Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?