Hikikomori - kun eristäytyminen on nuoren ainoa vaihtoehto

Lauantai 12.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Hikikomori – kun eristäytyminen on nuoren ainoa mahdollisuus

Keskustelin nuoren opettajan kanssa kännyköitten liiallisesta käytöstä ja sen vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Kun puhuin eristäytymis- ja syrjäytymisvaaroista, hän kertoi minulle Japanissa vallitsevasta ilmiöstä, jolle on annettu nimeksi Hikikomori. Termillä kutsutaan niitä japanilaisia nuoria, jotka eivät halua poistua oman huoneensa ulkopuolelle. Japanilainen nuori saattaa eristäytyä huoneeseensa kuukausiksi, jopa vuosiksi, eikä hänellä ole aikomustakaan palata perheensä ja muun yhteiskunnan pariin. Hän syö ja nukkuu huoneessaan, lopettaa koulunkäynnin ja kuluttaa aikaansa virtuaalisten laitteiden parissa. Muu perhe häpeää tilannetta, vaikka yleisesti tiedetään, että maassa on Hikikomori- nuoria noin kaksi miljoonaa. Kuinka paljon raskasta, hukkaan heitettyä elämää.

Mitkä syyt ovat johtaneet Hikikomori-ilmiön syntyyn? Japanilainen yhteiskunta on suorituskeskeinen, sekä lapsilta että vanhemmilta odotetaan kurinalaista ja työhön painottuvaa elämäntapaa. Perheissä on hyvin usein vain yksi lapsi, ja vanhemmat panostavat varallisuutensa ja elämäntyyliinsä siihen, että tästä ainokaisesta tulisi hyvin menestyvä yhteiskunnan jäsen. Lapsi ja nuori ei koe menestymisen pakkoa ainoastaan perheensä taholta, vaan myös koululaitos on erittäin vaativa. Oppilailla on paljon läksyjä ja kokeita, moni osallistuu myös koulun jälkeisiin oppitunteihin, mikä merkitsee lähes minimaalista vapaa-aikaa. Joskus kouluissa järjestetään leirejä, jolloin oppilaat nukkuvat ja syövät luokkahuoneissa.

On selvää, etteivät kaikki voi tai jaksa selviytyä näin valtavan paineen alla. Kun lapsi tai nuori eristäytyy muusta maailmasta omaan huoneeseensa älylaitteidensa kanssa, hän on turvassa muun maailman vaatimuksilta. Se tuntuu varmasti aluksi helpottavalta, mutta joskus sieltä on kuitenkin tultava pois. Kerrotaan nuorista – vaikka he eivät olisikaan Hikikomoreja -, joiden täytyy ottaa rauhoittavia lääkkeitä uskaltaakseen lähteä esimerkiksi kauppaan, vieraiden ihmisten ilmoille.

Japanissa ollaan luonnollisesti huolestuneita nykytilanteesta, mutta minkäänlaista pikaparannusta on tuskin odotettavissa. Jos yhteiskunnan ja perheen mielestä tärkeintä lapsen ja nuoren elämässä on hyvä ja kunniallinen toimeentulo ja huomattava sosiaalinen asema, niin aika paljon pitää ajattelun ja arvostuksen muuttua, jotta Hikikomerit saataisiin ulos huoneistaan, tervehtymään ja pärjäämään niillä taidoilla ja ominaisuuksilla, joita heillä on.

Nykyinen meno Suomen kouluissa ei sekään nostata hymyä huulille. Tiedämme hyvin, että oppimistulokset ovat muutamassa vuodessa romahtaneet pohjalukemiin, käytöshäiriöitä esiintyy, ja niihin on vaikea puuttua, koska kukaan opettajista ei uskalla koskea lapseen (vaikka tämä hakkaisi kaverinsa päätä seinään), eikä sanoa mitään. Sitä paitsi kaikki tallentuu joka tapauksessa jonkun älypään kameralle. Kun vertaamme elämää Suomen ja Japanin koululaitoksissa, meidän on vaikea uskoa sitä valtavaa eroa,joka maiden väliltä löytyy. Me kauhistelemme japanilaista kuri- ja vaatimustasoa, he puolestaan häpeäisivät varmasti silmät päästään, jos joutuisivat todistamaan suomalaiskoululaisten huonoa käytöstä ja heikkoa oppimistasoa.

