Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Elämässä tulee usein eteen ”miksi?” kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia. Toisinaan tuntuu kohtuuttomalta, että väärin ja epärehellisesti elävä henkilö onnistuu tekemisissään ja menestyy elämässään, kun taas joku toinen, joka kovasti yrittää, ei silti kuitenkaan onnistu tavoitteissaan. Se tuntuu epäreilulta, mutta siihen meidän täytyy ilmeisesti tyytyä, koska emme muutakaan voi.

Elämän ja kuoleman kysymysten edessä olemme usein vielä enemmän ymmällämme. Entinen koulukaverini, ystäväni, älykäs ja paljon opiskellut henkilö on joutunut hoivakotiin. Hän ei pysty fyysisesti ilmaisemaan itseään eikä liikkumaan, mutta hänen siskonsa kertoi, että tämä lapsuudentuttuni jollakin tasolla kuitenkin ymmärtää puhetta ja tunnistaa ihmisiä. Hän osaa itkeä. Nuoruudenystäväni aviomies hoiti vaimoaan niin kauan kuin se kotona oli mahdollista, mutta lopulta hoivakoti oli ainoa mahdollinen asumismuoto. Kuitenkin tämä mies, joka itse kulkee rollaattorin avulla, käy joka päivä syöttämässä vaimoaan. Potilas syö hitaasti, ja kuten tiedämme, hoitolaitoksissa työntekijöiden määrä on harvoin riittävä, ja näin omaisen tuoma lisäapu on tarpeen.

Toisen tuttavani aviopuoliso on ollut pari vuotta hoivakodissa. Miehen tilanne on nyt sellainen, ettei hän enää reagoi ympäristöönsä ja on myös fyysisesti täysin hoitajien varassa. Miehen vaimo, ystäväni, käy säännöllisesti puolisonsa luona, myös syöttää hänet ja yrittää jutella ja muistella ja kertailla vanhoja, tuttuja asioita yhteisestä elämästä. Ilmeisesti mies ei tajua kuulemaansa, sillä hän ei enää reagoi puheeseen. Kuitenkaan kukaan ei voi varmuudella tietää, ymmärtääkö hän vai ei.

En hyväksy eutanasiaa, sillä minun mielestäni ihmiselämä on alusta loppuun ylemmissä käsissä. Tähän luotan ja uskon. Ja vaikka joku saattaa ajatella, että laitoshoidossa olevat ihmiset ovat ”turhia” ja vievät vain yhteiskunnan voimavaroja ja rasittavat taloutta, niin kuitenkin ajattelen, että nämä hoidettavat henkilöt ovat opettamassa meille jotakin. He opettavat, että ihmiselämä on monimuotoista, ja että kaikella on aikansa: aktiivisella ja tuotteliaalla, yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttävällä elämällä, sekä myös vuosien lisääntyessä sillä rauhallisella, maltillisella, hoivaa tarvitsevalla ajanjaksolla, joka kertoo meille, että elämällä on alku ja loppu.

Tänään eräs tuttavani tuli luokseni kuntosalilla (siellä riittää porinaa ja pohdintaa, suosittelen!) järkyttyneenä. Hän kertoi, kuinka oli edellisenä päivän ollut menossa kotiinsa. Kerrostalon pihalla tuttavani oli nähnyt samassa talossa asuvan 17-vuotiaan tytön, joka oli nojaillut huonovointisen näköisenä puunrunkoon. Äkkiä tämä nuori nainen kaatui maahan, paikalle tuli nopeasti ambulanssi ja poliisi ja viimein ruumisauto, johon tämän nuoren ihmisen ruumis nostettiin mustassa säkissä.

”Turha kuolema” tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee tätä nuorta tyttöä. Me emme tiedä hänen elämänsä ongelmista ja vaikeuksista, mutta hänen tekonsa kertoo, kuinka raskaaksi, ylitsepääsemättömän vaikeaksi hän on kokenut tilanteensa. On tapana sanoa, että kyllä apua löytyy, kunhan sitä osaa ja jaksaa hakea. Joskus ei vaan enää jaksa.

”Kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

aika purkaa

ja aika rakentaa

aika itkeä,

ja aika nauraa…” (Saarnaaja 3)