Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.