"En haluaisi elää kovin vanhaksi"

”En halua elää kovin vanhaksi”

Tapasin juhlissa ystäväni, jonka olen tuntenut lapsuudesta saakka. Kohtaamme harvakseltaan, ja silloin on aina mukava muistella menneitä ja päivittää nykytilanne. Kyselin ystäväni äidin vointia. Tämä, yli 90-vuotias vireä vanhus, asuu palvelutalossa. Ei hän kyllä kaipaa muuta palvelua kuin valmiin ruuan, sillä muutoin lapset huolehtivat äidistään. Onneksi heitä on useampi, ja jokaisella on oma vastuuviikkonsa. Se tarkoittaa sitä, että vuorossa oleva käy tapaamassa viikon aikana äitiä, huolehtii kauppa-asiat, siivoukset ja kaiken muun tarpeellisen.

”Minä en haluaisi elää niin vanhaksi kuin äiti on”, huokaisi ystäväni. Minulle tuli mieleen, että olimme puhuneet tästä aiheesta joskus aikaisemminkin. ” Meillä ei ole lapsia, jotka huolehtisivat meistä.”

”Mutta huolehtiihan yhteiskunta”, minä yritin.

”No niinhän se on, sitähän minä pelkään.”

Mieleeni tuli useampi tuttava, joka on muuttanut Etelä-Suomeen, kauas entisestä asuinpaikkakunnastaan, jossa on tehnyt työelämänsä, ja jossa on hyviä ystäviä. Jokaisen syy muuttoon on ollut se, että he ovat halunneet päästä asumaan lähemmäksi omaa siskoaan tai veljeään, lapsuudenperhettään. Tunnen myös todella monta vanhenevaa pariskuntaa, jotka ovat muuttaneet pois paikkakunnalta, jossa ovat asuneet vuosikymmeniä. Syynä on aina ollut halu päästä asumaan lähemmäksi lasten perheitä.

Perhe on meille läheinen, rakas, turvallinen, se, johon voimme luottaa, jos elämässä tulee vaikeuksia. Vaikka ihmisellä olisi ystäviä, heiltä on ehkä vaikeampi pyytää apua, kun sitä tarvitsee. On luonnollista, että oman perheen jäsen tai vaikka oma lapsi auttaa ja huolehtii.

Suomalainen yhteiskunta toimii monessa suhteessa hyvin. Tuskin kukaan meistä joutuisi näkemään nälkää tai olemaan asunnoton, jos joutuisimme vaikeaan tilanteeseen. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole sama asia kuin lähiomainen. En osaa sanoa, onko entisaikainen agraariyhteiskuntaan liittyvä malli hyvä: vanhus asui kotonaan kuolemaansa saakka. Näin kauempaa katsoen tuollainen tilanne vaikuttaa ihanteelliselta, mutta siinäkin on varmaan monta puolta. Kuka huolehtii ja välittää, kuka jaksaa ja joutaa?

Hyvin monissa kulttuureissa ei tulisi kuuloonkaan, että oma lähiomainen, vanhus, laitettaisiin laitokseen. Sehän olisi ihan häpeällistä. Kun miettii idän kulttuureita tai katsoo vähän lähemmäksi Etelä-Euroopan maita, on asenne vanhuksiin näissä maissa hyvin erilainen kuin täällä meillä. Pari kesää sitten Montenegrossa paikallinen miespuolinen opas kertoi, kuinka hänen mummonsa kiersi perheestä toiseen hoidettavana ja viihdytettävänä. Hän muisteli, kuinka oli lapsena ja nuorena aina innolla odottanut mummonsa tuloa ja pitkäaikaista vierailua.

Suomessa tarvitaan ilmastonmuutosta. Tämä tympeä, ylenkatsova, vanhuksia vähättelevä ilmasto tulisi puhdistaa, jotta meillä olisi helpompi hengittää. Nykypäivän päättäjät ovat ylihuomisen vanhuksia, vaikka he eivät vielä ole tajunneet sitä.

Kuinka ylpeitä me olemmekaan neuvolajärjestelmästämme, joka on tehokkuudessaan ja kattavuudessaan maailman hienoimpia! Kuinka tarmokkaasti pyrimme kasvattamaan nuorisomme, jotta jokainen saisin koulutusta omien kykyjensä ja lahjojensa mukaan! Työelämässä mukana olevat pääsevät hyvin usein osalliseksi hienosta työterveyshuollosta (kokemusta on). Kyllä, kyllä me Suomessa osaamme ja panostamme, kunnes… Niin, kunnes vanhuus koittaa.

Tässä kohtaa Suomi lyö hanskat tiskiin. Tämä valtava, yhteiskunnalle hyödytön ihmismassa täytyy jotenkin hoitaa kunniallisesti (ainakin ulkoa päin katsottuna) hautaan saakka. Tässä ei ole onnistuttu, sillä kunniallisuus on kaukana maamme pakkohoivapaikoista.

Vanhukset ovat ihmisiä, tuntevia yksilöitä, he ovat kiinnostuneita monenlaisista asioista, he haluavat tehdä ja oppia, he haluavat keskustella, nauraa, laulaa, viihtyä ja auttaa. Auttaa? Niin, he voivat auttaa meitä ymmärtämään elämää, he pystyvät tarjoamaan pidemmän aikavälin näkökulman asioihin. Meidän tulee antaa heille siihen tilaisuus. Me tarvitsemme ilmastonmuutoksen!