Kuka on omaishoitaja?Perjantai 9.6.2023 - Pirkko Jurvelin Kuka on omaishoitaja? Olin Brysselissä opintomatkalla muutaman päivän. Mukava joukko Oulun omaishoitajien yhdistyksen hallituksen jäseniä sekä työntekijöitä pääsi tutustumaan Belgian omaishoitojärjestelmään (tiivistettynä:se on lähes kokonaan vapaaehtoistyön varassa) sekä EU-parlamenttiin, jossa Sirpa Pietikäinen tarjosi meille lounaan ja puhui kanssamme painavaa asiaa omaishoitajuudesta. Pietikäisellä on omakohtaisia kokemuksia asiasta vuosien ajalta, sillä hän on toiminut vanhempiensa omaishoitajana. Kuka on omaishoitaja? En ollut kuullut koko asiasta puhumattakaan järjestäytyneestä organisaatiosta, ennen kuin mieheni sairauden vuoksi tuttavani kertoi siitä minulle. Liityin Oulun yhdistykseen (liittyminen ei ole pakollista, jotta saisi apua), sain valtavasti neuvoja ja konkreettista tukea esimerkiksi erilaisten papereiden täyttämisessä, olin ihan ihmeissäni, että tällaista on olemassa. Oikeastaan olen edelleen ihmeissäni, sillä esimerkiksi juuri tuo Belgian tilanteeseen tutustuminen avasi jälleen kerran silmäni huomaamaan, kuinka hyvin – valituksista huolimatta - meidän asiamme ovat, ja kuinka takapajulla tässä suhteessa ollaan esimerkiksi Keski-Euroopassa. Kun ajatellaan omaishoitajuutta, mieleen tulee yleensä vanhempi pariskunta, jonka toinen puolisko hoitaa toista, tai tilanne, jossa vanhuksen lapsi huolehtii äidistään ja/tai isästään. Kuitenkin tämä on vain osa kokonaiskuvaa, mutta väestön ikääntymisestä, eliniän pidentymisestä ja syntyvyyden laskemisesta johtuen juuri tämä ryhmä kasvaa voimakkaasti. Mutta kuinka paljon onkaan niitä vanhempia, jotka huolehtivat kehitysvammaisesta tai muutoin sairaasta lapsestaan! Tämä joukko on valtavan suuri, ja voi vain kuvitella, miten näissä tapauksissa esimerkiksi vanhemman töissä käynti ja työllistyminen saattavat tuottaa suuria ongelmia. Rahavaikeudet taas puolestaan lisäävät arjen ja jaksamisen vaikeuksia. Pietikäinen toi eteemme uuden omaishoitajaryhmän, joka ei kyllä ollut tullut mieleeni aiemmin ja epäilenpä, ettei kovin monen muunkaan mieleen. Hän nimittäin puhui niistä nuorista, joiden vastuulla on arkiasioiden hoitaminen taloudessa, jossa vanhemmat ovat joko huumekoukussa tai alkoholisteja tai ehkä psyykeongelmien vuoksi kykenemättömiä pyörittämään arkea. Nämä omaishoitajat pysyttelevät tarkoituksella näkymättömissä, sillä kukapa nuori haluaisi kuulla jonkun nimittelevän vanhempiaan hulluiksi tai nisteiksi? Ongelma on suuri. Tilanteeseen pitäisi saada apua jo siitä syystä, ettei nuorten oma elämänsuunta menisi vinoon sen vuoksi, että vanhempien elämä on poissa raiteiltaan. Mitä näissä tilanteissa voisi tehdä? Uskon, että jonkinlaista apua löytyy kuntien sosiaalipuolelta, jos sitä haluaa hakea. Se ei kuitenkaan useinkaan ole riittävää, sillä kyllä kai meistä jokainen tietää sen, että ne lapset, jotka joutuvat elämään ilman vanhempien tukea ja hoivaa, altistuvat monenlaisille raskaille asioille. Minulle oli kyllä aikamoinen shokki tajuta, että nuori saattaa ihan tiedostamattaan olla omaishoitaja tilanteessa, johon on vaikea saada minkäänlaista muutosta. Kuinka he kestävät? Mitä he tekevät, jotta jaksaisivat? Näitä samoja kysymyksiä voi pyöritellä mielessään, kun ajattelee kenen tahansa omaishoitajan elämää. Tuttavani kertoi ystävästään, joka hoiti sairasta puolisoaan sinnikkäästi ilman ulkopuolista tukea. Toki hän oli joskus hakenut apua, mutta ei ollut sitä saanut. Sitten eräänä päivänä koitti hetki, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän istui tuolissa, otti puhelimen käteensä ja soitti sosiaalipäivystykseen: ”Minä en enää jaksa nousta seisomaan.” Tässä tapauksessa apu tuli pian paikalle. Toivon kuitenkin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua lopullisesti, ennen kuin hänen tilanteensa tunnistetaan ja tunnustetaan. Oulun seudun omaishoitajat: osol.fi |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: osol.fi, omaishoitaja, Bryssel |
