Kun pieni poika veti kätensä lippaan

Kun pieni poika veti kätensä lippaan

Tuttavapariskunta oli meillä istumassa iltaa. Puhetta riitti monenlaisista aiheista, mutta minun mielestäni koko illan mielenkiintoisin juttu oli kertomus pienestä pojasta, vieraamme lapsenlapsesta, ja tuon tarinan haluan jakaa teille nyt.

”Kuule, pappa, minua kiinnostaa kovasti tuo sotahistoria,” sanoi 9-vuotias poika isoisälleen. ”Se onkin mielenkiintoista,” kannusti pappa. - ”Lähdetäänkö käymään tuolla hautausmaalla. Sinne on haudattu minun läheisiäni, jotka ovat olleet mukana sotimassa.”

Pappa ja lapsenlapsi lähtivät yhdessä hautausmaalle. Menomatkalla pappa kertoili suvun vaiheista, ja poika kuunteli tarkkaavaisesti. He pysähtyivät hautakiven eteen, ja pappa asetti kynttilän lumisen muistomerkin viereen. Pieni poika seisoi asennossa, nosti kätensä lippaan ja kiitti kuuluvalla äänellä edesmenneitä sukulaisia siitä, että he olivat auttaneet Suomea pysymään itsenäisenä maana.

”Kuule, pappa, onko tällä hautausmaalla sellaista sodassa kuolleiden muistomerkkiä, sankaripatsasta vai mikä se nyt on”? poika kysyi, kun he lähtivät pois haudalta. Toki sellainen löytyy Intiön hautausmaalta, ja sinne kaverukset suuntasivat seuraavaksi. Pappa jättäytyi kauemmaksi antaen näin lapsenlapselle tilaa toimittaa oma asiansa. Aika kului, poika seisoi pitkään muistomerkin edessä käsi kunnia-asennossa puhuen koko ajan. Kun lapsi lopulta palasi isoisän luokse, tämä ihmetteli, että miten sinä noin kauan viivyit. Poika tuumasi, että hänellä oli paljon asiaa sankarivainajille.

Minua tämä kertomus liikutti ja oikeastaan myös ihmetytti suuresti. Miten 9-vuotias voi olla noin kiinnostunut isänmaan historiasta? Mistä hän on tietonsa saanut? Kokemuksesta tiedän, ettei 3-luokkalaisille puhuta sodasta eikä Suomen sotahistoriasta. Kysyinkin näitä asioita vieraaltani ja hän kertoi lapsen taustoista. Poika on monilapsisen perheen nuorimmainen, eli hän on saanut kuulla ja osallistua monenlaisiin keskusteluihin. Lapsen kotona on paljon kirjoja, ja häntä on aina kannustettu lukemaan. Hän on myös usein läsnä, kun aikuiset keskustelevat. Toisinaan käy niin, että joku perheen teini-ikäisistä lapsista ilmoittaa, että hän haluaisi tänään keskustella tietystä asiasta. Niinpä sitten iltasella kaikki paikalla olevat istuvat alas ja aloittavat kyselyn, pohdinnan ja mielipiteiden vaihdon. Vieraani tuumasi, että on siinä totutteleminen uusilla tyttö- ja poikakavereilla, joilla harvemmin on kokemusta tämäntyyppisestä seurustelukulttuurista.

”Koti, uskonto, isänmaa”, nämä olivat niitä arvoja, joita minun ukkini opetti minulle. Ne ovat juurtuneet syvään, eikä minulla ole koskaan ollut tunnetta siitä, että ne olisivat vanhanaikaisia tai asioita, joilla ei ole merkitystä nykyisessä maailmassa. Päinvastoin, väittäisinpä, että noiden arvojen tärkeys on kasvanut tässä ajassa. Kiitos sille pienelle pojalle ja hänen vanhemmilleen siitä, että myös nämä perinteiset arvot näkyvät ja kuuluvat yhteiskunnassamme!