"Mutta mikä sen nimi on?" - Teinikin on vielä lapsi

Torstai 12.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mikä sen nimi on? - Teinikin on vielä lapsi

Tyttäreni on erityisopettaja, joka työskentelee suuressa koulussa. Usein hän tekee työtään lasten ja nuorten kanssa näiden kotiluokissa, mutta hänellä on onnekseen myös ihan oma luokka käytössään. Minusta oli aikoinaan ihanaa saada sisustaa omaa luokkaa: Lattialla oli matto, kirjahyllyssä lainattavia kirjoja, seinillä ja katossa riippumassa lasten töitä, ikkunanlaudoilla kukkia ja keväällä siemeniä kasvamassa. Kaikkea sellaista, mikä antoi lapsille ja minulle tunteen siitä, että nyt ollaan melkein kuin kotona. Sisustusgeeni on periytynyt tytölleni, ja hänkin on laittanut ja koristellut omaa luokkaansa viihtyisäksi (minun kaappini ovat tyhjentyneet joulukoristeita ja leluja myöten). Vihdoin ja viimein ilmoitin, että voisin luopua myös isosta nallesta, joka on tähän saakka pitänyt minulle seuraa työhuoneessani. Ajattelin, kuinka iloiseksi lapset ja nuoret tulisivat isosta pehmolelusta, enkä minä sitä itse tarvinnut. Hyvä, kun pääsin eroon.

Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, sillä nähtyään nallen lapsenlapset ilmoittivat, että sitä ei viedä kouluun, vaan että se jää heille. He eivät ollenkaan ottaneet huomioon sitä, että nalle oli oikeasti vain läpikulkumatkalla reitillä mummola – koti - koulu. Mutta näin tapahtui, nalle jäi lastenlasten kotiin. Minua jäi asia pikkuisen vaivaamaan, olin jo kuvitellut, kuinka oppilaat olisivat olleet innoissaan pehmeästä jättinallesta, kuinka kivaa olisi ollut pitää sitä sylissä.

Sattuipa sitten kaupassa käydessäni silmiini erikoistarjous: valtava nalle (100 cm) oli myynnissä hurjalla alehinnalla. Minun ei tarvinnut edes miettiä asiaa, vaan sieppasin sen mukaani ja tarkistin vielä hinnan kassalla. Olipa halpa lysti!

Ilmoitin tyttärelleni, että nyt oli uusi yritys: Nalle on noudettavissa meiltä, mutta vain ja ainoastaan oppilaskäyttöön. Tyttöni harmitteli seuraavana päivänä, ettei hänellä ollut ollenkaan tunteja omassa luokkatilassaan, mutta kun hän oli kantanut nallea kainalossaan, niin eräs tuttu yläkoulun poika oli tullut vastaan ja kysynyt:”Emmi, mikä tuo on?” ”No, se on uusi nalle sinne minun luokkaan. Pääset pian lähemmin tutustumaan.” ”Mutta mikä sen nimi on?” Tyttöni oli kertonut, ettei nallella vielä ole nimeä, koska se on aivan uusi tuttavuus, mutta että kyllä sille nimi annetaan.

Minua liikutti ison pojan kysymys:”Mutta mikä sen nimi on?” Kun me ajattelemme noin 15-vuotiasta poikaa, meille tulee varmaan aika usein ensimmäiseksi mieleen kännykkää tuijottava, itseensä sulkeutunut, ehkä kiusaa tekevä röyhkeä nuori, jonka maailma koostuu somesta ja siitä, miten pääsisi äkkiä koulusta kotiin ja äkkiä kotoa taas muualle – vaikka johonkin ostokeskukseen härnäämään ohikulkijoita ja ärsyttämään vartijoita. Tämä on stereotypia, jota viestimet tyrkyttävät meille jatkuvasti. Kuitenkin 15- vuotias on vielä lapsi, ihan oikeasti. Tämä maailma vain yrittää tehdä hänestä väen väkisin puoliaikuista. Kun 15- vuotiasta kiinnostaa, mikä nallen nimi on, niin se kertoo siitä, että hän on vielä lapsi, ainakin hän haluaisi olla lapsi ja istua iso, pehmeä nalle sylissään ja ehkä samalla kuunnella, mitä Emmi-opettaja kertoo luokan edessä. Ehkä tuollainen pehmolelu jopa auttaa oppilasta keskittymään paremmin. Se voi myös tarjota turvallisuuden tunnetta ja lohtua, edustaahan lelu lapsuudesta tuttua ympäristöä. Nuoret tarvitsevat läheisyyttä kuten me kaikki, ja tuollaista nallea on hyväksyttävää halata.

Kun koulutiloja viimeksi suunniteltiin, niin kysyttiinkö silloin, mitä opettajat ja oppilaat haluavat? Sen me tiedämme, että koulumaailmassa päivänsä viettävät haluavat takaisin seinät luokkiinsa ja ihan ikioman työpisteen, jota ennen kutsuttiin pulpetiksi. Varmasti joku haluaa pehmoleluja, kirjoja, kukkia, en edes keksi, mitä kaikkea luokassa vielä voisi olla, jotta se tarjoaisi viihtyisän, turvallisen oppimisympäristön. Kysykää opettajilta! Kysykää oppilailta! Viihtyisä ympäristö tuottaa parempia oppimistuloksia ja työrauhaa. Ei siihen niin paljon tarvita.