Erilainen äitienpäiväruno

Lauantai 9.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Erilainen äitienpäiväruno

Rainer Maria Rilke (1875-1926)

Voi tuskaa, äitini repii minut hajalle.

Olin latonut kiveä toisen päälle eteeni

ja seisoin jo kuin pieni talo, jonka ympärillä päivä käy,

ja ihan yksin.

Nyt äiti tulee, tulee ja repii minut hajalle.

Hän repii minut hajalle tulemalla ja katsomalla.

Hän ei näe, että joku rakentaa.

Hän kävelee lävitseni keskeltä kiviseinää.

Voi minua, äiti repii minut rikki.

Linnut lentävät kevyemmin ympärilläni.

Vieraat koirat tietävät: tuo se on.

Ainoastaan minun äitini ei sitä tunne,

hitaasti muuttuneita kasvojani.

Hänestä minuun ei käynyt koskaan lämmin tuuli.

Hän ei elä siellä missä tuulet ovat.

Hän lepää sydämen korkeassa sykkeessä,

ja Kristus tulee ja pesee hänet joka päivä.

Tämä poikkeuksellisen vahvasti ja raskasmielisesti kirjoitettu runo kuvaa hyvin Rilken äitisuhdetta, joka oli traumaattinen varhaislapsuudesta asti. Äiti oli hyvin vaativa, ja runoilija kuvasikin tätä sanoilla ”vaikea ihminen”.

Sophie Rilke menetti esikoistyttärensä hieman ennen Rainerin syntymää. Tämän menetyksen seurauksena äiti pakotti poikansa pitkään pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin ja käyttäytymään kuin tyttö. Tämä muokkasi luonnollisesti lapsen identiteetin kehittymistä varsinkin, kun pojan isä ei ollut paljon arjessa läsnä.

Eräässä sitaatissa Rilke ilmaisee ajatuksensa sanomalla:” Todellinen kotimaa on lapsuus.” Tämä on jokaisen helppo ymmärtää: Lapsuutemme on se paikka, jossa olemme kasvaneet, josta olemme saaneet vaikutteemme, joka on luonut pohjan elämällemme. Lapsuudesta löytyy hyviä ja huonoja asioita, mutta kyllä – se on elämämme perusta. Toisinaan lapsuudesta irti pääseminen ja päästäminen vaatii paljon voimaa, toisinaan se on juuri se kasvupohja, joka antaa meille voimaa elää tätä elämäämme.

11.maaliskuuta vuonna 2020

Keskiviikko 18.3.2020 - Pirkko Jurvelin

11. PÄIVÄ MAALISKUUTA , Irene Vella

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

kadut olivat tyhjät, kaupat olivat kiinni,

ihmiset eivät menneet enää ulos.

Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.

Ja kukinnot jatkoivat kehittymistään

Ja aurinko paistoi edelleen.

Ja pääskyset palasivat.

Ja taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja siniseksi.

Aamuisin vaivattiin leipätaikina ja leivottiin munkkeja.

Pimeä laskeutui yhä myöhemmin ja aamuisin

valo tuli varhain suljettujen ikkunoiden läpi.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

nuoriso opiskeli verkossa,

ja iltapäivisin oli ihan pakko pelata korttia.

Se oli vuosi, jolloin ulos saattoi mennä vain ostoksille.

Lyhyen ajan kuluttua suljettiin kaikki, jopa virastot.

Armeija alkoi valvoa ulkona liikkumista ja rajoja,

koska sairaaloissa ei ollut enää tilaa kaikille,

ja ihmiset sairastuivat.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja nuput jatkoivat aukeamistaan.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020.

Kaikki joutuivat pakkokaranteeniin: isovanhemmat,

perheet, jopa nuoret.

Nyt pelosta tuli todellisuutta,

ja kaikki päivät tuntuivat samanlaisilta.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja ruusut kukkivat jälleen.

Ihminen löysi uudestaan yhdessä syömisen ilon,

ja sen ilon, että voi antaa mielikuvituksen laukata kirjoittaessa

ja kuvitella rajattomasti lukiessa.

Oli sellaisia, jotka oppivat uuden kielen,

ja toisia, jotka alkoivat opiskella,

ja niitä, jotka tekivät viimeisen tentin, joka puuttui heidän tutkinnostaan.

Oli ihmisiä, jotka ymmärsivät rakastavansa ihan oikeasti

arjen olosuhteista huolimatta.

Oli niitä, jotka eivät enää hyväksyneet epävarmuutta

ja niitä, jotka sulkivat liikkeensä ja avasivat pienen ravintolan

vain kahdeksalle hengelle.

Oli niitä, jotka jättivät tyttöystävänsä huutaakseen julki rakkauttaan

parhaimpaan kaveriinsa.

Oli niitä, joista tulisi lääkäreitä, jotta he voisivat auttaa jokaista tulevaisuudessa.

Se oli vuosi, jolloin ihminen ymmärsi terveyden ja todellisen rakkauden merkityksen.

Vuosi, jolloin maailma näytti pysähtyvän paikoilleen,

ja teollisuus romahti.

Mutta kevät ei tiennyt tästä mitään, ja kukat muuttuivat hedelmiksi.

JA SITTEN TULI VAPAUTUKSEN PÄIVÄ.

Me olimme television ääressä, ja pääministeri julisti kaikissa vastaanottimissa, että poikkeustila

oli ohi,

ja että virus oli hävinnyt,

ja että ihmiset olivat yhdessä voittaneet.

Ja me ryntäsimme kaduille kyyneleet silmissä

ilman maskeja ja hansikkaita ja syleilimme naapureitamme

ihan kuin he olisivat läheisiämme.

Ja sitten, lopulta, tuli kesä,

koska kevät ei ollut tiennyt mitään tästä kaikesta,

koska se oli ollut läsnä kaikesta huolimatta, kaikesta huolimatta,

huolimatta viruksesta, pelosta, kuolemasta,

koska kevät ei sitä tiennyt,

ja koska se oli opettanut kaikille elämän voiman.

(Olen suomentanut runon saksankielisestä käännöksestä.)