Kuka sinua valvoo?

Sunnuntai 4.12.2022 - Pirkko Jurvelin

Kuka sinua valvoo?

Olen juuri lukemassa Helena Merrimanin teosta ”Pako Berliinin ali”. Teos perustuu BBC:n palkittuun bodcastiin ja on tosikertomus. Merriman on palkittu BBC:n juontaja ja tuottaja, joka haastatteli kirjaansa varten kymmeniä tunnelin rakentamiseen osallistuneita ja Itä-Saksasta paenneita ihmisiä.

Berliinin poikki kulkenut muuri on minulle toki entuudestaan tuttu. Nuorena opiskelijana kävin kahtia jaetussa Berliinissä, ihmettelin sen itäpuolella olevia tyhjiä kauppoja ja pelokkaan oloisia ihmisiä ja muurin länsipuolella olevia suuria ristejä, jotka muistuttivat niistä pakoon yrittäneistä henkilöistä, jotka ammuttiin juuri, kun he olivat pääsemässä muurin yli tai ali.

Myöhempinä vuosina olen käveleskellyt ympäri jälleen yhdistettyä Berliiniä ja käynyt myös muurimuseossa. Siellä näkee, että kun ihmisen on ollut pakko päästä pois vankeudesta, niin mielikuvituksella ei ole ollut mitään rajoja. Hyvin usein nämä pakomatkat myös onnistuivat kuten ”Pako Berliinin ali” kertoo.

Pakenemisen estämiseksi ihmisiä täytyi vakoilla, ja sen työn Stasi vei huippuunsa. Kyseinen lyhenne tarkoittaa Saksan demokraattisen (!) tasavallan valtiollista turvallisuuselintä, joka toimi vuosina 1950-1989. Stasilla oli parhaimmillaan neljätoista aluetoimistoa, ja sen piirissä tekivät vakoiluun liittyvää toimintaa sadat tuhannet mukaan värvätyt, osa heistä vapaaehtoisesti, osa pakottamalla ja uhkailemalla mukaan saatuja. Stasin ilmiantajia oli kaikkialla: sairaaloissa, kouluissa, yliopistoissa, hyväntekevyysjärjestöissä, liikeyrityksissä, ympäristöryhmissä, hotelleissa, baareissa, ompelukerhoissa ja kirkoissa. He olivat ihmisiä, jotka vakoilivat kollegoitaan, ystäviään, aviopuolisoitaan, vanhempiaan, jopa omia lapsiaan. Kun Stasin arkistoihin päästiin käsiksi muurin murtumisen jälkeen, niin tallennettujen dokumenttien perusteella voitiin laskea, että Itä-Saksassa oli yksi ilmiantaja 63:a henkeä kohden. Vastaavaan tehokkuuteen on harva maa yltänyt. Ja Itä-Saksan asukkaat olivat tästä tietoisia: Koskaan et voinut olla varma, kenen hyväksi ystäväsi tai perheenjäsenesi työskentelee. Tämä on kommunismia, totalitarismia kammottavimmillaan.

Tohtori Maija-Leena Rova on kirjoittanut teoksen ”Eroon hengellisestä väkivallasta – Demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä?”. En ole lukenut kyseistä kirjaa,

mutta uskon tekijän paneutuneen aiheeseensa huolellisesti ja ammattimaisesti. Rova sanoo eräässä haastattelussa, että demokratiat ovat antaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden, joka saattaa aiheuttaa sen, että uskonyhteisöt voivat omassa piirissään loukata yksilön omantunnonvapautta ja toimia totalitaarisesti. Mikä avuksi tähän tilanteeseen? Rova kertoo mielipiteensä:” Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin Suomessa toimivia uskonyhteisöjä… Julkisen vallan pitäisikin viimeistään nyt ehkäistä hengellistä väkivaltaa ja alkaa valvoa kaikkia Suomessa toimivia uskonyhteisöjä...Luterilaisen kirkon olisi puolestaan valvottava herätysliikkeitään…”

Tämä tuntuu pahalta: valvonta. Vaikka Rovalla on varmasti perusteet mielipiteisiinsä, niin kuitenkin – varsinkin, kun olen juuri lukemassa totalitarismin aiheuttamista kauheuksista Itä-Berliinissä -, määrätietoinen valvominen, kyttääminen ja ilmianto tuntuvat asioilta, jotka eivät sovi demokraattiseen Suomeen. Jos tälle tielle halutaan lähteä, niin miksi valvoa vain uskonyhteisöjä? Meillä on monenlaista harrastustoimintaa, hyväntekeväisyystyötä (ulkomaillekin ulottuvaa), talouteen ja koulutukseen liittyvää työtä, julkaisutoimintaa… Eikö myös näitä kaikkia pitäisi valvoa? Väärinkäytöksiä löytyy ihan varmasti. Mitä ei pitäisi valvoa?

Ja toisaalta: Jos uskontojen ja yleensä henkisen ja hengellisen elämän piirissä on tarvetta vakoiluun, jotta epäterveet ilmiöt voitaisiin poistaa, niin miten kummassa suomalaiset tiedotusvälineet saavat suoltaa monenlaista raakaa, siveetöntä, jopa sairasta materiaalia, joka on myös lasten ja nuorten saatavilla?

Jos ruvetaan rajaamaan ja tarkkailemaan jotakin yhteiskunnan aspektia, niin silloin pitää kysyä: miksi juuri tämä? Sitten kannattaa kysyä: mitä seuraavaksi? Lopuksi elämme jonkinlaisen Stasin vallassa, eikä kukaan meistä enää uskalla sanoa mielipidettään vapaasti tässä sallivassa, demokraattisessa yhteiskunnassa. Tähän en ala!