Ystäväni Omar on pakolainen

Keskiviikko 5.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Chemnitzin kaupungissa (ent. Karl-Marx-Stadt), entisen itä-Saksan puolella kuohuu. Kaduilla marssivat ja osoittavat mieltään uusnatsit, Vaihtoehto Saksalle-puolueen kannattajat sekä maahanmuuttovastainen Pegida-liike. Mielenosoituksen ja väkivallan kohteina ovat etniseltä taustaltaan saksalaisista poikkeavat henkilöt. Koska eletään demokraattisessa yhteiskunnassa, myös vastamielenosoituksia on organisoitu, ja tulehtunut tilanne on saanut ihmiset varovaisiksi ja pelokkaiksi. 75:een vuoteen Saksassa ei ole ollut näin laajaa kansannousua, ja syykin on sama: rotuhygienia. Vaikka natsitervehdyksen tekeminen on lainvastaista, mielenosoittajien joukossa sitä käytetään.

Satuin kuulemaan radiosta viime viikolla ohjelman Unkarin juutalaisista. Haastateltavana ollut henkilö kertoi, että juutalaisvastaisuus on maassa kasvussa, ja nuorempi polvi hakeutuu opiskelemaan ja töihin ulkomaille.

Toimin vapaaehtoisena oppaana Holokausti-näyttelyssä. Tehtävääni varten oli joutunut käymään läpi runsaasti erilaista materiaalia: artikkeleita, valokuvia, elokuvia. Kun kerron toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista koululuokille, myös levottomimmat nuoret hiljentyvät. Kukaan ei esitä kysymyksiä tai vastaväitteitä. Ymmärrän sen, sillä näyttelyn sisältö kertoo kaiken. Ainoa kysymys, joka jää jäljelle, on: Miksi?

Ystäväni Omar on pakolainen. Hän puhuu hyvin suomea, käy töissä, ja hänen ystäväpiirinsä koostuu suurimmaksi osaksi suomalaisista.Omar ei ole saanut oleskelulupaa, ja pahoin pelkään, että hänet karkotetaan jossakin vaiheessa takaisin Irakiin. "Minä en selviä ulos Bagdadin lentokentältä. He odottavat minua siellä, niin he sanovat viesteissään." "He" ovat ilmeisesti samoja henkilöitä, jotka kiduttivat Omarin veljeä niin, ettei hän ole pystynyt sopeutumaan maahamme samalla tavoin kuin Omar itse.

Pakolaisuus on teema, joka esiintyy kirjassani "Rajalla". Teksti kertoo tapahtumista Tornion kaupungissa - rajalla - sadan vuoden välein. Kaupungissa oli ensimmäisen maailmansodan aikana invalidisotasairaala, joihin tuotiin ulkomaalaisia vankeja lyhyelle hoitojaksolle kotiutusta varten. Sairaalassa kohtaavat juutalaissyntyinen, Saksan armeijassa taisteleva Isaac Rosenthal ja hänen hoitajansa Maria Westerlund. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 2015, Tornioon perustetaan järjestelykeskus niitä turvapaikanhakijoita varten, joita vyöryy Ruotsin puolelta kaupunkiin sadoittain joka päivä. Heidän joukossaan on irakilainen Abdel Salama al Darimi, joka tutustuu nuoreen vapaaehtoistyöntekijään Anniin.

Kirjaa kirjoittaessani minulla ei vielä ollut tuttavia pakolaisten joukossa. Olisinko kirjoittanut tarinani eri tavalla, jos olisin voinut keskustella heidän kanssaan ennen kirjoitusprosessia? En usko. Ihmettelen ainoastaan, kuinka olen näin jälkikäteen joutunut kohtaamaan juuri teoksessani kuvaamia asioita.

Tunnen itseni voimattomaksi kaikkien edellä kuvaamieni asioiden edessä. Toisaalta tiedän, että minun ukkinin on syntynyt Yhdysvalloissa, koska hänen vanhempansa muuttivat sinne paremman elämän toivossa. Nykyään heitä sanottaisiin elintasopakolaisiksi. Muistan myös, kuinka 60- ja 70-luvuilla nuoret lähtivät Ruotsiin töihin, siis elintasopakolaisiksi. Ei heitä kukaan katsonut vinoon, korkeintaan oltiin hiukan kateellisia, kun he kesälomallaan ajoivat pihaan uudella autolla.

Minä en - valitettavasti - voi juurikaan vaikuttaa maailmalla riehuviin etnisiin puhdistuksiin ja niiden enteisiin. Minä voin kuitenkin olla Omarin ystävä.