Älä kumarra liian syvään

Perjantai 6.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Älä kumarra liian syvään

Olin aamukymmeneltä ensimmäisten asiakkaiden joukossa, kun suuren tavaratalon ovet aukenivat Kiotossa. Siisteihin virka-asuihin sonnustautuneet työntekijät reunustivat pitkiä käytäviä, ja kun tulin kohdalle, he kumarsivat kuin linkkuveitset, hymyilivät ja toivottivat hyvää päivää. Teki mieleni kurkistaa taakseni ja katsoa, kuka kingi sieltä tulee, kun tällainen pokkurointi on menossa, mutta sitten muistin oppaan puheet: asiakas on kingi. Niinpä jatkoin tyynen rauhallisesti kävelyäni, hymyilin maltillisesti, enkä kumarrellut puoleen enkä toiseen. Mielessäni oli Annika-oppaan tarina siitä, kuinka hän oli alkuvuosina kaupassa kumartanut kauniisti saatuaan ostospussinsa. Siitähän ei seurannut mitään hyvää, vaan myyjän oli pitänyt tehdä astetta syvempi kumarrus ja nauraa vielä enemmän, ja Annika… Se on loputon suo. Maltti on siis valttia tässäkin.

Tavarataloissa on paljon tavaraa, sekä täällä Suomessa että Japanissa. Meillä se vain on halvempaa, mutta toisaalta japanilaisessa tavarataivaassa saa palvelua, sillä myyjiä/asiakaspalvelijoita on todella paljon. Taisinkin jo mainita joskus aikaisemmin siitä, että maan asukkaista on vain 3 % työttöminä, eikä työvoiman palkkaamisessa pihistellä. Toisaalta ihmiset ovat valmiita vastaanottamaan lähes millaista työtä tahansa, sillä töissä käyminen on kunnia-asia, eikä työttömyys kannata missään mielessä. Palvelua kaupoissa siis sai, mutta lähes ainoastaan japaniksi. Jäin tosissani miettimään tätä asiaa, kun opas pudotteli lukujaan: 99 % nuorista käy lukion ja 75 % yliopiston. Opettaja-ihminen sisälläni rupesi kyseenalaistamaan jotakin. Jos nämä luvut pitivät paikkansa (täytynee uskoa), niin oliko opetuksen taso niin huono tai metodit niin onnettomat, että koululaiset eivät opi monivuotisesta tankkauksesta huolimatta? Opas myönsi, että opetusmetodit ovat vanhanaikaisia, lähinnä sellaista ulkoa opettelua kuten meilläkin aikoinaan. Selvä, hatara selitys hyväksyttäköön, mutta eräs toinen juttu pyöri vielä mielessäni: Miten ihmeessä nuorista 99 % eli lähes kaikki pystyvät selviytymään lukion oppimääristä? Missä ovat ne henkilöt, joilla on oppimisvaikeuksia, luki-häiriöitä, ongelmia käytöksessä jne? Pitänee yrittää päästä juttusille Japanin opetusministerin kanssa, sillä noita lukuja en kyllä purematta niele. - Noista tavarataloista vielä muuan asia, joka jäi mieleeni: Eräässä sellaisessa näin, kuinka ennustaja katsoi asiakkaan tulevaisuutta tarot-korttien avulla. Mielenkiintoinen juttu. Tuostakin olisi voinut ottaa lähemmin selvää, mutta kaikkea ei ehdi.

Sääntö-Japani on aivan toista kuin Sääntö-Suomi. Japanissa ohjeistetaan lähes kaikki, ja tavoitteena tuntuu olevan hyvä käyttäytyminen ja asioiden sujuvuus. Täytyy myöntää, että Tokion kokoisessa (37 miljoonaa asukasta) liikenne ja kauppa kuten myös lääkärissä käynti sujuu sutjakasti. – Pitää jonkun verran tuosta lääkäri-jutusta kertoa, koska eräs seurueemme jäsen joutui käymään lääkärissä hankalien vatsaoireiden vuoksi. Japanissa ei ole terveyskeskuksia, vaan jokainen maksaa kuukausittain pakollisen terveydenhoitomaksun. Tämä takaa sen, että lääkäriin pääsee helposti ja nopeasti. Tämä toimi myös turistin kohdalla, joka kävi spesialistin vastaanotolla, ultrattiin, diagnosoitiin ja määrättiin lääkkeet. Koko käynti maksoi 120 e eli saman verran kuin meillä yksityislääkärin vastaanotto, lääkkeille tuli hintaa 30 e. Joustavaa, nopeaa, tehokasta. - Mutta takaisin sääntöihin. Minä pidän säännöistä, vaikka toisinaan tuntui, että japanilaiset liioittelevat. Miltä kuulostaa: ”Älä kävele liukuportaissa”, älä käsittele puhelinta kävellessäsi”, ”älä syö kävellessäsi”, ”saunassa saa viipyä 12 minuuttia”, ”riisu kenkäsi, kun menet sovituskoppiin” ja lopuksi: ”käytä hotellihuoneessa ja käytävillä eri tossuja” (huoneissa oli kahdet erilaiset, enkä aluksi tietenkään ymmärtänyt, miksi näin oli). No, ehkäpä jotkut säännöt ampuvat hiukan yli, mutta järjestys ennen kaikkea!

Minulla oli Japanin-matkani aikana usein nälkä. Tämä johtui siitä, että minulla on keliakia, eikä lomamaassani asiaa tunneta juuri ollenkaan. Kuulin, etteivät japanilaiset sairasta keliakiaa (en usko väitettä, vaan luulen, ettei siellä ole vielä alettu diagnosoida sairautta), mutta laktoosi-intoleranssi on heille omakohtaisesti hyvin tuttu. Vaikka minulla oli apunani google-kääntäjä sekä mukanani pari pakettia leipää ja myslipatukoita, kuitenkin eräänä iltana nälkä yllätti niin, että päätin lähteä hakemaan Tokion kaduilta sopivaa ruokapaikkaa. - Tässä yhteydessä on huomautettava, että Japani on turvallinen maa. Voit mennä harhailemaan yksiksesi suurkaupungin yöhön, eikä sinun tarvitse pelätä. - Yritin lueskella ravintoloiden ikkunoissa olevia ruokalistoja, mutta risukasatekstistä en tietenkään saanut mitään selvää. Siispä astuin sisään erääseen ruokapaikkaan reippaalla asenteella ja istahdin pitkän pöydän ääreen. Heti minua vastapäätä oli seinä, koska on (kuulemma) paljon miellyttävämpää tuijottaa seinää kuin ihmisiä. Osoitin listalta riisikuppia ja kaalikuppia. Tilaus hoidettu sujuvasti. Kun annokset tulivat, tajusin, ettei siinä firmassa käytetty haarukoita – puikkoja tietenkin oli. Otin molemmat puikot oikeaan käteeni ja yritin onkia niillä riisiä. Ei onnistunut, ei sitten millään. Katselin välillä vieressä istuvien tekniikkaa, mutta en oppinut juuri mitään. He olivat ilmeisesti käsitelleet puikkoja siitä lähtien, kun heidät oli vieroitettu rintamaidosta. Sain minäkin kipponi tyhjäksi, mutta kyllä siihen aikaa tärväytyi.

Tämän blogin loppusanoiksi sopii käyttää japanilaista tervehdystä:” Sulkeudun suosioonne, ja ollaan toinen toisillemme mukavia.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Japani, kohteliaisuus, keliakia, säännöt