Viisi Stalinia lääkärissä

Perjantai 2.5.2025

Viisi Stalinia lääkärissä

(Artikkeli julkaistu Helsingin Sanomissa 1.1.1939 lääketieteen professorin Franz Schumanin kokemuksien perusteella))

En tiedä, onko Stalin sairas, vai onko hän terve, onko hänellä minkäänlaista naarmuakaan. Luultavasti en tuntisi hänen äänensä sävyä.

Ja kuitenkin minä jonkin aikaa sitten tutkin tarkasti Moskovan diktaattorin terveydentilaa. Enkä ainoastaan tutkinut, vaan määräsin hänelle vielä hoitotavankin. Siitä olen varma.

Minut oli kutsuttu Kremliin Neuvostoliiton Bukarestissa olevan lähetystön välityksellä. Tiesin jokseenkin usein tapahtuvan, että erikoislääkäreitä kutsuttiin Moskovaan, kuten muuallekin, kun jonkun hallituksen korkean jäsenen terveydentilassa tapahtui häiriöitä. Tiedehän on kansainvälinen ja korkealla rajojen yläpuolella, joten minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä hoitamasta miestä, jonka poliittiset mielipiteet eivät ole samat kuin minun. Minulle on aivan yhdentekevää, hoidanko kansleria, diktaattoria vaiko presidenttiä.

Tiede ihmiskunnan palveluksessa on asia sinänsä. Politiikka on toinen asia…

Neuvostoliiton hallitus toimitti minulle lentoteitse vapaan matkalipun Moskovaan. Lentokentällä minut otettiin vastaan niin kohteliaasti kuin suinkin voi toivoa. Minua seurasi aina kielitaitoinen opas, joka olematta ollenkaan tungettelevainen selvitteli minulle muutamin sanoin sosiaalisia edistysaskeleita maassaan, jossa vierailin ensi kertaa.

Erään retken jälkeen, jonka oppaani osasi tehdä mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja miellyttäväksi, minut vietiin huoneistoon, joka minusta näytti sijaitsevan Kremlin takana.

Siihen asti ei mielestäni mikään ollut tuntunut epätavalliselta tässä Moskovassa, josta niin paljon puhutaan, mutta joka ainakin näennäisesti elää ja jonka asukkaat eivät tunnu yhtään eroavan Parisin ja Berlinin asujaimistosta – ellei ehkä ulkonäkönsä ja vaatetuksensa puolesta.

Lukuun ottamatta opasta ja yhtä venäläistä virkaveljeä, jotka olivat minua vastassa asemalla, en ollut vielä nähnyt yhtään hallituksen jäsentä. Ne sairaat, joita jouduin tutkimaan, olivat enimmäkseen korkeita virkamiehiä, jotka olivat käyttäneet hyväkseen Stalinin minulle lähettämää kutsua saapua Moskovaan, ja antoivat minun tutkia muutamia samanlaisia tapauksia.

Mutta lopulta minut eräänä sumuisena aamuna vei suunnattoman suureen saliin kaksi täysin harmaisiin puettua ovenvartijaa, joiden liivien rintakäännettä koristi vain punainen tähti. Salin kulmaukseen oli tuotu valmiiksi kaikki ne aineet ja työvälineet, joita saatoin tarvita, vieläpä täydelliset radiograafiset laitteetkin.

Olin odottanut muutamia minuutteja, kun eräs mies – epäilemättä Josef Stalin – astui huoneeseen. Hän oli puettu tummanharmaaseen, hyvin yksinkertaiseen sotilaspukuun. Upseerikauluksen käänteessä oli punainen tähti. Hän kumarsi kevyesti ja ojensi minulle kätensä hymyillen ja lausumatta sanaakaan. Minä kumarsin samoin ja kättelin.

Silloin avautui toinen ovi, se, josta itse olin tullut sisälle. Toinen mies astui vuorostaan saliin. Hän oli tarkalleen saman näköinen kuin ensimmäinen. Hän tervehti minua samalla tavalla, ja minä vastasin hänen tervehdykseensä.

Olisin kysynyt näiltä kahdelta, kumpi heistä oli todellinen Stalin, mutta olin yksin ilman tulkkia. Oppaani oli nimittäin jäänyt ulkopuolelle.

Herra Stalinilla on epäilemättä kaksoisveli ajattelin juuri, kun kolmas henkilö astui vuorostaan huoneeseen. Sama käytös, sama ihonväri, sama vaatetus… vieläpä tervehdyskin. Hetkisen arvelin jo olevani näköharhan vallassa. Katselin vuoron perään kutakin näistä kolmesta, jotka olivat seurassani, kun ovenvartija opasti sisään vielä kaksi aivan samanlaista miestä.

Tiesin, että Moskovassa noudatettiin äärimmäistä varovaisuutta ja harrastettiin salaperäisiä menetelmiä. Mutta sittenkin… Käsitin nyt heti, mistä oli kysymys: Neuvostoliiton korkein johtomies ei tahtonut lääkärin tekevän hänestä henkilökohtaista diagnoosia, jottei kukaan saisi tietää mitään hänen terveydentilastaan. Aivan tarpeeton varokeino! Vuoron perään tutkin kaikki nämä viisi henkilöä. Heidän vetäessään takaisin vaatteita ylleen, kuulin kalinaa, josta havaitsin, että jokaisen käden ulottuvilla oli aina toimintavalmis ase.

Hyvin rakastettavasti, jopa toisinaan hymyillen, potilaani tekivät ne liikkeet, joita heille määräsin. Jokainen heistä ojensi minulle lääkärinkertomuksen, jossa tarkoin mainittiin häiriöiden ja kipujen aika ja toistuminen ja yleensä kaikki, mikä suinkin saattoi minua kiinnostaa kunkin tapauksessa. Kolme tuntia tutkittuani valmistin viisi lääkärinmääräystä sekä erikoisohjeet herra Stalinin omalle lääkärille… Kun hotelliini palatessani katselin eteisaulassa olevaa suurta Stalinin kuvaa, niin en voinut sanoa, kuka potilaistani oli ollut todellinen Stalin.

Tässä osa HS:n jutusta 86:n vuoden takaa. Mitä tästä opimme? Sen, ettei ihminen muutu.