Kun Irakin pakolainen auttoi Ukrainan pakolaisia

Torstai 10.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Kun Irakin pakolainen auttoi Ukrainan pakolaisia

Kuvat sotaa käyvästä Ukrainasta, Kiovan pommitusten tuhoamista taloista ja pakolaisjonoista rautatieasemilla ja rajoilla näyttivät Omarista hyytävän tutuilta. Tämä oli ollut myös hänen elämäänsä: pommitusten pelossa eläminen ja piilotteleminen, huoli lähimmäisistä ja toivottomat tulevaisuudennäkymät. Kiovassa otetuissa kuvissa oli kaiken lisäksi myös tunnistettavia maisemia ja rakennuksia, sillä Omar oli aikoinaan opiskellut kaupungissa muutaman vuoden ajan. Kun kerran hänen kanssaan jutellessani ihmettelin, että miksi juuri siellä, mies kohautti olkapäitään ja sanoi, että niin oli tapana tehdä. Tuolloin tuli mieleeni, että lähtihän aika moni minunkin tuttavani opiskelemaan Ruotsiin, ja myös itse menin Saksaan vuodeksi, aivan, niin oli tapana tehdä. Omar oli pitänyt yhteyttä joihinkin Ukrainassa tutustumiinsa ihmisiin myös viime vuosien aikana, ja nyt huoli heistä oli suuri.

Venäjän aloittaessa hyökkäyssodan Ukrainassa oli selvää, että se tulisi vaatimaan valtavasti myös siviiliuhreja. Kiovan ja muiden suurten kaupunkien asukkaat alkoivat paeta, ja useat kansainväliset järjestöt olivat mukana auttamassa heitä poistumaan sota-alueilta. Läheskään kaikki eivät jääneet odottelemaan, että heille järjestyisi kuljetus, vaan osa ihmisistä ajatteli, että tärkeintä oli päästä rajalle keinolla millä hyvänsä, kyllä asiat siitä eteenpäin jotenkin hoituisivat. Tällä hetkellä Ukrainasta on paennut yli kaksi miljoonaa ihmistä muualle Eurooppaan.

Meille Suomeen on myös tullut ukrainalaisia pakolaisia linja-autolasteittain, ja muutama päivä sodan alkamisen jälkeen Omar sai tietää, että kaksi hänen ystäväänsä oli lähtenyt kävelemällä pois maasta. Oli päästävä jonnekin pommituksia ja väkivaltaa pakoon.

- Voisitko lähteä hakemaan minun kanssani kaksi pakolaista Ruukista? He tulevat tänä iltana yhteiskuljetuksessa, mutta en haluaisi, että he joutuvat jäämään sinne. Jos pääset hakemaan, niin tuodaan heidät tänne Ouluun, Omar esitti kysymyksen vanhemmalla miespuoliselle tuttavalleen.

Niinpä sitten eräänä iltana Omar ystävineen teki muutaman tunnin ajomatkan hakeakseen kaksi pakolaista oululaiseen vastaanottokeskukseen. Naisilla oli mukanaan vain päällään olevat vaatteet sekä pienet reput. He kertoivat kävelleensä päiväkausia, jopa satoja kilometrejä, kunnes he lopulta olivat päässeet suomalaisten organisoimaan kuljetukseen. En tiedä, kuinka ilahtuneita nuo naiset olivat kuullessaan, että heidän päämääränsä oli Suomi, mutta tärkeintä heillekin oli poispääsy kotimaasta.

Paluumatkalla Ouluun tämä seurue pysähtyi ensiksi syömään ja sitten Omarin vaatimuksesta isompaan vaatekauppaan.

- Minä muistan aina ensimmäisen talveni Suomessa, koska minua paleli koko ajan. Kerran minulla oli kolmet farkut päällekkäin, mutta silti oli kylmä. Nyt tiedän, millaisia talvivaatteiden pitää olla, ja millaisia kenkiä täällä lumessa tarvitaan.