Älylaitteiden liiallinen ja turha käyttö on varmasti seikka, joka yhdistää kummankin maan nuorisoa. Muuta en sitten oikein keksikään. Mietin kovasti, kumman maan nuorisolla on odotettavissa parempi tulevaisuus: Japanin stressaantuneilla ylisuorittajilla vai Suomen paapotuilla alisuorittajilla? Tulevaisuus näyttää, jään seuraamaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hikikomori, Japani, yhteiskunnan vaatimukset

Älä kumarra liian syvään

Perjantai 6.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Älä kumarra liian syvään

Olin aamukymmeneltä ensimmäisten asiakkaiden joukossa, kun suuren tavaratalon ovet aukenivat Kiotossa. Siisteihin virka-asuihin sonnustautuneet työntekijät reunustivat pitkiä käytäviä, ja kun tulin kohdalle, he kumarsivat kuin linkkuveitset, hymyilivät ja toivottivat hyvää päivää. Teki mieleni kurkistaa taakseni ja katsoa, kuka kingi sieltä tulee, kun tällainen pokkurointi on menossa, mutta sitten muistin oppaan puheet: asiakas on kingi. Niinpä jatkoin tyynen rauhallisesti kävelyäni, hymyilin maltillisesti, enkä kumarrellut puoleen enkä toiseen. Mielessäni oli Annika-oppaan tarina siitä, kuinka hän oli alkuvuosina kaupassa kumartanut kauniisti saatuaan ostospussinsa. Siitähän ei seurannut mitään hyvää, vaan myyjän oli pitänyt tehdä astetta syvempi kumarrus ja nauraa vielä enemmän, ja Annika… Se on loputon suo. Maltti on siis valttia tässäkin.

Tavarataloissa on paljon tavaraa, sekä täällä Suomessa että Japanissa. Meillä se vain on halvempaa, mutta toisaalta japanilaisessa tavarataivaassa saa palvelua, sillä myyjiä/asiakaspalvelijoita on todella paljon. Taisinkin jo mainita joskus aikaisemmin siitä, että maan asukkaista on vain 3 % työttöminä, eikä työvoiman palkkaamisessa pihistellä. Toisaalta ihmiset ovat valmiita vastaanottamaan lähes millaista työtä tahansa, sillä töissä käyminen on kunnia-asia, eikä työttömyys kannata missään mielessä. Palvelua kaupoissa siis sai, mutta lähes ainoastaan japaniksi. Jäin tosissani miettimään tätä asiaa, kun opas pudotteli lukujaan: 99 % nuorista käy lukion ja 75 % yliopiston. Opettaja-ihminen sisälläni rupesi kyseenalaistamaan jotakin. Jos nämä luvut pitivät paikkansa (täytynee uskoa), niin oliko opetuksen taso niin huono tai metodit niin onnettomat, että koululaiset eivät opi monivuotisesta tankkauksesta huolimatta? Opas myönsi, että opetusmetodit ovat vanhanaikaisia, lähinnä sellaista ulkoa opettelua kuten meilläkin aikoinaan. Selvä, hatara selitys hyväksyttäköön, mutta eräs toinen juttu pyöri vielä mielessäni: Miten ihmeessä nuorista 99 % eli lähes kaikki pystyvät selviytymään lukion oppimääristä? Missä ovat ne henkilöt, joilla on oppimisvaikeuksia, luki-häiriöitä, ongelmia käytöksessä jne? Pitänee yrittää päästä juttusille Japanin opetusministerin kanssa, sillä noita lukuja en kyllä purematta niele. - Noista tavarataloista vielä muuan asia, joka jäi mieleeni: Eräässä sellaisessa näin, kuinka ennustaja katsoi asiakkaan tulevaisuutta tarot-korttien avulla. Mielenkiintoinen juttu. Tuostakin olisi voinut ottaa lähemmin selvää, mutta kaikkea ei ehdi.

