"En haluaisi elää kovin vanhaksi"

Lauantai 19.6.2021 - Pirkko Jurvelin

”En halua elää kovin vanhaksi”

Tapasin juhlissa ystäväni, jonka olen tuntenut lapsuudesta saakka. Kohtaamme harvakseltaan, ja silloin on aina mukava muistella menneitä ja päivittää nykytilanne. Kyselin ystäväni äidin vointia. Tämä, yli 90-vuotias vireä vanhus, asuu palvelutalossa. Ei hän kyllä kaipaa muuta palvelua kuin valmiin ruuan, sillä muutoin lapset huolehtivat äidistään. Onneksi heitä on useampi, ja jokaisella on oma vastuuviikkonsa. Se tarkoittaa sitä, että vuorossa oleva käy tapaamassa viikon aikana äitiä, huolehtii kauppa-asiat, siivoukset ja kaiken muun tarpeellisen.

”Minä en haluaisi elää niin vanhaksi kuin äiti on”, huokaisi ystäväni. Minulle tuli mieleen, että olimme puhuneet tästä aiheesta joskus aikaisemminkin. ” Meillä ei ole lapsia, jotka huolehtisivat meistä.”

”Mutta huolehtiihan yhteiskunta”, minä yritin.

”No niinhän se on, sitähän minä pelkään.”

Mieleeni tuli useampi tuttava, joka on muuttanut Etelä-Suomeen, kauas entisestä asuinpaikkakunnastaan, jossa on tehnyt työelämänsä, ja jossa on hyviä ystäviä. Jokaisen syy muuttoon on ollut se, että he ovat halunneet päästä asumaan lähemmäksi omaa siskoaan tai veljeään, lapsuudenperhettään. Tunnen myös todella monta vanhenevaa pariskuntaa, jotka ovat muuttaneet pois paikkakunnalta, jossa ovat asuneet vuosikymmeniä. Syynä on aina ollut halu päästä asumaan lähemmäksi lasten perheitä.

Perhe on meille läheinen, rakas, turvallinen, se, johon voimme luottaa, jos elämässä tulee vaikeuksia. Vaikka ihmisellä olisi ystäviä, heiltä on ehkä vaikeampi pyytää apua, kun sitä tarvitsee. On luonnollista, että oman perheen jäsen tai vaikka oma lapsi auttaa ja huolehtii.

Suomalainen yhteiskunta toimii monessa suhteessa hyvin. Tuskin kukaan meistä joutuisi näkemään nälkää tai olemaan asunnoton, jos joutuisimme vaikeaan tilanteeseen. Yhteiskunta ei kuitenkaan ole sama asia kuin lähiomainen. En osaa sanoa, onko entisaikainen agraariyhteiskuntaan liittyvä malli hyvä: vanhus asui kotonaan kuolemaansa saakka. Näin kauempaa katsoen tuollainen tilanne vaikuttaa ihanteelliselta, mutta siinäkin on varmaan monta puolta. Kuka huolehtii ja välittää, kuka jaksaa ja joutaa?

Hyvin monissa kulttuureissa ei tulisi kuuloonkaan, että oma lähiomainen, vanhus, laitettaisiin laitokseen. Sehän olisi ihan häpeällistä. Kun miettii idän kulttuureita tai katsoo vähän lähemmäksi Etelä-Euroopan maita, on asenne vanhuksiin näissä maissa hyvin erilainen kuin täällä meillä. Pari kesää sitten Montenegrossa paikallinen miespuolinen opas kertoi, kuinka hänen mummonsa kiersi perheestä toiseen hoidettavana ja viihdytettävänä. Hän muisteli, kuinka oli lapsena ja nuorena aina innolla odottanut mummonsa tuloa ja pitkäaikaista vierailua.

Suomessa tarvitaan ilmastonmuutosta. Tämä tympeä, ylenkatsova, vanhuksia vähättelevä ilmasto tulisi puhdistaa, jotta meillä olisi helpompi hengittää. Nykypäivän päättäjät ovat ylihuomisen vanhuksia, vaikka he eivät vielä ole tajunneet sitä.

Kuinka ylpeitä me olemmekaan neuvolajärjestelmästämme, joka on tehokkuudessaan ja kattavuudessaan maailman hienoimpia! Kuinka tarmokkaasti pyrimme kasvattamaan nuorisomme, jotta jokainen saisin koulutusta omien kykyjensä ja lahjojensa mukaan! Työelämässä mukana olevat pääsevät hyvin usein osalliseksi hienosta työterveyshuollosta (kokemusta on). Kyllä, kyllä me Suomessa osaamme ja panostamme, kunnes… Niin, kunnes vanhuus koittaa.

Tässä kohtaa Suomi lyö hanskat tiskiin. Tämä valtava, yhteiskunnalle hyödytön ihmismassa täytyy jotenkin hoitaa kunniallisesti (ainakin ulkoa päin katsottuna) hautaan saakka. Tässä ei ole onnistuttu, sillä kunniallisuus on kaukana maamme pakkohoivapaikoista.

Vanhukset ovat ihmisiä, tuntevia yksilöitä, he ovat kiinnostuneita monenlaisista asioista, he haluavat tehdä ja oppia, he haluavat keskustella, nauraa, laulaa, viihtyä ja auttaa. Auttaa? Niin, he voivat auttaa meitä ymmärtämään elämää, he pystyvät tarjoamaan pidemmän aikavälin näkökulman asioihin. Meidän tulee antaa heille siihen tilaisuus. Me tarvitsemme ilmastonmuutoksen!