Niinpä he menivät ostamaan pakolaisille vaatteita ja kenkiä. Naisilla ei tietenkään ollut yhtään rahaa, mutta Omar maksoi kaiken. - Sen verran olen päässyt tutustumaan irakilaiseen vieraanvaraisuuteen, etten yhtään ihmettele Omarin toimintaa.

Lopulta auto pysäytettiin vastaanottokeskuksen pihaan, naiset lähtivät pois kyydistä kohti elämää, jossa uusi asuinmaa oli tuntematon, kieli vierasta, ihmiset ja tavat outoja, ruokakin erilaista, ja jossa perhe ja ystävät olivat kaukana.

Ukrainasta Suomeen tuleva sotapakolainen saa tällä hetkellä oleskella maassamme kolme kuukautta viisumivapaasti, jos hänellä on biometrinen passi. Tulija voi hakea myös turvapaikkaa. Viimeisen tiedon mukaan Ukrainasta saapuva pakolainen saa sodan vuoksi heti vuoden mittaisen oleskeluluvan maahamme.

- Muistan sen ajan, kun tulin vastaanottokeskukseen. Panin illalla nukkumaan aikaisin, jo kymmeneltä, ja laitoin kuulokkeet korviini, jotta olisin pystynyt nukahtamaan. Aamulla heräsin viideltä, muut nukkuivat, sain olla ihan rauhassa. Omar katsoi rakennusta, jossa hän oli joskus viettänyt kuukausia. Nyt hänen elämänsä oli samanlaista kuin useimpien suomalaisten: työ, asunto, parisuhde, harrastuksia, hyvä suomenkielen taito – mutta jatkuva koti-ikävä, eikä vieläkään oleskelulupaa.

Alkuviikon lehdessä oli Ville Rannan pilapiirros, jossa suomalaiset olivat ottamassa ukrainalasipakolaisia innokkaasti vastaan torvisoittokunnan ja banderollien kera. Kun kuvan pakolaiset olivatkin hyvin tummaihoisia, suomalaiset nyrpistelivät nenäänsä ja olivat vihaisen näköisiä. Ranta osui jälleen kerran asian ytimeen, ja siinä meillä onkin miettimistä. Miksi joku pakolainen on ”parempi” kuin toinen?

Hyvin moni kysyy, miksi valtaosa Irakista saapuneista pakolaisista on nuoria miehiä. Irak on tutkimusten mukaan maailman vaarallisin maa, ja jo pelkkä maasta poistuminen voi olla vaikeaa ja hengenvaarallista. Nuoret, hyväkuntoiset miehet saattavat onnistua pakoyrityksissään, jos hyvin käy. Miksi nämä nuoret miehet eivät sitten ole sotimassa? Saddam Husseinin kuoleman jälkeen Irakissa astui voimaan laki, jonka mukaan sotaväen käyminen ei ole pakollista.

- En ole käynyt sotaväkeä, mutta asetta olen oppinut käyttämään, koska on ollut pakko, kertoi Omar, omien lasteni ikäinen pakolainen Irakista.- Lapio on myös tullut tutuksi, kun olen joutunut kaivamaan hautoja sukulaisille ja ystäville. Tämän kuullessani ajattelin, että minun lapseni ovat käyttäneet lapiota lähinnä leikeissään hiekkalaatikolla. Onneksemme muuhun ei ole ollut tarvetta.

Ystäväni Omar on pakolainen

Keskiviikko 5.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Chemnitzin kaupungissa (ent. Karl-Marx-Stadt), entisen itä-Saksan puolella kuohuu. Kaduilla marssivat ja osoittavat mieltään uusnatsit, Vaihtoehto Saksalle-puolueen kannattajat sekä maahanmuuttovastainen Pegida-liike. Mielenosoituksen ja väkivallan kohteina ovat etniseltä taustaltaan saksalaisista poikkeavat henkilöt. Koska eletään demokraattisessa yhteiskunnassa, myös vastamielenosoituksia on organisoitu, ja tulehtunut tilanne on saanut ihmiset varovaisiksi ja pelokkaiksi. 75:een vuoteen Saksassa ei ole ollut näin laajaa kansannousua, ja syykin on sama: rotuhygienia. Vaikka natsitervehdyksen tekeminen on lainvastaista, mielenosoittajien joukossa sitä käytetään.