Helppo hengittääTiistai 22.9.2020 - Pirkko Jurvelin Helppo hengittää Kun keuhkojensiirrosta oli kulunut muutama tunti, minulla oli mahdollisuus puhua mieheni kanssa. - Miltä tuntuu uusi elämä? minä kysyin innoissani. - Surkealta, kuului hyvin hiljaisella ja käheällä äänellä annettu vastaus. Tuosta puhelinsoitosta on kulunut runsas viikko, potilaan ääni on nyt erilainen – joskaan ei ihan samanlainen kuin ennen leikkausta -, happiletkut ovat muisto vain, ensimmäiset kävelyreissut on tehty, ja nyt on aika opetella uutta elämää, johon kuuluvat monet lääkkeet, ruokarajoitukset ja kunnon kohentaminen vähitellen. Välillä toipilas on hyvin väsynyt, mutta jokapäiväinen kävelymäärä (ihan yksin) osastolla on jo useita satoja metrejä. Kyllä se siitä. Vielä emme tiedä, kuinka kauan Kalevin on oltava Helsingissä, mutta toivon, että hän viipyy tarpeeksi kauan. - Pysy täällä, minä en jaksa enää hoitaa sinua, ilmoitin hänelle ystävällisesti lähtiessäni kotiin. Tänään olen selvitellyt korvauksiin ja tukiin liittyviä paperiasioita (inhoan niitä) ja olen tullut huomaamaan, että tällaiseen hommaan pitäisi olla oma koulutus. Tavallisella kansalaisella sitä ei ole. Tilannehan on tämä: Jos sinä et itse ota selvää, soita, käy, tee ja suutu, niin mitään ei tapahdu. Olen soittanut, käynyt, tehnyt ja suuttunut, ja hiljakseen paperirintamalla alkaa tapahtua. Ja nyt tulee suuri kiitos Oulun seudun omaishoitajat ry:lle! Mutta ennen kuin tiesin tästä yhdistyksestä yhtään mitään, ystäväni oli aiemmin kesällä patistanut minua soittamaan Oulun kaupungille mieheni omaishoitajuudesta. Lopulta soitin, lähetin vaadittavat paperit, ja jäimme odottamaan kotikäyntiä. Koska tätä kotikäyntiä ei ehditty tehdä ennen siirtoleikkausta (aikaa oli kulunut yli kaksi ja puoli kuukautta papereiden lähettämisestä), virkailija ilmoitti, että ”paperit jätetään muhimaan pöydälle”. Siis oikeasti: ”Muhimaan pöydälle”. Soitin omaishoitajien toiminnanjohtajalle, joka neuvoi minua soittamaan uudestaan kaupungin virkailijalle. Kolmannella kerralla onnistuin saamaan häneen yhteyden. Muhimisesta ei puhuttu enää mitään, tällä kertaa puhuttiin kotikäynnistä, kunhan mieheni pääsee takaisin Ouluun. Eilen olin omaishoidon ohjaajan luona Ommaiskortteerissa, ja täytimme yhdessä (1,5 tuntia siihen meni), hakemuksen Kelalle eläkkeensaajan kela-tuesta tai jostakin vastaavasta. En ollut elämässäni edes kuullut koko sanaa, onneksi tämä ihana virkailija osasi asiansa. Tämän saman järjestön kautta miehelläni olisi myös ollut mahdollisuus saada ulkoiluttajia, mutta nyt tätä palvelua hän ei onneksi tarvitse. Mutta huomatkaa: Tällainen mahdollisuus oli olemassa, vaikka minä en edes ole omaishoitajien järjestön virallinen jäsen. Ei tarvitse olla jäsen, mutta palveluja voi käyttää kuitenkin (toki aion liittyä). Ja loppuhuipennuksena: Minulla on tilaisuus saada ilmaista lakineuvontaa! Olen täysin ällistynyt ja ihmeissäni siitä, mitä kaikkea Oulun seudun omaishoitajat tarjoavat minulle. Ällistynyt ja kiitollinen. Samaan aikaan olen aika tympääntynyt siihen tyyliin, millä kaupungin virkailija on asiaamme suhtautunut. Eipä silti, kuulin, että tyyli oli tullut tutuksi jo muillekin, ja asiasta on tehty valituksia. - Kiitos, Oulun seudun omaishoitajat ry! Te teette suurenmoista työtä, ja teillä on siellä aivan ihania ihmisiä! Tuttava pyysi minua mukaan tämän järjestön hallitukseen, mutta sanoin tarvitsevani miettimisaikaa, koska en ole varma, olisiko minusta hyötyä. Ja miten siis siellä HUS:ssa menee? Hyvin, hyvin! Jo teholla ollessaan mieheni huolehti laskujen maksuista ja siitä, että nyt kun maksusuoritusten kattoraja menee umpeen, niin papereiden kanssa pitää mennä sinne ja tänne. Että minä inhoan tätä hommaa. Mutta toisaalta: Asumme Suomessa, eikä tavallisen eläkkeensaajan talous mene nurin, vaikka hänelle tehtäisiin keuhkojensiirto, johon liittyy koko loppuelämän kestävä lääkitys ja sairaalakäynnit. Jos leikkauspotilas asuisi esimerkiksi USA:ssa, eikä hänellä olisi kallista vakuutusta, niin uusien keuhkojen saaminen voisi johtaa taloudelliseen perikatoon. Kiitos, Suomi!Vaikka terveydenhoitoa moititaan täällä vähän väliä, niin kyllä meillä loppujen lopuksi on asiat tässäkin suhteessa hyvin. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Oulun seudun omaishoitajat r.y., keuhkojensiirto |
