Toivo

Toivo

Sain lahjakortin kirjakauppaan, ja tuo mieluinen muistaminen aiheutti aika lailla pohdintaa: Mikä on se kirja, jonka haluan omistaa? Päädyin nyt jo edesmenneen paavi Franciscuksen muistelmateokseen ”Toivo” (toimittanut Carlo Musso). Olin vajaa vuosi sitten Roomassa ja tietysti vierailin myös Vatikaanissa ja poseerasin Vatikaanin aukiolla kuten muutkin turistit. Tuolloin paavi itse oli sairaalahoidossa, ja yleisesti arveltiin, ettei hän eläisi enää pitkään. Paavi Franciscus kuoli 21.4.2025 88-vuotiaana. On hienoa, että hän ehti paneutua omaelämäkertaansa, sillä ”Toivo” on kaikkien aikojen ensimmäinen paavin muistelmateos.

Minun yleissivistykseni nousi ihan uusiin lukemiin (ja pysyy niin kauan kuin muisti pelaa…), sillä teoksessa oli todella paljon uutta tietoa. Tietämättömyyteni määrä johtunee osittain myös siitä, että olen periluterilaisen kirkon kasvatti. - Paavi Franciscus oli ensimmäinen jesuiittapaavi, myös ensimmäinen Latinalaisesta Amerikasta valittu paavi ja ensimmäinen Franciscus- nimen ottanut paavi. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Italiasta Argentiinaan paremman elämän toivossa, ja paavin elämän vaatimattomat lähtökohdat tulevat hänen elämäntyössään esiin siinä, että hän puhui ja toimi paljon köyhien ja syrjäytettyjen puolesta. Franciscus muistetaan sosiaalisesti aktiivisena johtajana, joka halusi itseään kohdeltavan tavallisena kirkon työntekijänä. Hän oli myös hyvin uudistusmielinen, mikä herätti hyväksynnän lisäksi kritiikkiä.

Koska tämä teos oli kaikkea muuta kuin mitä olin osannut odottaa (en tiennyt, että paavi piti klassisen musiikin ohella tangosta, oli suuri kirjojen ystävä ja innostunut jalkapallofani), suosittelen sitä aiheesta kiinnostuneille. Seuraavassa jaan muutaman lukuelämyksen suoraan kirjasta.

”Melankolia on paikka, johon silloin tällöin ajaudun ja joka on käynyt minulle tutuksi. Itseasiassa tarvitsenkin sitä, sillä minun on hyvä pysähtyä sinne toisinaan miettimään asioita. Sumu, olemassaolon usva, on itsensä kohtaamispaikka. Jos joudun sinne, on se merkki, että on kyse jostakin tärkeästä ja että minun on oltava tarkkana, että jotain on tapahtumassa ja että elämä haluaa minulta vastauksen” (s. 96).

”Meidän on hyvä luottaa Jumalaan ja Hänen armollisuuteensa, joka pystyy saamaan meissä muutoksen aikaan, jos vain sitä haluamme. Jumalan anteeksianto on hyväily, ei viileä asetus. Jos kristitty haluaa kaiken selvänä ja varmana, hän jää vaille etsimäänsä… Olen varma, että Jumala on läsnä jokaisen elämässä, Jumala on kaikkien elämässä. Vaikka ihmisen olemassaolo olisi täysin sekaisin, ja hän olisi paheiden, huumeiden tai minkä tahansa pahan tavan runtelema, Jumala on läsnä hänen elämässään. Jumalaa voi ja täytyy etsiä jokaisesta inhimillisestä elämästä” (s. 145).

”Saakoot niiden lasten hiljainen tuska, jotka isällisyyden ja henkisen oppaan sijasta löysivät kiduttajan, tekopyhyyden ja vallanhalun puuduttamat sydämet vapisemaan. Vaikka tilastojen mukaan suurin osa lasten hyväksikäyttötapauksista tapahtuu perheessä tai sen lähipiirissä, ja tätä kärsimystä aiheuttavaa kirousta tapahtuu kaikissa yhteiskunnan osissa, se ei poista vastuuta kirkon harteilta. Se on meidän häpeämme ja nöyryytyksemme” (s. 185).

”Isovanhempieni, vanhempieni ja kaikkien jälkikasvustaan huolehtivien kasvot, työllään leivän perheelleen ansaitsevien kasvot, sairaiden kasvot, iäkkäiden pappien ja näkymättömissä kaikkensa antavien nunnien kasvot ovat minun silmissäni kirkon pyhät kasvot, Jumalan kansan kasvot. Kirkko on kaikkien koti, ei vain harvojen kappeli, johon mahtuu vain valittujen ihmisten suppea ryhmä. Maailmanlaajuisen kirkon syliä ei voida alentaa vain omaa haavoittuvuuttamme suojelevaksi pesäksi” (s. 212).

”Meille kristityille tulevaisuudella on nimi, ja se nimi on toivo. Toivossa eläminen ei merkitse naiivia optimismia ja tietämättömyyttä ihmiskunnan julmuuksista. Toivo on sellaisen sydämen hyve, joka ei sulkeudu pimeyteen, ei seisahdu menneisyyteen eikä elää kituuta nykyisyydessä, vaan katsoo luottavaisesti kohti valoisampaa huomista” (s. 364).