Onko muistisairaalla mitään annettavaa?

Lauantai 1.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Onko muistisairaalla mitään annettavaa?

Olin jälleen viikottaisella vierailullani rakkaan ystäväni luona hoivakodissa. On aina yhtä ihanaa huomata, että hän tuntee minut, ja me molemmat iloitsemme toistemme tapaamisesta. Auttelin hänen päälleen hieman salonkikelpoisemmat vaatteet, ja lähdimme yhteisiin tiloihin päiväkahville. Sen verran olen talon tapoja oppinut, että tiedän, että päiväkahvit tarjotaan kello neljätoista, ja talon kunniaksi on sanottava, että kahvikutsu koskee myös vieraita. Paikalla olikin kymmenkunta asukasta ja hoitajia - nuoria, reippaita, ronskeja naisia ja joskus miehiäkin - ainakin neljä. Tunnen ulkonäöltä jo aika monta talon asukkia ja myös hoitajia. Asukkaat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat aktiivisesti läsnä ja niihin, jotka ovat passiivisesti, autettuna, paikalle tuotuna menossa mukana, vaikka eivät sitä tajuakaan. Oikeastaan minun ystäväni kuuluu kolmanteen kategoriaan: hän on fyysisesti kohtuullisen aktiivinen, mutta mieli karkaa muualle, enimmäkseen vanhoihin aikoihin, työelämään, joka oli hänelle hyvin tärkeä.

Juttelin kahvittelijoiden kanssa ja kyselin, tarjottiinko heille ohjelmaa talon ulkopuolelta. Joku poikaporukka kävi kuulemma musisoimassa, mutta se oli epäsäännöllistä. Tällaiset jutut olisivat heille kovin tervetulleita, kun he itse eivät juurikaan lähde talosta ulos.

- Kyllähän me ollaan jo melkoisen reppanoita, tuumi eräs.

- Meillä ei ole muuta kuin aikaa, niin että mille ruvettais? lohkaisi toinen.

- Me ollaan jo koettu kaikki, tai ehkä ei ihan kaikki. Vielä voi olla jotakin kokemattakin.

- Kun isä otti joskus viinahuikat, niin silloin hän lauloi rempseästi. Ja isä sanoi, että tuo tyttö kyllä tulee pärjäämään, kun se ei anna periksi.

Noita vanhuksia kuunnellessani tuli mieleeni, että heillä on paljon muistoja ja elettyä elämää takanaan, ja kuinka turhauttavaa onkaan, että ne muistot menevät heidän mukanaan hautaan. Seuraavaksi mieleni rupesi tietysti kehittelemään jonkinlaista projektia, jossa tallennettaisiin vaikkapa vain muutaman asukkaan jokunen tarina. Ilmestyisivätkö ne esimerkiksi lehden muodossa? Vai miten? Hmh, tätä pitää miettiä. Olisi oikeastaan turha olettaa, että asukkaat kirjoittaisivat muistojaan, ei, tarinat pitäisi tallentaa haastattelun kautta. Seis! Yritän toppuuttaa itseäni ja kieltää aloittamasta mitään erityisen työlästä.

Olin jo lähdössä, ja eräs hoitajista tuli vilauttamaan kulkukorttia, jotta pääsisin hissillä alas (ei sieltä vahingossa pääse pois, ei todellakaan).

- Voi, että, hän on niin ihana ihminen! tyttö sanoi minulle tarkoittaen ystävääni.

- Aina hän jaksaa kiittää ja olla kohtelias. Hänestä saa itselleen jotakin niin lämmintä. Olen ajatellut myös, että minulla on hänestä paljon oppimista.

Olin aivan samaa mieltä tämän hoitajan kanssa. Kun menen tapaamaan ystävääni, en suinkaan ole tekemässä mitään hyväntekeväisyyskäyntiä, vaan sairaanakin ystäväni pystyy jakamaan itsestään sitä lämpöä, joka on aina ollut osa hänen persoonaansa.

Tämä yhteiskunta arvostaa ihmistä sen mukaan, kuinka paljon hänestä on hyötyä. Vaikka lapset ja nuoret eivät vielä ole kovinkaan suureksi hyödyksi, niin heistä halutaan huolehtia hyvin, koska he ovat tulevaisuuden työntekijöitä ja vastuunkantajia. Työikäiset ovat arvostuksessa korkealla tasolla, hehän tekevät, maksavat ja päättävät. Eläkeläiset puolestaan – no, on heistä joskus hyötyäkin jälkikasvun hoidossa, monissa vapaaehtoistöissä ja milloin missäkin, mutta kuitenkin arvostus (tai arvotus) alkaa vähitellen kallistua miinuksen puolelle. Ja ihmisarvostuksen alhaisimmalla tasolla ovat vanhukset, sillä he eivät enää koskaan tuota mitään, he vain kuluttavat. Vai onko asia sittenkään näin? Mielestäni nuoren hoitajan toteamus muistisairaasta vanhuksesta todistaa jotakin aivan muuta. ”Häneltä saan lämpöä. Häneltä minulla on paljon oppimista.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muistisairas, hyöty, arvostus