Sääntö-Japani on aivan toista kuin Sääntö-Suomi. Japanissa ohjeistetaan lähes kaikki, ja tavoitteena tuntuu olevan hyvä käyttäytyminen ja asioiden sujuvuus. Täytyy myöntää, että Tokion kokoisessa (37 miljoonaa asukasta) liikenne ja kauppa kuten myös lääkärissä käynti sujuu sutjakasti. – Pitää jonkun verran tuosta lääkäri-jutusta kertoa, koska eräs seurueemme jäsen joutui käymään lääkärissä hankalien vatsaoireiden vuoksi. Japanissa ei ole terveyskeskuksia, vaan jokainen maksaa kuukausittain pakollisen terveydenhoitomaksun. Tämä takaa sen, että lääkäriin pääsee helposti ja nopeasti. Tämä toimi myös turistin kohdalla, joka kävi spesialistin vastaanotolla, ultrattiin, diagnosoitiin ja määrättiin lääkkeet. Koko käynti maksoi 120 e eli saman verran kuin meillä yksityislääkärin vastaanotto, lääkkeille tuli hintaa 30 e. Joustavaa, nopeaa, tehokasta. - Mutta takaisin sääntöihin. Minä pidän säännöistä, vaikka toisinaan tuntui, että japanilaiset liioittelevat. Miltä kuulostaa: ”Älä kävele liukuportaissa”, älä käsittele puhelinta kävellessäsi”, ”älä syö kävellessäsi”, ”saunassa saa viipyä 12 minuuttia”, ”riisu kenkäsi, kun menet sovituskoppiin” ja lopuksi: ”käytä hotellihuoneessa ja käytävillä eri tossuja” (huoneissa oli kahdet erilaiset, enkä aluksi tietenkään ymmärtänyt, miksi näin oli). No, ehkäpä jotkut säännöt ampuvat hiukan yli, mutta järjestys ennen kaikkea!

Minulla oli Japanin-matkani aikana usein nälkä. Tämä johtui siitä, että minulla on keliakia, eikä lomamaassani asiaa tunneta juuri ollenkaan. Kuulin, etteivät japanilaiset sairasta keliakiaa (en usko väitettä, vaan luulen, ettei siellä ole vielä alettu diagnosoida sairautta), mutta laktoosi-intoleranssi on heille omakohtaisesti hyvin tuttu. Vaikka minulla oli apunani google-kääntäjä sekä mukanani pari pakettia leipää ja myslipatukoita, kuitenkin eräänä iltana nälkä yllätti niin, että päätin lähteä hakemaan Tokion kaduilta sopivaa ruokapaikkaa. - Tässä yhteydessä on huomautettava, että Japani on turvallinen maa. Voit mennä harhailemaan yksiksesi suurkaupungin yöhön, eikä sinun tarvitse pelätä. - Yritin lueskella ravintoloiden ikkunoissa olevia ruokalistoja, mutta risukasatekstistä en tietenkään saanut mitään selvää. Siispä astuin sisään erääseen ruokapaikkaan reippaalla asenteella ja istahdin pitkän pöydän ääreen. Heti minua vastapäätä oli seinä, koska on (kuulemma) paljon miellyttävämpää tuijottaa seinää kuin ihmisiä. Osoitin listalta riisikuppia ja kaalikuppia. Tilaus hoidettu sujuvasti. Kun annokset tulivat, tajusin, ettei siinä firmassa käytetty haarukoita – puikkoja tietenkin oli. Otin molemmat puikot oikeaan käteeni ja yritin onkia niillä riisiä. Ei onnistunut, ei sitten millään. Katselin välillä vieressä istuvien tekniikkaa, mutta en oppinut juuri mitään. He olivat ilmeisesti käsitelleet puikkoja siitä lähtien, kun heidät oli vieroitettu rintamaidosta. Sain minäkin kipponi tyhjäksi, mutta kyllä siihen aikaa tärväytyi.

Tämän blogin loppusanoiksi sopii käyttää japanilaista tervehdystä:” Sulkeudun suosioonne, ja ollaan toinen toisillemme mukavia.”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Japani, kohteliaisuus, keliakia, säännöt

Japanilainen vessanpönttö - I love you!

Torstai 27.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Japanilainen vessanpönttö – I love you!

Kun kulkee maailmalla, niin hämmästyy, oppii ja ihastuu. Näin kävi minulle myös runsaan viikon kestävällä Japanin-reissullani. Koska maahuolintayhtiö Swissportin kuormaajat suorittivat yllättäen ja etukäteen ilmoittamatta eilen laittoman ulosmarssin Helsinki-Vantaan lentokentällä, niin minun ja satojen muiden matkalaukut ovat paikassa x ja saapuvat omistajilleen päivänä y. Laukuissani oli myös matkan aikana tekemiäni muistiinpanoja, mutta kun minulla ei niitä ole nyt käytettävissäni, niin kirjoitan reissuni unohtumattomasta, jokapäiväisestä elämyksestä: japanilaisista vessanpöntöistä. Tämä aihe ei vaadi muistiinpanoja.