Muistisairaan rakkaus

Lauantai 14.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Muistisairaan rakkaus

Minulla on hyvin rakas ja läheinen ystävä. Hän on ollut tukenani monissa asioissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänelle saatoin soittaa, jos jokin asia ahdisti, ja yhdessä pystyimme keskustelemaan asioista, joita muille emme voineet kertoa. Tämän ystävän olemus on aina ollut lämmin ja rakastava.

Muutama vuosi sitten ystävälläni - olkoon hän tässä vaikka Aino - todettiin Alzheimerin tauti. Lääkitys hidasti sairauden etenemistä, mutta kolmen vuoden kuluttua läheisten oli pakko myöntää, että jokin hoivalaitos oli ainoa mahdollinen asumismuoto hänelle. Kotona oli yliväsynyt, Ainoa vanhempi aviomies, jolle ympärivuorokautinen sairaan hoitaminen oli jo liian rankkaa. Onneksi miellyttävä (yksityinen) hoivapaikka löytyi läheltä kotoa, ja Ainon mies sekä lapset pääsevät usein kyläilemään läheisensä luona. Myös minulle tuo paikka on lähellä, ja olenkin käynyt tapaamassa ystävääni viikoittain.

Aino oli ollut ahdistunut ja surullinen, sillä hänen oli vaikea sopeutua uuteen asumismuotoon. Uudet ja vanhat asiat menivät sekaisin, ja se lisäsi epävarmuutta ja huolta. Hän tunsi kuitenkin minut, halasimme tullen ja mennen, ja koska meillä on jo pitkä yhteinen historia, ymmärrän, mistä hän milloinkin puhuu, vaikka sanoja puuttuu, ja vuosikymmenet hyppivät mielessä polkkaa. Viimeksi käydessäni tapasin Ainon päiväkahvilla. Istahdin hänen seuraansa, ja hän rupesi vieraanvaraiseen tyyliinsä touhuamaan minulle kahvia ja voileipää, mutta luovutti, kun vakuutin jo juoneeni päiväkahvin. Ystäväni oli nyt hyvällä tuulella ja iloinen, mikä tuntui minusta ihanalta. Löytyihän siihen asiaan selityskin: uusi ihastus! Aino osoitti minulle miehen, joka istui toisessa huoneessa, kertoi tästä monenlaisia asioita ja erityisesti sen, että mies tahtoi seurustella hänen kanssaan. Ainolla oli kuitenkin esteensä, vaikka hän olikin selvästi innoissaan.

-Mitä sanoo äiti (joka on kuollut jo kauan, kauan sitten)?

-Mitä sanovat aikuiset lapset? Eivät varmaankaan pidä koko jutusta.

- Mitä sanoo oma aviomies? Tulihan se sieltä! Olinkin jo miettinyt, että onko aviomies hautautunut kokonaan jonnekin epämääräisten muistojen kasaan.

Pohdimme asiaa yhdessä. Minä ehdotin lopuksi, että Aino seuraisi tilannetta kaikessa rauhassa, eihän nyt ollut kiirettä mihinkään. Katsottaisiin, miten asiat etenevät, mitään vastauksia ei vielä tässä vaiheessa ollut tarpeellista antaa. - Vierailun kohokohta oli se, kun Aino tahtoi esitellä minut ihastukselleen. ”No, tässä tämä nyt on.” Niinpä oli. Mies tuntui olevan hyvin kartalla, jutteli lupsakasti, mutta mikäli minun havaintoni pitivät paikkansa, hän ei tiennyt olevansa rakastunut Ainoon. Helpotus sekin - vai onko? - Juttelin näistä kuvioista ystäväni kanssa, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Mies pärjää hyvin kotona, ulkoilee ja hoitaa kotiaskareita.

- Jos kuitenkin jossain vaiheessa tilanne on se, että mieheni on laitoksessa ja ihastuu siellä johonkin asukkaaseen, niin en minä siitä pahastuisi. Ajattelisin, että onpa hyvä, kun hänen elämässään on iloa ja jotakin, mitä odotella.

Olin hyvällä mielellä, kun palasin Ainon luota. Ulkona oli jo pimeä joulukuun iltapäivä, räntää roiski pitkin kasvoja, mutta minua hymyilytti. Aino oli pitkästä aikaa tyytyväinen ja iloinen, hän oli sama lämmin, empaattinen ystävä kuin ennenkin. Huoli ja murhe olivat hävinneet hänen elämästään, ja se oli helpottavaa huomata. Jos ihastuminen auttaa häntä viihtymään ja olemaan tyytyväinen, niin sehän on ihana asia. Onhan muistisairaallakin oikeus rakastaa.

Kirjailija Alice Munro on novellikokoelmassaan ”Viha, ystävyys ja rakkaus” käsitellyt myös muistisairautta. Kertomuksessa ”Karhu tuli vuorten takaa” tilanne on samantyyppinen kuin Ainon elämässä. Muistisairas vaimo ihastuu hoivakodissa toiseen asukkaaseen, ja naisen aviomies joutuu pohtimaan tilannetta päätyen hyväksymään asian. Munro kirjoittaa paljon omasta ja lähipiirin kokemuksista, joten on helppo uskoa, että hän on kohdannut elämässään kuvatun tapaisia tilanteita. Rakkaus ei tarvitse muistia.