksi ajoissa. Vai torjuivatko he avun vastaanottamisen, koska se oli tuntunut jotenkin hävettävältä? Tunnen useamman pariskunnan, joiden elämäntilanne on sairauksien vuoksi ollut niin vaikea ja raskas, etten ole voinut ymmärtää, miten hoitava osapuoli on jaksanut ja jaksaa edelleen. Velvollisuudentunto, rakkaus, tarve esiintyä hyvänä aviopuolisona tai vanhempana - mikä auttaa jaksamaan ja työntämään syrjään omat tarpeet ja mieliteot? Mutta jos ei kuitenkaan lopulta enää jaksa, niin mitä sitten? Juuri tänään ystäväni kertoi yhteisestä nuoruudenajan tuttavastamme, joka on jo vuosikausia sairastanut muistisairauksia (useampi diagnoosi tehty). Mies on hoitanut häntä kaikki vuodet koskaan valittamatta. Nyt vaimo on päässyt hoivakotiin, ja puoliso käy häntä katsomassa joka päivä. Kun ystäväni ihmetteli, että mitenkä sinä ihan joka päivä siellä käyt, niin mies vastasi:”Ei minulla ole tämän parempaa tekemistä.” Kun lapsi syntyy, hän on oman elämänsä tärkein henkilö. Lapsi huutaa ja itkee, kunnes hänen tarpeensa tyydytetään, hän saa ruokaa ja hoivaa. Oma itse pysyy elämän keskipisteenä siihen saakka, kunnes ihminen on tilanteessa, jossa hän rakastuu, kiintyy johonkin toiseen henkilöön tai ehkä aatteeseen, joka täyttää merkityksellään koko ihmisen elämän. Lopulta arki voi olla niin kiireistä ja työn ja velvollisuuksien täyttämää, että oman itsen merkitys, itsestä huolehtiminen käy lähes mahdottomaksi. Kun vanhuus alkaa lähestyä ja oma jaksaminen hiipua, niin ehkä silloin oman elämän tärkeys, huoli siitä, hoitaako minua kukaan, nousee esiin. Silloin on jälleen aikaa itselle – ehkä. Joku on joutunut tekemään elämässään ratkaisun, jota ulkopuoliset eivät ole ymmärtäneet, jota he ovat suorastaan paheksuneet. - ”Laittoi puolisonsa/lapsensa johonkin hoivapaikkaan! Eikö sillä ole ollenkaan inhimillisiä tunteita? Hyi, miten se saattoi! On se itsekäs!” Tätä ennen he olivat sanoneet osaan ottavasti hymyillen:”Tsemppiä! Jaksamista kaiken tämän keskellä!” Tätä blogia varten luin netistä keskusteluja ja artikkeleita jaksamisesta ja täytymisestä. Yleisin sanoma näissä kirjoituksissa oli se, että ihminen on oman elämänsä tärkein henkilö. Jos hän ei pidä huolta itsestään, omasta jaksamisestaan, ei sitä tee kukaan muukaan. Varsinkin hoivasuhteessa tai muuten haasteellisessa elämäntilanteessa olevan olisi hyvä tiedostaa oman jaksamisensa rajat. Mutta toisaalta: Sinä ehkä tiedostat, ettet millään jaksa enää tätä elämää, mutta pelkkä tiedostaminen ei vielä vie asiaa kovin paljon eteenpäin. Pitäisi vielä jaksaa tehdä jotakin asian eteen. Albert Einstein on sanonut:” Vain toisten vuoksi eletty elämä on elämisen arvoinen.” - Jäämme pohtimaan tämän viisaan fyysikon sanoja. |
|
2 kommenttia . Avainsanat: omaishoito, jaksaminen, väsyminen |
Mitä Tanska opetti minulle?Perjantai 17.9.2021 - Pirkko Jurvelin Mitä Tanska minulle opetti? Palasin juuri opintomatkalta Kööpenhaminasta. Meitä oli reissussa Oulun seudun omaishoitajien yhdistyksestä viisi työntekijää ja kolme hallituksen jäsentä, ja tarkoitus oli saada vieraalta maalta uusia ideoita ja virikkeitä toimintaan. Minulle tällainen matka yhdistyksen mukana oli ensimmäinen, mutta ulkomailta on kuulemma käyty hakemassa oppia aiemminkin. Mitä minä opin? Ensimmäinen vierailukohteemme oli Peder Lykke Centret Kööpenhaminassa. Kyseessä oli hoivakoti, joka painotti toiminnassaan monimuotoisuutta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että hoivakodin asukkaat koostuvat ikäihmisistä, joilla on monipuolinen etninen ja uskonnollinen tausta (asukkaat puhuvat 28:aa eri kieltä), heillä saattaa olla myös diagnoosi muistisairaudesta tai psyykkisestä sairaudesta. Kyseinen hoivakeskus on 70-luvulta peräisin oleva suuri talokompleksi, joka ei vakuuttanut ulkonäöllään, mutta sitäkin enemmän kaikella sillä, mitä pääsimme sisällä näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Keskuksen tiloissa toimii asukkaiden tarpeita varten myös kampaaja, hammaslääkäri, lääkäri, kahvila ja kauppa, ja sillä on käytössään kolme bussia, joilla hurautetaan retkille ja tapahtumiin. Kaikkein kauneinta ja vaikuttavinta, mitä