Edessä ihana tulevaisuus

Keskiviikko 27.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Edessä ihana tulevaisuus

Tyttären perhe oli kyläilemässä. Perheen vanhin lapsi, 7- vuotias Nooa, varmisti heti ovella, että tarjoaahan mummo herkkuja, ja saatuaan myöntävän vastauksen hän juoksi pitkän eteisen perimmäiseen huoneeseen. Se huone tunnetaan nimellä ”leikkihuone”, koska siellä kaapit tursuavat kaikenlaisia leluja, joita mummo ei enää jaksa pitää järjestyksessä. Turha vaiva, sillä seuraavat leikkijät penkovat tavarat alas hyllyistä ja nakkelevat myöhemmin takaisin kaappiin. Hyvin leikit sujuvat, mitäpä tuota nipottamaan jostain järjestyksestä.

Nooa rakenteli legoilla, kunnes oli aika siirtyä ”herkkupöytään”. Kaikki maistui hyvältä, mutta äidiltä piti kuitenkin kysyä lupa, josko vielä saisi ottaa jotakin lisää.

Perheen pienimmät alkoivat jo väsyä, ja kun heitä oltiin pukemassa, pääsin juttelemaan Nooan kanssa kaikessa rauhassa. Pojan äiti yritti tulla hakemaan häntä jo laittamaan ulkovaatteet päälle, mutta tämä vastasi, että hän juttelee mummeliinin kanssa nyt kaikessa rauhassa.

Minulle selvisi monta asiaa. Kysyin, mitä tämä 7- vuotias alkaa sitten tulevaisuudessa tehdä töikseen. Vastaus oli selvä ja nopea: Hänestä tulee opettaja ja kalastaja (kuten isäkin on). Ilahduin kovasti tuosta opettaja- suunnitelmasta ja laskeskelin, että Nooa saattaa olla joskus tulevaisuudessa jo viidennen polven opettaja tässä meidän sukuhaarassa, olisihan se hienoa! Minä sanoinkin, että hänestä tulisi varmasti hyvä opettaja, poika kun on niin ystävällinen, huomaavainen pienempää siskoaan ja veljeään kohtaan – ja teräväpäinen. Ihana tulevaisuudensuunnitelma! Tässä vaiheessa en edes halua ajatella sitä, millaiseksi koulumaailma (=yhteiskunta) on nyt ja sitten joskus mennyt. Ei, ei, kaikki kääntyy parhain päin!

1- luokkalaisen pikkupojan mielestä kaikki muu oli koulussa kivaa paitsi musa ja enkku. Huomasin kuitenkin, että lapsi oli ehtinyt oppia englanninkielisiä sanoja ja sanontoja vaikka kuinka paljon jo muutamassa kuukaudessa. Hienoa, kun kielikylpy aloitetaan niin varhain! Musaa en kommentoinut ollenkaan, eiväthän kaikki kouluaineet voi olla yhtä kivoja, kunhan nyt jotakin innostavaa löytyy. Ja kuinka kaveripiiri onkaan kasvanut syksyn mittaan!

Lopulta Nooa ilmoitti, että hän muuttaa meille asumaan. Minä ilahduin kovasti ja sanoin, että yksi huone on ihan sitä varten (siellä on yksi lapsenlapsi jo talostellut aikoinaan puolentoista vuoden ajan). Tuumasin kuitenkin, että hänen on käveltävä yksin kouluun, mutta koulu on onneksi lähellä, ja mummo voi saattaa ensimmäisinä aamuina.

Siinä vaiheessa pojan äiti tuli jo hoputtamaan kotiin lähtöä, eikä ilahtunut ollenkaan muuttosuunnitelmista. Poika tuumasi siihen, että ainakin hän voisi tulla yökylään. Se jäi harkittavaksi.

Olen nyt mietiskellyt muutaman päivän pienen, tyytyväisen pojan maailmaa. Kuinka paljon kaikkea hyvää onkaan edessäpäin. Elämä täyttyy suunnitelmista, toiveista ja unelmista, ja ne kaikki ovat myönteisiä, ja huolet ovat niin pieniä vielä tässä vaiheessa, että niihinkin ratkaisu löytyy isän tai äidin luota.

Kyllä, minunkin – ja sinun – elämä on ollut joskus tuollaista, iloista, ei turhia murehtimisia, ja se johtui varmasti suurelta osin siitä, että lapselle tulevaisuus tarkoittaa seuraavaa tuntia, huomista, ehkä ensi viikkoa. Ei täydy ajatella kuukausien, jopa vuosien päähän, surra sitä, millainen maailma meillä on sitten edessämme, onko elämässämme enää mitään syytä iloon, tyytyväisyyteen, jopa nauruun.

Aikuistuminen ja vanheneminen on rankkaa, jos ja kun kaikesta pitää huolehtia etukäteen, kun mitään ei voi jättää huomioimatta, varalta murehtimatta.