Lennettyämme yön Helsingistä Nagoyaan, jatkoimme matkaa Kiotoon bussilla. Välillä piti tietysti pysähtyä pitämään kahvi- ja vessatauko. Matkustajat riensivät vessaan, mutta kopissa jokaisen vauhti hiljeni. Mitä tämä nyt on? Ok, länsimainen pönttö (vain harva joukostamme käytti itämaista kyykkyvessaa), selvä juttu. Mutta, hei, mitä ihmettä? Onnellinen hymy levisi varmasti jokaisen kasvoille, sillä oli mukava elämys istahtaa lämpimälle wc-istuimelle ja samalla alkaa tarkastella oikealla kädensijalla olevaa kummallista härpäkettä, ohjauspaneelia. Pitkässä kahvassa oli nappula nappulan vieressä, kuvasymboleita ja kaikki jutut selitetty japaniksi japanilaisilla kirjaimilla. - Jos haluatte katsoa kuvaa kyseisestä paneelista, niin sellainen löytyy facebook-sivultani: kirjailija Pirkko Jurvelin. Olen ottanut kuvan saksalaisen Alisen blogisivustolta ”Backpackers`Guide to the World”. Kuva on muuten hyvä ja selkeä, mutta paneelissa on tekstit englanniksi, enkä missään nähnyt vastaavaa matkani aikana. Eli yritys ja erehdys-tekniikkaa oli käytettävä. Istunnon lopuksi oli mietittävä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Olen aina ilmoittanut lapsilleni käyttäväni menetelmää, jonka nimi on ”painele nappeja”. Saman tekniikan otin käyttööni myös nyt, ja vettä alkoi tulla sieltä ja tuolta, ja kun sitä jatkui ja jatkui, tajusin vihdoin, että nyt oli painettava punaista nappia. Huh, asia hoidettu, ja paperiakin löytyi.

Tällä ensimmäisellä vessareissulla en huomannut vielä ottaa käyttööni ääninappia. Japanilaisten mielestä on tosi noloa, kun vessasta kuuluu – hmh – tiettyjä ääniä. Tämän asian eliminoimiseksi voi painaa ääninappia, jolloin vessasta kuuluu koko ajan tasaista kohisevaa huminaa, mikä eliminoi muut epämiellyttävät lirinät ja vastaavat. Äänen voimakkuutta voi säädellä tarpeen mukaan, ja mikäli oikein ymmärsin, myös kohinan lisäksi oli saatavissa muita tehosteita. - Mutta, hei, huomasin juuri, että Helsinki-Vantaan kentällähän vessoissa kuuluu linnunlaulu. Enpä ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että sillä on sama tehtävä kuin japanilaisen vessapaneelin ääninappulalla.

Mitä hienompi paikka, sen hienompi ja monimutkaisempi pöntön ohjauspaneeli oli. Tokion hotellimme yleisissä vessoissa istuin ponnahti auki heti, kun asiakas astui sisään omaan komeroonsa. Se oli jo liioittelua! Koska tämä wc-asia oli niin kiinnostava, googlettelin sitä tänä aamuna. Totesin, etten ollut suinkaan ainut länsimaalainen, joka oli ihastunut japanilaiseen käymälään, sillä netistä löytyi todella paljon tarinoita ja mainoksia kyseisestä aiheesta Tajusin myös, että japanilaistyyliset pöntöt ovat haluttu myyntituote Euroopassa. Maksaahan tällainen mukavuus ja luksus, mutta mikäpä kiva ei maksaisi? Päätinkin, että seuraavan vessaremontin yhteydessä meille hankitaan japanilainen pönttö (pitäisikö vierailta alkaa periä pieni sisäänpääsymaksu, kun he sitten kuitenkin meillä käydessään ramppaavat jatkuvasti vessassa). Ehdotan miehelleni tänään, että ensi kesän lattiaremontin yhteydessä ainakin yksi vessa on uusittava. Tervetuloa sitten tutustumiskäynnille - ei maksa mitään!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: japanilainen vessanpönttö, Japani