minulle jäi mieleeni johtajattaren kahden tunnin mittaisesta esityksestä, oli lause: ”Ihmiset tulevat tänne jatkamaan elämää.” Tämä filosofia näkyi voimakkaasti talon toiminnassa, sillä sen tiloissa toimi myös kunnan päiväkeskus monenlaisine ohjelmineen. Asukkaat voivat halutessaan osallistua erilaisiin jumppiin, käsityökerhoihin, maalaukseen, kuorolauluun, keittokursseille (erikoisuutena miehille suunnattu kurssi), he pääsevät kuuntelemaan erilaisia esitelmiä jne. Talossa vietetään monenlaisiin kulttuureihin kuuluvia juhlia sekä sisätiloissa että ulkona olevassa puutarhassa, ja niihin kaikki ovat tervetulleita. Ruoka valmistetaan omassa keittiössä, ja tässä pyritään myös huomioimaan erilaisten kulttuurien ruokaperinteet. Johtajatar korosti puheessaan sitä, että keskukseen muuttajat ovat sairaita mutta aikuisia ihmisiä. Heidät pyritään kohtaamaan yksilöinä, joilla on omat juuret ja kulttuuri. Tulin surulliseksi ajatellessani tuttaviani, jotka maksavat koko eläkkeensä siitä hyvästä, että heitä säilytetään yksityisessä hoivakodissa. Kun Peder Lykke Centret painottaa ajatusta, että ihmiset tulevat sinne jatkamaan elämäänsä, niin joskus minusta tuntuu, että suomalainen hoivakotikulttuuri painottaa ihmisten säilyttämistä hengissä. Pääsimme myös asuntokerrokseen, jossa asukkaiden erikokoiset kodit sijaitsevat. Monen kodin ovet olivat auki, ja saatoimme todeta, kuinka viihtyisästi ne oli sisustettu omilla huonekaluilla. Piipahdimme myös erään rouvan asunnossa, ja kyllä, kyllä se tuntui kodilta. Hän sanoikin, että tässä on kaikki, mitä hän nyt tarvitsee. Eräs tutustumiskohteemme oli Kööpenhaminan omaishoitajien yhdistys. Siellä meille esiteltiin omaishoitajille kohdennettu ja jo vuosia käytössä ollut terapiakurssimuoto. Kurssin vetäjät olivat itsekin omaishoitajia, jotka oli koulutettu vetämään terapiaryhmiä, ja jotka tekivät tätä vapaaehtoistyönä. Tarkoituksena oli ohjatun keskustelun kautta ja ryhmän avulla saada tukea omaan vaikeaan tilanteeseen. Koska tämä toimintamuoto on ollut käytössä jo vuosia, ja sen vaikutuksia on pystytty tutkimaan, on voitu todeta, että suurin osa ryhmiin osallistuneista on kokenut saavansa psyykkistä apua ja kuntoutusta ryhmätapaamisista. Koin tällaisen terapiamuodon todella hyväksi ajatukseksi. Jäin vain miettimään, että meillä Suomessa ollaan varmasti hitaampia käyttämään tämäntyyppisessä toiminnassa vapaaehtoisia, joilla ei ole ammatillista koulutusta. Tässä tuleekin näkyviin Tanskan ja Suomen ja tanskalaisten ja suomalaisten välinen ero: Meillä mennään tarkasti pykälien mukaan ja viilataan pilkkua, Tanskassa tekeminen ja rupeaminen ei ole niin määriteltyä, asioita kokeillaan, ja jos hyvin menee, niin mahtavaa, ja jos ei, niin annetaan homman sitten jäädä. Tulipahan kokeiltua! Käynti Suomen suurlähetystössä oli myös mielenkiintoinen. Suurlähettiläs kävi tervehtimässä meitä, ja virkailijat kertoivat arjen asioista rennolla tyylillä. Oli kiinnostavaa kuulla, että esimerkiksi maan työkulttuuri on erilainen kuin meillä. Virkailijan mukaan joka ikinen tanskalainen työelämässä mukana oleva on saanut ainakin parit potkut elämänsä aikana, mutta se kuuluu asiaan. Työpaikkoja vaihdetaan helposti ja usein, ja työttömille voidaan osoittaa töitä ihan jonkun muun alan kuin omansa parista (maan pitkäaikaistyöttömyysprosentti on 1,2). Joustavuudesta hyvänä esimerkkinä on myös se, että koronan aiheuttamaa työttömyyttä on purettu hyvin palkkaamalla esimerkiksi ravintola-alan ihmisiä covid-testaajiksi. Palkka on kuulemma parempi kuin omalla alalla, eikä Tanska ilmeisesti näe mitään ongelmaa siinä, etteivät testaajat ole terveydenhuollon ammattilaisia. Voisin lähteä turistimatkalle Kööpenhaminaan, sillä kaupunki on täynnä upeita nähtävyyksiä, joita en päässyt katsomaan. Keliaakikoille annan kuitenkin varoituksen: Maa ei tunne keliakiaa eikä laktoosi-intoleranssia, siellä asuu siis hyvävatsaista kansaa. Minulla oli nälkä koko ajan, mutta farkkujen vyötärö löystyi muutamassa päivässä parin sentin verran. Ei paha. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tanska, Kööpenhamina, omaishoito |