Rooman keisari Marcus Aurelius eli ja hallitsi vuosina 121-180 j.Kr. Kerrotaan, että hän oli viisas, vahva ja jalo aikana, jota hallitsivat rutto ja sodat. ”Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät”, oli tämä keisari sanonut aikoinaan. Syvä viisaus, jota kannattaa pohtia.

Hyvä lapsuus ja ruutuaika

Perjantai 23.6.2023 - Pirkko Jurvelin

Hyvä lapsuus ja ruutuaika

Valitsin facebookin juhannuskuviksi kaksi rantakuvaa. Vanhemmassa otoksessa istun noin neljän vuoden ikäisenä Tornion Pikisaaren uimarannalla rantavedessä. Ilmeisesti vesi oli hiukan kylmää, sillä ilmeeni ei ole auvoinen, mutta parasta oli kyllä se, että isä vei meidät lapset tuonne pulikoimaan. Myöhemmin juoksimme sinne omin nokkinemme vain hiukan vanhemman kaverimme kanssa, ja mukavaa oli!

Tuoreemmassa kuvassa kahlailen juuri samassa paikassa. Kuva on värillinen, ilme tyytyväinen – olenhan päässyt käymään lapsuuteni maisemissa Torniossa -, ja tässä kuvassa minulla on myös huomattavasti enemmän vaatteita ylläni kuin tuossa vanhemmassa. Kuvien ottamisen välillä ei ole kulunut ihan seitsemääkymmentä vuotta. Apua, seitsemänkymmentä! Voiko se olla totta? Ihanaa, kun se on totta, sillä se todistaa, että olen saanut elää jo pitkän elämän.

Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus, se kai on tullut ilmi jo useimmissa kirjoituksissani. Mitkä palaset ovat sitten muodostaneet tuon tasapainoisen lapsuuden? Hyvä perhe, luottamukselliset siteet vanhempiin, koulunkäynnin sujuvuus, kaverit, kivat harrastukset, ulkoilu, liikkuminen, kaikenlainen tekeminen ja välillä lukeminen. Peruspalikat olivat siis aika lailla yksinkertaiset, ei mitään ihmeellisiä juttuja, ei paljon rahaa tai ökyilyä, ihan sellaista tavallista, ja juuri tuo tavallisuus on ollut hyvä pohja, josta on voinut ponnistaa.

Tänä päivänä (22.6.23) ilmestyneessä HS VIIKKO – julkaisussa oli yleisönosastossa kirjoitus, joka sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, mikä on tärkeää lapselle – ja tietysti myös aikuiselle. Olin juuri tullut Torniosta ja täynnä onnellinen lapsuus -tunnetta, kun istuin juomaan teetä ja lukemaan kyseistä julkaisua. Lehdessä oli paljon asiaa, mutta yleisönosaston kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Liiallisesta ruutuajasta on tutkitusti haittaa lapselle” (Päivi Ruokoniemi, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri, osastolääkäri Hus lastenpsykiatria) kolahti erityisesti ruusuisiin tunnelmiini. Ruokoniemi vastasi kirjoituksessaan toimittaja Panu Janssonin aiemmin julkaistuun tekstiin. Jansson oli kertonut lastensa digipelikokemuksista ja kehunut niiden lisäävän sorminäppäryyttä sekä tuottavan monenlaisia muita uusia taitoja. Janssonin mielestä lasten tuli saada harjoitella digitaitoja ilman tarkkoja ruutuaikoja, koska digimaailmassa vietettävä aika ”tulisi kuitenkin todennäköisesti lisääntymään.”

Ruokoniemen vastaus sisälsi sellaista faktaa, että minua ihan hirvitti. Alle kaksivuotiasta ei tulisi altistaa ollenkaan ruudun vaikutuksille, ja alle kouluikäisten ruutuaikaa tulisi rajoittaa tuntiin päivässä. Ja siis miksi? Ruudun äärellä vietetty aika on luonnollisesti pois muusta taitoharjoittelusta, ja ”liiallisena se altistaa lapsen ainakin adhd -oireille, masennukselle, ahdistukselle ja käytöshäiriöille.” Myös Maailman terveysjärjestö (WHO) on nyt ensimmäistä kertaa sisältänyt tautiluokituksiinsa diagnostiset kriteerit digipeliriippuvuudelle. Eli suomeksi sanottuna hauskasta ajanvietosta voi pahimmillaan muodostua vakava sairaus.

Kukapa vanhempi ei haluaisi suojella lastaan kyseiseltä sairaudelta? Varmasti jokainen, ja kun se ennalta ehkäisy on vielä niin helppoa: Lasten ruutuaikaa tulee säännöstellä ja tarjota sen tilalle yhteistä tekemistä ja olemista vanhempien ja kavereiden kanssa.

Minä olen vilpittömän iloinen siitä, ettei minun lapsuudessani ja nuoruudessani ollut vielä digipelejä, älypuhelimia, ei edes tietokoneita. Oli se ihanaa aikaa! Sen sijaan oli tekemistä, harrastuksia ja kavereita sekä nyt ihania yhteisiä muistoja.