Hyvä lapsuus ja ruutuaikaPerjantai 23.6.2023 - Pirkko Jurvelin Hyvä lapsuus ja ruutuaika Valitsin facebookin juhannuskuviksi kaksi rantakuvaa. Vanhemmassa otoksessa istun noin neljän vuoden ikäisenä Tornion Pikisaaren uimarannalla rantavedessä. Ilmeisesti vesi oli hiukan kylmää, sillä ilmeeni ei ole auvoinen, mutta parasta oli kyllä se, että isä vei meidät lapset tuonne pulikoimaan. Myöhemmin juoksimme sinne omin nokkinemme vain hiukan vanhemman kaverimme kanssa, ja mukavaa oli! Tuoreemmassa kuvassa kahlailen juuri samassa paikassa. Kuva on värillinen, ilme tyytyväinen – olenhan päässyt käymään lapsuuteni maisemissa Torniossa -, ja tässä kuvassa minulla on myös huomattavasti enemmän vaatteita ylläni kuin tuossa vanhemmassa. Kuvien ottamisen välillä ei ole kulunut ihan seitsemääkymmentä vuotta. Apua, seitsemänkymmentä! Voiko se olla totta? Ihanaa, kun se on totta, sillä se todistaa, että olen saanut elää jo pitkän elämän. Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus, se kai on tullut ilmi jo useimmissa kirjoituksissani. Mitkä palaset ovat sitten muodostaneet tuon tasapainoisen lapsuuden? Hyvä perhe, luottamukselliset siteet vanhempiin, koulunkäynnin sujuvuus, kaverit, kivat harrastukset, ulkoilu, liikkuminen, kaikenlainen tekeminen ja välillä lukeminen. Peruspalikat olivat siis aika lailla yksinkertaiset, ei mitään ihmeellisiä juttuja, ei paljon rahaa tai ökyilyä, ihan sellaista tavallista, ja juuri tuo tavallisuus on ollut hyvä pohja, josta on voinut ponnistaa. Tänä päivänä (22.6.23) ilmestyneessä HS VIIKKO – julkaisussa oli yleisönosastossa kirjoitus, joka sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, mikä on tärkeää lapselle – ja tietysti myös aikuiselle. Olin juuri tullut Torniosta ja täynnä onnellinen lapsuus -tunnetta, kun istuin juomaan teetä ja lukemaan kyseistä julkaisua. Lehdessä oli paljon asiaa, mutta yleisönosaston kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Liiallisesta ruutuajasta on tutkitusti haittaa lapselle” (Päivi Ruokoniemi, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri, osastolääkäri Hus lastenpsykiatria) kolahti erityisesti ruusuisiin tunnelmiini. Ruokoniemi vastasi kirjoituksessaan toimittaja Panu Janssonin aiemmin julkaistuun tekstiin. Jansson oli kertonut lastensa digipelikokemuksista ja kehunut niiden lisäävän sorminäppäryyttä sekä tuottavan monenlaisia muita uusia taitoja. Janssonin mielestä lasten tuli saada harjoitella digitaitoja ilman tarkkoja ruutuaikoja, koska digimaailmassa vietettävä aika ”tulisi kuitenkin todennäköisesti lisääntymään.” Ruokoniemen vastaus sisälsi sellaista faktaa, että minua ihan hirvitti. Alle kaksivuotiasta ei tulisi altistaa ollenkaan ruudun vaikutuksille, ja alle kouluikäisten ruutuaikaa tulisi rajoittaa tuntiin päivässä. Ja siis miksi? Ruudun äärellä vietetty aika on luonnollisesti pois muusta taitoharjoittelusta, ja ”liiallisena se altistaa lapsen ainakin adhd -oireille, masennukselle, ahdistukselle ja käytöshäiriöille.” Myös Maailman terveysjärjestö (WHO) on nyt ensimmäistä kertaa sisältänyt tautiluokituksiinsa diagnostiset kriteerit digipeliriippuvuudelle. Eli suomeksi sanottuna hauskasta ajanvietosta voi pahimmillaan muodostua vakava sairaus. Kukapa vanhempi ei haluaisi suojella lastaan kyseiseltä sairaudelta? Varmasti jokainen, ja kun se ennalta ehkäisy on vielä niin helppoa: Lasten ruutuaikaa tulee säännöstellä ja tarjota sen tilalle yhteistä tekemistä ja olemista vanhempien ja kavereiden kanssa. Minä olen vilpittömän iloinen siitä, ettei minun lapsuudessani ja nuoruudessani ollut vielä digipelejä, älypuhelimia, ei edes tietokoneita. Oli se ihanaa aikaa! Sen sijaan oli tekemistä, harrastuksia ja kavereita sekä nyt ihania yhteisiä muistoja. |
Avainsanat: lapsi, digilaitteet, |