Pitääkö elämästä nauttia?

Pitääkö elämästä nauttia?

”Ihanaa, nyt nautitaan”, huokaisi ystäväni, kun istuimme vierekkäin lentokoneessa ja kuulimme, kuinka koneen moottori käynnistyi ja aloimme rullata hiljalleen kohti kiitorataa. Matkamme oli alussa, kauan odotettu loma edessäpäin.

”Voi, että, minä nautin nyt elämästä”, totesi tuttavani minulle. Olin esittänyt hänelle osanottoni puolison kuoleman vuoksi, ja minun täytyi yrittää pitää kasvoni peruslukemilla kuultuani yllättävän toteamuksen. Toki tiesin, että avioliitto vaikean puolison kanssa oli ollut haastavaa, ja viimeinen vuosi puolison sairastuttua todella rankka. Ja kuitenkin vastaus yllätti minut rehellisyydellään.

Me täällä Euroopassa hyvinvointikulttuurin keskellä elävät etsimme ja löydämme monenlaisia tapoja nauttia elämästä. Jollekin se on mielenkiintoinen työ, jonka lisäksi tulevat mahdollisesti mukavat työkaverit, jollekin toiselle se on oma, rakas perhe ja ehkä lemmikki, joku nauttii erilaisista harrastuksista, menemisistä, konserteista, taiteesta, luonnosta, ystävistä, hyvästä ruuasta ja kirjoista, mielenkiintoisista tai hauskoista ohjelmista, uusien asioiden oppimisesta… Oikeastaan meidän hyvinvointimaailmamme on täynnä asioita, joista voimme nauttia.

Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hyvin, hyvin usein elämässämme on asioita, joista emme pidä, ja jotka vaikeuttavat arjen menoa. On asioita, joita suorastaan vihaamme, inhoamme ja pelkäämme, ja joiden kanssa emme haluaisi olla missään tekemisissä, mutta joita emme voi kuitenkaan väistää. Ne kulkevat mukanamme, aiheuttavat surua ja murhetta, saavat arjen tuntumaan vaikealta ja turhalta ja koko elämän raskaalta, joskus jopa merkityksettömältä. Ja kuitenkin meidän on jatkettava elämäämme.

Kenenkään ei ole pakko olla iloinen tai onnellinen. Ei elämästä tarvitse nauttia täysillä joka hetki – ja harva niin tekeekään, sillä suuri osa elämästämme on sitä perusarkea. Toki perusarki voi olla todella hyvää ja tehdä iloiseksi ja tyytyväiseksi, siis onnelliseksi, sekin riippuu monesta seikasta. Tämä yhteiskunta, jonka keskellä elämme, aiheuttaa onnellisuus- ja hyvinvointipaineita. Totuushan on kuitenkin se, että elämään kuuluu myös surua, väsymystä, kyllästyneisyyttä, pelkoa.

Elämä ei ole suoritus, vaikka siltä joskus tuntuu, jos ja kun lukee tai kuulee jonkun henkilön mielenkiintoisesta, vaihtelevasta ja rikkaasta elämästä.

Elämästä nauttiminen on ihmiskunnan historiaa ajatellen kuitenkin aika nuori käsite. Tuskinpa luolamies tuhlasi aikaansa mokomien ajatusten pyörittelyyn, sillä hänen suurin tarpeensa oli pysyä hengissä. Elossa selviytyminen onkin ollut kautta ihmiskunnan historian tavallisen kansanosan tärkein tavoite, sillä se eliitti, joilla on ollut varaa ja mahdollisuuksia toteuttaa omia mielihalujaan ja pyrkimyksiään, on ollut vähälukuinen. Kaikki muut – suuri enemmistö – on keskittynyt selviytymään hengissä.

Antiikin Kreikassa Epikuros opetti, että hyvä elämä perustuu kohtuulliseen nautintoon, ystävyyteen, mielenrauhaan ja pelkojen vähentämiseen. Hänen mukaansa suuri nautinto ei siis ollut jatkuva juhliminen, vaan rauhallinen ja tasapainoinen elämä. Toinen antiikin suuntaus, stoalaisuus, jota edustivat esimerkiksi Seneca ja Marcus Aurelius, korosti, että onnellisuus syntyy hyveellisestä elämästä ja siitä, että hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Nykyinen onnellisuustutkimus osoittaa, että pitkäaikaista hyvinvointia tuovat erityisesti läheiset ihmissuhteet, elämän merkityksellisyyden kokeminen, terveys ja liikunta, kiitollisuus sekä tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön.

Lähdin viikonlopuksi Turkuun ryhmä/opintomatkalle. Kun istahdin linja-autossa omalle penkilleni (kyllä, jokaiselle oli kaksi paikkaa, ylellistä!), en kauhistellut edessä olevaa pitkää matkaa, vaan iloitsin tulevasta reissusta niin, että hymyilin itsekseni. Tässä minä vain istun, mitään ei tarvitse tehdä, ruokataukoja on monta, voin katsella maisemia ihan kaikessa rauhassa tai laittaa äänikirjan kuulumaan. Että minä nautin!