Satuin kuulemaan radiosta viime viikolla ohjelman Unkarin juutalaisista. Haastateltavana ollut henkilö kertoi, että juutalaisvastaisuus on maassa kasvussa, ja nuorempi polvi hakeutuu opiskelemaan ja töihin ulkomaille.

Toimin vapaaehtoisena oppaana Holokausti-näyttelyssä. Tehtävääni varten oli joutunut käymään läpi runsaasti erilaista materiaalia: artikkeleita, valokuvia, elokuvia. Kun kerron toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista koululuokille, myös levottomimmat nuoret hiljentyvät. Kukaan ei esitä kysymyksiä tai vastaväitteitä. Ymmärrän sen, sillä näyttelyn sisältö kertoo kaiken. Ainoa kysymys, joka jää jäljelle, on: Miksi?

Ystäväni Omar on pakolainen. Hän puhuu hyvin suomea, käy töissä, ja hänen ystäväpiirinsä koostuu suurimmaksi osaksi suomalaisista.Omar ei ole saanut oleskelulupaa, ja pahoin pelkään, että hänet karkotetaan jossakin vaiheessa takaisin Irakiin. "Minä en selviä ulos Bagdadin lentokentältä. He odottavat minua siellä, niin he sanovat viesteissään." "He" ovat ilmeisesti samoja henkilöitä, jotka kiduttivat Omarin veljeä niin, ettei hän ole pystynyt sopeutumaan maahamme samalla tavoin kuin Omar itse.

Pakolaisuus on teema, joka esiintyy kirjassani "Rajalla". Teksti kertoo tapahtumista Tornion kaupungissa - rajalla - sadan vuoden välein. Kaupungissa oli ensimmäisen maailmansodan aikana invalidisotasairaala, joihin tuotiin ulkomaalaisia vankeja lyhyelle hoitojaksolle kotiutusta varten. Sairaalassa kohtaavat juutalaissyntyinen, Saksan armeijassa taisteleva Isaac Rosenthal ja hänen hoitajansa Maria Westerlund. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 2015, Tornioon perustetaan järjestelykeskus niitä turvapaikanhakijoita varten, joita vyöryy Ruotsin puolelta kaupunkiin sadoittain joka päivä. Heidän joukossaan on irakilainen Abdel Salama al Darimi, joka tutustuu nuoreen vapaaehtoistyöntekijään Anniin.

Kirjaa kirjoittaessani minulla ei vielä ollut tuttavia pakolaisten joukossa. Olisinko kirjoittanut tarinani eri tavalla, jos olisin voinut keskustella heidän kanssaan ennen kirjoitusprosessia? En usko. Ihmettelen ainoastaan, kuinka olen näin jälkikäteen joutunut kohtaamaan juuri teoksessani kuvaamia asioita.

Tunnen itseni voimattomaksi kaikkien edellä kuvaamieni asioiden edessä. Toisaalta tiedän, että minun ukkinin on syntynyt Yhdysvalloissa, koska hänen vanhempansa muuttivat sinne paremman elämän toivossa. Nykyään heitä sanottaisiin elintasopakolaisiksi. Muistan myös, kuinka 60- ja 70-luvuilla nuoret lähtivät Ruotsiin töihin, siis elintasopakolaisiksi. Ei heitä kukaan katsonut vinoon, korkeintaan oltiin hiukan kateellisia, kun he kesälomallaan ajoivat pihaan uudella autolla.

Minä en - valitettavasti - voi juurikaan vaikuttaa maailmalla riehuviin etnisiin puhdistuksiin ja niiden enteisiin. Minä voin kuitenkin olla Omarin ystävä.